keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Uskoisinko kriitikkoa?

Maanantaina alkuillasta Dessutom kunnioitti läsnäolollaan Akateemisessa kirjakaupassa järjestettyä tilaisuutta, jossa esiintyi amerikkalainen kirjailija James Ellroy.

Muutama päivä sitten (1. helmikuuta) kirjoitin lapsuuteni keräilyharrastuksesta. Aikuisuuden keräily on kohdistunut kirjoihin ja kirjailijoiden nimi- ja omistuskirjoituksiin. Niitä on kertynyt paljon. Nyt Dessutom osti kaksi Ellroyn kirjaa ja halusi niihin kirjailijan nimikirjoituksen.

Maininnan arvoista on, että Dessutom ei ole lukenut yhtään Ellroyn kirjaa ja tietää miehestä vain sen minkä on mediasta lukenut. Kaiken sen perusteella on syntynyt ennakkoluulo: tuskinpa pidän. Yhden kohtalaisen onnistuneen Ellroy-elokuvan olen nähnyt, Brian De Palman ohjaaman Mustan Dahlian.

Nimikirjoituksen metsästys perustuu siis enemmänkin laskelmointiin kuin ihailuun. Näin kuuluisalta kirjailijalta on hyvä saada nimikirjoitus, vaikka ei kirjoista välittäisikään. Onhan minulla pikkupoikavuosilta satamäärin huippu-urheilijoiden nimikirjoituksia, vaikka en urheilustakaan piittaa.

Media kertoo Ellroyn kuuluvan amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuudeen edustajiin. Lajityyppi on tuttu jo 30-luvulta. Kirjojen etsivä on alamaailmassa sujuvasti liikkuva kovanaama. Dessutomilla on arvostava suhde klassikoihin, joita ovat Raymond Chandler, Dashiell Hammett ja James M. Cain.

Mikä pistää nyt epäilemään?

Kritiikeissä kirjoja kuvataan mm. seuraavilla laatusanoilla: ”raadollisia”, ”vainoharhaisia”, ”demonisia”, ”rankkoja”. Kun Ylen toimittaja haastatteli kirjailijaa ja luonnehti kirjoja ”synkiksi”, Ellroy ärähti: ”Väärin väärin! Ne eivät ole lainkaan synkkiä. Ne ovat intohimoisia, viihdyttäviä ja jännittäviä. Ne ovat täynnä rakkautta, seksiä, väkivaltaa, toivoa ja rohkeutta.”

Eivät varsinaisesti Dessutomin sisäisellä asteikolla aivan ykköstasolle yltäviä.

Dessutom tietää omasta kokemuksesta, että ennakkoasenteet ovat välillä - ei aina - pahasti pöpelikköön ohjaavia. Teos pitäisi onnistua kohtaamaan ilman ennakkoasenteita. Tästä minulla on esimerkki reilun vuoden takaa. Stieg Larssonin Millennium-trilogia aiheutti ensin torjuntarefleksin, kun luin esittelyjä. Mutta lukukokemus oli toista. Olenkohan koskaan lukenut lähes kahtatuhatta sivua yhtä vauhdikkaasti.

Ennakkoasenne on syvästi inhimillinen ominaisuus silloin, kun kyseinen tekijä on jo tullut tutuksi aiemmilla töillään. Tässä ajattelen esim. Spedeä, Timo Koivusaloa (varauksin!) ja Aleksi Mäkelää. Elokuviin mennessään tietää mitä saa. Toinen on ideologinen ennakkoasenne. Tässä ajattelen esim. V. A. Koskenniemeä. Tekninen taituruus ei yksin riitä.

Kaikkien tässä mainitsemieni taiteilijoiden töitä tunnen, Koskenniemeä laajaltikin, mutta erityisempää riemastusta ne eivät ole aiheuttaneet.

Miten on sitten pitäisi suhtautua taiteilijoihin, joita ei ollenkaan tunne, kuten Ellroyhin? Ehkä siellä tuleekin samanlainen riemastus kuin Larssonin Millennium-sarjasta.

Luottaisinko kriitikkojen sanaan? Osaan luotan, osaan en. Tunnen alan toimijoita ja tiedän, ketkä ovat omasta näkökulmastani katsoen luotettavia. Jos he kehuvat, on syytä suhtautua kehuihin vakavasti. Tiedän myös, keiden kanssa olen jatkuvasti eri mieltä. Väliin jää vielä moni taiteilijaparka, joita kriitikot eivät edes välitä huomata.

Toisaalta kriitikoiden luokittelu on myös ennakkoluuloa. Eikö pitäisi lähteä siitä, että arvostamani kriitikko onkin nyt seonnut ja pilkkaamani kriitikko tullut lopultakin järkiinsä?

Ei. Tälläkin alalla jatkuvuus on vähintään yhtä merkitsevää kuin Speden, Koskenniemen ja muiden alalla. Kriitikkojenkin tuotannossa on henkilökohtaisen uskottavuuden linja. Mutta se ei koskaan voi olla identtinen minun mieltymysteni kanssa. Uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus on syytä säilyttää, kriitikoita ei saa päästää valtaan.
Lainaan kahta kriitikkoa, jotka ovat osuneet usein oikeaan - Dessutomin näkökulmasta katsoen. Näillä perusteilla aion lukea kirjat, en pelkästään sijoittaa hyllyyn täydentämään kuuluisin nimikirjoitusten sarjaa. Saa nähdä, pidänkö.

”Verirahat on pelottava kertomus maailman mahtavimman valtion historiasta myrskyisällä 1960-luvulla. Se on tärkeä teos rikollisuudesta. Ellroy kirjoittaa niin vakuuttavasti, että lukijan on vaikea tietää, onko kyseessä dokumentti vai romaani. ” – Pertti Vuorinen, Ruumiin Kulttuuri


"Ellroyn teoksia pidetään väkivaltaisina. On totta, että hän kuvaa paljon irrationaalista tappamista. Kirjailija ei silti sorru väkivallan ihannointiin, ei myöskään moralismiin. Taustalla kaikuu kuolema, mutta romaanien todellisuudessa kilkattaa lisäksi inhimillinen ääni: henkilöiden rietas halu elää." – Parnasso, Ville Ropponen

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Pidän kirjoista, liikaakin eli omissa hyllyissäkin alun neljättä tuhatta. Ainoo,jonka olen lukenut ns. yhdellä istumalla ja yhden duunivuoron lintsaten oli Jumalten naamiot.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...