maanantai 24. tammikuuta 2011

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

4 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Pojat on sellainen elokuva josta tykkään ihan kamalasti mutta en voi katsoa. Ei tarvitse kuin nähdä alkuteksti tai puhua elokuvasta, alan itkemään. Vesa-Matti Loiri kun juoksee junan perässä ja huutaa "äiti"... Ja taas tarvitaan nenäliinoja...

Anonyymi kirjoitti...

Koska en muista olenko Dessulle vinkannut, teen sen nyt. Kirja myös kaikille jyväskyläläis- lähtöisille, taustaisille, syntyisille ja ohi ajaneille; Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät.
Muistikuva Niskasesta. Trahtöörivuosilta. Ohjaaja oli liikenteessä H. Heikinheimon kanssa. Liekö palvelu hidasta kun Niskanen jo oli salkustaan kaivanut pontikkapullon saatesanoin, tässä olis kyypparillekin. Oli muuten eka ja vika kerta kun asiakkaan viinoja olen töissä juonut.Pörssiklubilla eivät ukot omiaan tarjonneet, joivat ihan itse.

Anonyymi kirjoitti...

Niskasen 'Surmanluoteja' en koskaan halunnut katsoa, vaikka kulutin ahkerasti elokuvasalien penkkejä. Halusin katsella tuohon aikaan ja monet vuodet vain kauniita, iloisempia elokuvia .
'Pojat' katsoin vahingossa. Itkin, kuten nimimerkki 'Sari'. Sen lisäksi itkin ja porasin vielä sitäkin, että menin sen katsomaan. En tietenkään enää kadu ja harmittele. V-M L veti hienon roolin. Katson jopa uudestaan, silloin tällöin.

'Anonyymin' tavoin suosittelen Jääskeläisen kirjaa. Tilasin sen Akateemisesta joku aika sitten, eikä yhtään kaduta, eikä itketä ;-)

'Sivummalta seuraaja'

Dessu kirjoitti...

Kiitän kirjavinkistä. Olen kyllä ollut tietoinen mainitun kirjan olemassaolosta ja olen nähnyt myönteisiä arvostelujakin, mutta en ole tullut hankkineeksi. Ostan kun seuraavan kerran poikkean kirjakauppaan.

Voin kyllä suositella Surmanluoteja niille, jotka eivät ole sitä nähneet mutta jotka ovat Pojissa itkeneet. Vaikka tarinan loppu on traaginen, elokuvassa on poikkeuksellisen suuri ymmärrys ja lämpö suomalaisuuden yhtä olemuspuolta kohtaan.
Dessu