Mitä minä huolin, veitikka nuori

 

Pitkään virkamiehenä toimineena olen tottunut säntilliseen elämäntapaan. Hetkellisille impulsseille ei juuri sijaa ole jäänyt, vaikka luonteen syväkerros olisi sellaisille hyvinkin altis.  

Ensimmäinen lievennys tähän tiukkuuteen tuli, kun virastoissa keksittiin uusi idea nimeltä etätyö. Tartuin siihen heti, sillä oivalsin siinä itselleni sopivia mahdollisuuksia.  

Etätyö mahdollisti kaksi miellyttävää muutosta. Ensinnäkin sain nukkua aamuisin pidempään, kun oli lupa tehdä kirjoitusprojekteja itse valitsemanani ajankohtana. Niitä ei enää välttämättä tarvinnut mennä tekemään konttoriin aamulla klo 9. Toiseksi pystyin järjestelemään töitäni niin, että minulla oli mahdollisuus viettää enemmän aikaa kesäkodissani. Tärkeintä oli, että tuli valmista. Sillä ei ollut väliä, missä ja milloin työni tein.  

Kun voi nukkua aamulla pidempään, siitä seuraa väistämättä mahdollisuus valvoa illalla pidempään. Tämän mahdollisuuden olen hyödyntänyt täysimääräisesti, kuten muutamat blogini lukijat ovat tekstieni ilmestymisajoista huomanneet - jopa ihmetelleet.   

Toinen lievennys tuli maaliskuussa, kun jäin / pääsin? / jouduin? eläkkeelle, tosin omasta suostumuksestani vain osa-aikaiselle. Tuntui, että nyt ei millään ole enää väliä. Luovuin kellosta ja kalenterista. En kanna sellaisia enää mukanani. Tosin hätävarana kännykässä on kello ja kalenteri sihteerilläni neiti B:llä, jonka kanssa olen tehnyt sopimuksen, että hän hälyttää hyvissä ajoin, jos minun pitää johonkin ryhtyä.   

Tällaisessa vapauden hurmoksessa olen altis jopa hetken impulsseille.  Sellainen osui kohdalle muutama päivä sitten, kun kaveri soitti ja ehdotti, että kuulepas vanha veitikka, eikös lähdettäisi Längelmävedelle kalastamaan.  

Toruin vähän ilmaisua: mikä hilskutin vanha veitikka minä hänen mielestään olen. Suhteellisen nuori veitikkahan minä vielä olen.   

Kyllä hän tiesi, etten minä osaa kalastaa, mutta soutajaksi olen kelvollinen. Metsästämään en suostu missään tapauksessa, mutta kalastaminen käy. Olen kalaruoan ystävä ja osaan laittaa kaikenlaista, kunhan joku hoitaa pyydystämisen ja perkaamisen. Pyydystämisessä olen vähän huonotaitoinen - pelkään että koukku voi huitoessa tarttua minun omaan huuleeni. Katiska sopisi paremmin, mutta sellaista minulla ei ole. Haavi on.  

Suostuin ehdotukseen ja lähdin melkeinpä saman tien, sillä mitään erityisempää estettäkään ei ollut. Johan minä ehdin Helsingissä ollakin. Kiertokävelyitäkin monta. Onhan se pikkuisen boheemia, että aamulla herätessä ei tiedä, missä illalla nukkumaan menee. 

Kalasaalis jäi vähäiseksi, mutta sitä en sure. Tärkeintä on touhu, ei tulos. Sitten vieras lähti, minä jäin. Kun ajomatka on sentään 200 kilometriä, ei sitä aivan yhden päivän takia viitsi tehdä. Sääkin oli suosiollinen. Liiterityöt etenivät. Kasvimaata käänsin. Katkoin pajukkoa. Vesi oli viilentynyt, joten pimeydessä kelluminen saunan jäähdyttelytauoilla jäi aiempaa vähäisemmäksi.  

Hiljaiseloani häiritsi suru-uutinen. Naapuritalon kymmenvuotias Aatami-kissa oli menehtynyt. Kettu oli saanut saaliiksi, Aatami oli jo huono jaloistaan, vaikka muuten oli edelleen varsinainen komistus. Aatami oli hyvä tuttu, hän kiersi harva se päivä meilläkin kyselemässä, olisiko herkkuja tarjolla. Grillimakkarapötkö oli suuri suosikkiruoka. Pyydystämänsä hiiret hän kantoi näytille. Klikkaamalla kuvaa toisenlaisella hiirellä voi kunnioittaa Aatamin muistoa.   

Onneksi Aatamilla on kylän maalaistaloissa jälkeläisiä, monessakin sukupolvessa, muutamat aivan saman värisiä ja luonteisia. Uskon, että joku heistä täyttää isänsä / isoisänsä paikan kyläkuntaa kiertävänä herkkusuuna.

 

 

 

 

 

Kävelykierros Helsingissä 4

 

Kohde 4: Musiikkitalon uusi veistos  

Kävelin Mannerheimintien puoleisesta ovesta Musiikkitaloon ja siitä talon läpi Kiasman puoleiselle pihalle. Olin tulossa katsomaan uutta veistosta (vai olisiko sana patsas kohdallaan?) Olin lehdestä lomalla lukenut patsaan nimen ja tekijän: Laulupuut, Reijo Hukkanen. Olin myös lukenut, että tekijä oli saanut inspiraation Aaro Hellaakosken tutusta runosta Hauen laulu. Lehdessä oli ollut epäselvä valokuva patsaan pystytyksestä.  

Siinä se oli - hyvin suurikokoinen ja monista osista koostuva. Kaikkialta musta. Ensimmäiseksi hahmottui korkealla kelluvia halkopinoja, aivan samanlaisia kuin minulla kesäasunnollani liiterin vieressä. Nämä vaan olivat mustia, minun valkoisia, koivun värisiä.  

Seuraavaksi hahmottui, että halkopinot olivat flyygelin kannen muotoisia. Niin tietysti, patsas ottaa huomioon, minkä talon vieressä sijaitsee.  

Aloin etsiä kaatseellani sitä haukea. Sitä en löytänyt siinä patsaan juurella seisoessani. Kiersin patsasta, etsin kuvakulmia. Se oli vaikeaa, mahdotonta. Patsas on liian suuri läheltä kuvattavaksi. Löytyy vain yksityiskohtia, ei kokonaisuutta.  

Vasta kauempaa katsoen hauki löytyi. Se on kuin torni, 13 metriä. Suu auki, terävät hampaat, halkopinot ovat matalampina ympärillä.  

Mitä enemmän patsasta kierrän ja katselen kauempaa ja lähempää, sitä enemmän pidän näkemästäni. Jury, joka on veistoksen siihen valinnut, on onnistunut. Ei tämä missä tahansa paikassa toimisi, mutta  sopii juuri tähän, Musiikkitalon seinustalle. Väitän, että tämä veistos saavuttaa vielä suuren arvostusaseman Helsingin onnistuneimpien muotokieleltään modernien monumenttien joukossa, samantapaisen kuin Eila Hiltusen Sibelius-monumentti.  

Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla. Tunnen, että kuvista ei saa kunnollista käsitystä teoksesta, se on liian suuri kuvattavaksi. Katsojan pitää päästä aivan viereen, teoksen sisälle. Tässä näkyy vain yksityiskohtia. Teos pitää käydä paikan päällä katsomassa.

 

Kävelykierros Helsingissä 3

 

Kohde 3: Baana  

Kun on melkein kolme kuukautta poissa Helsingistä, paljon ehtii tapahtua. Esimerkiksi ehditään avata Baana.  

Muutama vuosi sitä on rakennettu. Olen päivittäin kävellyt työmatkallani sen ylitse siltaa pitkin joko Runeberginkadulla, Fredrikinkadulla, Arkadiankadulla tai Eduskuntatalon nurkalla Mannerheimintiellä. Olen kulkiessani vilkaissut alas kuiluun ja hieman epäillyt hankkeen viisautta. Kuilu on ylhäältä katsoen näyttänyt ahtaalta, rappeutuneelta ja roskaiselta. Se on vanha ratakuilu, jota pitkin tavarajunat ovat kulkeneet ratapihan ja sataman väliä. Nyt siitä oli tarkoitus rakentaa kaupungin läpi kulkeva reitti kävelijöille ja pyöräilijöille.  

Nyt olen suorittanut neitsytkävelyni kuilua pitkin, ja epäilyt kaikkosivat. Idea ja toteutus on poikkeuksellisen hieno.  Kilpailuehdotuksista reitin nimeksi valittiin Baana. Valintakin on onnistunut, sillä nimi tuntuu tarttuneen yleiseen käyttöön. Baana tiedetään jo nyt, vain pari kuukautta avajaisten jälkeen.  

Koko Baanan mittaa (1,6 km) en vielä kävellyt. Lähdin Kiasman nurkalta ja nousin ylös Runeberginkadun portaita. Hyvältä tuntui ja paljon oli kävelijöitä ja pyöräilijöitä liikkeellä. Oikein jäi harmittamaan, ettei Baana valmistunut aikaisemmin, sillä se olisi ollut hyödyllinen työmatkoillani. Olisin kävellyt Töölöntorilta Runeberginkatua pitkin niin kuin aina, mutta olisin Hotelli Helkan nurkalla laskeutunut alas Baanalle ja kävellyt sitä pitkin Kiasmalle ja siitä rautatieaseman editse taas katuja pitkin Kruununhakaan. Nyt puolieläkeläisenä tästä ei ole enää kovin suurta hyötyä, sillä käyn työpaikallani harvakseltaan.  

Vielä suurempi harmitus tulee siitä, etten ole pariinkymmeneen vuoteen pystynyt ajamaan polkupyörällä. Pyöräilijöille Baana on vielä hyödyllisempi kuin kävelijöille. Nuorempana minä olin himopyöräilijä, olen esim. monena kesänä ajanut molempiin suuntiin Helsingin ja Jyväskylän välin. Mutta sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin kummallista: en enää pystynyt istumaan pyörän satulalla, se teki kipeää arkoihin kohtiin. Kokeilin eri satulamallejakin, mutta ei auttanut. Pyöräily loppui siihen. Nyt olisi mukava huristella läpi keskikaupungin Baanaa pitkin pysähtymättä kertaakaan.  

Kuva 1 on Mannerheimintien alittavasta tunnelista. Kuva 2 on Eduskuntatalon kohdalta, etulalalla vasemmassa yläkulmassa näkyvä kaareva lasinen rakennus on eduskunnan uusi lisärakennus. Tunnelikäytävä sen ja toisella puolella sijaitsevan vanhan Eduskuntatalon välillä kulkee Baanan alitse. Kuva 3 on Runeberginkadun sillalta hotelli Helkan edestä. Kaukana takana nostokurkien alla näkyvä kaareva katto on nykytaiteen museo Kiasma. Kuten ennenkin, kuvat saa suuremmiksi klikkamalla niitä hiirellä.

 

 

Kävelykierros Helsingissä 2

 

Kohde 2: Ruttopuisto  

Graffiti-isku on kohdistunut Vanhan kirkon puistoon eli Ruttopuistoon. Puiston puut ovat täynnä värikkäitä kuvioita.  

Tällä kerralla iskun tekijät eivät kuitenkaan ole käyttäneet spray-maaleja vaan villalankaa. Kyllä ovat virkkuukoukut yössä heiluneet! Ja päivisinkin, sillä ei tällaisia teoksia luoda yhtäkkiä. Niitä on virkkailtu vähitellen pitkin kevättä ja kesää eri puolilla kaupunkia. Iskun taustaorganisaatioksi on ilmoittautunut Nuorisoasiainkeskus. Monet ryhmät ovat varanneet itselleen puun jo kauan etukäteen ja käyneet mittailemassa sen muotoja luodakseen juuri siihen sopivan teoksen.  

Tapahtuma on osa Design-pääkaupunkivuotta. Nimikin sillä on: Knit´n Tag.  

Tästä Dessu pitää. Teoskokonaisuus on iloinen ja hauska. Idea tuntuu tuoreelta, tällaiseen en ole ennen törmännyt, vaikka kuuluu näitä maailmalla olleen. Tekijäporukoita on vaikka kuinka paljon, esim. Martat, Tärähtäneet Ämmät, Gerillamummot, Lentoemännät. Kaikkikohan naisia? En ainakaan huomannut äijäporukoita. Minunhan olisi pitänyt ryhtyä toimeen, kun jonkin verran osaan virkata ja neuloa. Tai osasin, kauan sitten.  

Ilo jää lyhytikäiseksi. Viimeinen päivä on 27. syyskuuta. Käykääpä ohi kulkiessanne vilkaisemassa, tulee hyvä mieli. Helsinkiä huonommin tunteville kulkuohje: Mannerheimintietä aivan alkuun, Erottajalle. Siitä oikealle, Bulevardille. Bulevardia pitkin yksi korttelinväli, ja siinä Vanha Kirkkopuisto on.  

Näytteeksi muutamia kuvia. Ne saa taas klikkaamalla isommiksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kävelykierros Helsingissä 1

 

Helsinkiin palattuani olen taas päässyt aloittamaan vanhan lempipuuhani: kävelykierrokset kaupungilla. Välillä tuntuu, että vajaassa kolmessa kuukaudessa Helsinki on muuttunut paljon. Ihan kuin tämä ei olisi enää sama kaupunki kuin keväällä.  

Sää on suosinut kierroksiani. Kaupunki on täynnä turisteja. Tunnelma on toisenlainen kuin talvella. Ihan kuin olisin jossakin etelän suuressa kaupungissa.  

Tänään ja lähipäivinä raportoin blogissani vastaan tulleita ihmeitä. Helsinkiläiset ovat tietysti itsekin törmäilleet näihin nähtävyyksiin, mutta olen lukijalaskureista havainnut, että blogiani luetaan melko paljon muualla kuin Helsingissä.  

Kohde 1.  Bussipysäkki Kampissa

Ei kovinkaan kaukana kodistani on uudenlainen raitiovaunu- / bussipysäkki. Se avattiin aivan äskettäin Taiteiden Yönä osana Helsingin designpääkaupunkivuoden teemaa. Sen on suunnitellut Stefan Lindfors, se sama joka on tullut tunnetuksi astioista, huonekaluista, valaisimista ja erityisesti ympyriäisestä vesipullosta ja käärmeen näköisestä dildosta.  

Pysäkki on prototyyppi, jota kehitellään kokemuksen myötä. Tarkoitus on, että tätä rakennetaan tärkeimpiin liikenteen solmukohtiin. Katos on huomattavasti isompi kuin entinen. Niitä on nyt tehty kaksi kappaletta Tennispalatsin viereen Fredrikinkadulle. Erityistä on, että pysäkkirakennelman kaikki ikkunat ovat eri muotoisia. Ne on tehty vaikeasti särkyvästä turvalasista, sillä selvää on, että aggressiiviset henkilöt hyökkäävät näin omaleimaisen rakennuksen kimppuun.  

Katoksen sisään pääsee edestä ja takaa. Aikataulu- ja muuta informaatiota varten katoksessa on neljä 42 tuuman näyttöä. Pieni pöytä on, jos haluaa vaikkapa kirjoittaa. Penkin vieressä on koukku käsilaukun ripustamista varten. Vieressä on tyyliin sopiva roskakori.  

Täytyy myöntää, että pidin pysäkistä heti ensinäkemältä. Se ei ole aivan tavanomainen reagointitapa minulle, yleensä olen aika epäilevä aluksi. Tässä oli kuitenkin jotakin sympaattista. Roskakori herätti pysäkillä seisovien kesken ihmettelyä. Miten se tyhjennetään? Vai onko sitä tarkoitus tyhjentää ollenkaan? Siinä ei ole luukkuja tai saumoja, joista sen voisi avata. Vai onko se roskakori ollenkaan? Ehkä se on jonkinlainen koriste?  

Harvinaista, että Helsingissä aletaan kadulla puhua tuntemattomien kanssa. Se on hyvä merkki.  

Kuvissa pysäkkirakennelma eri puolilta. Pyöreä pytikkä on se roskakori.

Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

 

 

Suu tuohesta

 

"Dessun suu on tuohesta tehty." Näin lausui suorapuheinen sihteerini neiti B. taannoin, kun tuskastui siihen, etten pärjännyt viinintunnistuskilpailussa. Kalliit ja halvat viinit menivät minulta sekaisin, kun niitä sokkotestissä maisteltiin, luokiteltiin ja arvioitiin. 

En olisi halunnut osallistua koko testiin, sillä viinit eivät ole minun osaamisaluettani. Henkimaailman hommasta on kai kyse, kun joku tunnistaa sokkona viinimerkin ja vielä vuosikerrankin. Minä en tunnista. Nuorena opiskelijana tutuksi tulivat Liebfraumilch, Feteasca, Rioja Tinto, Algerialainen, Marlin omenaviini ja muutamat muut, mutta eivät ne mielestäni mitään suuria herkkuja olleet. Olut maittoi paremmin. 

Virkatyöhöni on vuosikymmeniä kuulunut istua iltaa asiakkaiden ja kontaktiryhmien kanssa hienoissa ravintoloissa. Kalliit viinit kuuluvat asiaan. Maistelen toki niitä seuran vuoksi, mutta olen hyvin pidättyväinen. Keskusteluun tarvittavan viinintuntemukseni olen hankkinut enemmänkin alan kirjallisuudesta, en niinkään omakohtaisista aistihavainnoista.  

*   *   * 

Kesäasunnollani vieraili taas tänä kesänä muutamia kokouksista tuttuja kollegoita etelän viinimaista. Oriveden Alkosta hankin juomia illanistujaisiin. Tapana on kuitenkin ollut jo vuosikausia, että mainio naapurini T. hankkii tarpeen tullen etelän vieraiden maistettavaksi myös aitoa eksoottista suomalaista perinnejuomaa. Näin tehtiin tänäkin kesänä, kun tuli kaksi herrashenkilöä Italiasta. T. tuntee seutukunnan ja osaa auttaa kesänaapuriaan tällaisissakin hankinnoissa. 

Ei sitä paljon ollut, pieni puteli vain. Minun mielestäni se oli väkevää ja pahaa, aivan helvetin pahaa, kuten aina ennenkin. Kunhan vähän näön vuoksi huuliani kostutin. Mutta italianherrat riemastuivat: se on vähän kuin grappaa. 

Olen joskus Roomassa käydessäni maistanut grappaa sen verran että tiedän. Ei minun tuohisen suuni makuun sekään. Mutta italialaiset kiinnostuivat, kun heille kerrottiin, että tämä suomalainen perinnejuoma edustaa yksityistä yritteliäisyyttä ja on kotikonstein valmistettu ja paja on ollut metsässä. He halusivat reseptin. Toinen italialaisista herroista oli koulutukseltaan kemisti. Hän halusi oppia ja kokeilla kotona. 

T. on monitaitoinen mies, ja niinpä hän osasi ohjeet. Minä tulkitsin. Paperille kirjoitettiin resepti ja piirustettiin tarvittavat pannut, pöntöt ja putket.  

Taitaa käydä niin, että jossakin Milanon seudulla alkaa kohtapuoliin pannu pulputtaa. Ties vaikka joudun tuotosta  maistamaan, sillä minulla näyttäisi myöhemmin talvella olevan taas edessä työmatka Italiaan. 

Kuvassa ei ole kesänaapurini T. vaan perinnejuoman valmistamisen suurmestari Tippavaaran isäntä Kankkulasta.

 

 

Ihanasti rempallaan

 

Blogini vakituinen lukija saattaa muistaa, että keväällä kirjoitin kunnianhimoisesta suunnitelmastani rakentaa kesäkotiini uusi puucee (tunnetaan myös nimillä käymälä, huussi, pikkula, nurkantakainen, puoluetoimisto...). Vanhalle nimittäin kävi vähän köpelösti. Talvimyrsky kaatoi puun sillä tavalla, että oksat tönäisivät kevyen rakennuksen pois  nurkkakiviltään, ja se jäi vinoon.   

Tuntui epäilyttävältä mennä asioimaan taaksepäin vinoon rakennukseen. Jos nojaisin istuessani liikaa takaseinään, koko koju saattaisi kaatua selälleen.  

Nyt on aika raportoida lukijoille, kuinka rakennusprojektini on edennyt. 

Edistyminen on sujunut maltillista vauhtia. Olen kaatanut risukkoa suunnitellulta sijaintipaikalta. Olen hankkinut läjän tuppeen sahattuja lautoja ja kantanut ne rakennuspaikan läheisyyteen ja peittänyt ne pressulla. Olen ostanut rautakaupasta rullan kattohuopaa ja askillisen nauloja. Vasara minulla on entuudestaan. Olen ottanut mitat vanhasta puuceestä: ulkoseinien pituuden, leveyden, korkeuden, istuimen, askelmien ja  oviaukon korkeuden ja leveyden, ikkunan sijainnin. Olen kirjoittanut mitat lapulle ja tallettanut lapun nastalla liiterin seinään. 

Ensi kesänä tästä on hyvä jatkaa. 

Mökkielämän laatu on elämäntapakysymys, sitä tulee lähestyä eksistenssifilosofian näkökulmasta. Koska vanha puucee ei käytössä kaatunutkaan, kiire poistui. Käymälän vinous osoittautui sympaattiseksi ilmiöksi, siinä ilmenee ripaus arktista eksotiikkaa, joten hysteria pois.  

Aion piirtää vielä kuvia tulevan rakennusprojektin tavoitteesta ja väritänkin kuvan. Tulee hieno. Ehkä sellainen monen istuttava malli. 

Kun kaksi italialaista kollegaa kävi vierailulla, he kiinnittivät huomiota käymäläni vinouteen. Selitin asian heille siten, että olen ottanut käymäläni arkkitehtuurissa vaikutteita heidän oman maansa arkkitehtuurin yksityiskohdista. Erityisesti Toscanassa Arno-joen rannalla sijaitsevassa Pisan kaupungissa on ollut malli minulle. Siellä on Piazza dei Miracol -nimisen aukion laidalla kellotorni, jossa on yksi täsmälleen sama ominaisuus kuin minun puuceessäni.  Vaikka rakennusten kokoero ja muutkin erot ovat huomattavia, yksi ominaisuus täsmää. 

Kasvimaani on samantapainen projekti. Kasvatan raparperia, lipstikkaa, oreganoa, monenlaisia salaatteja ja sipuleita, rucolaa,  basilicaa, kesäkurpitsaa ja muutamia muitakin. 

Laiskuus vaan vaivaa, en oikein viitsi. Rikkaruohot pitäisi nyppiä, mutta loppukesästä ne olivat taas valloillaan, kuten aina. Hyttyset piinaavat nyppimispuuhassa. Tämä oli oikein hyvä hyttyskesä, suorastaan erinomainen.

Asenteeni tällaisiin vinouteen, rikkaruohoihin ja muihin pikkuseikkoihin on kuin vanhassa Kauko Käyhkön laulussa "Kaikki oli ihanasti rempallaan". "Portti piti pystyssä harmaata aitaa" jne. Niin sen pitää olla, erityisesti kesällä.

Kuvassa ei ole käymäläni vaan se italialainen rakennus, josta olen saanut vaikutteita.

Kiitän runsaista tervehdyksistä, joita blogini uusi aloitus on tuottanut.

 

Kesän nautintoja ja kauhuja

 

Kesä meni ja Dessu muutti Längelmävedeltä takaisin Töölöön. Väsyttää. 

Tuleekohan vielä joskus uusia kesiä? Vaikuttaa epätodennäköiseltä. Niitä saisi olla useammin. 

Minulla on aina ollut kaksi erilaista elämää. Toinen on Töölöntorin elämä talvisin. Toinen on Längelmäveden elämä kesäisin. Näillä kahdella ei ole mitään yhteistä. Kaikki on siellä toisin kuin täällä. 

Nyt sattui sellainen erikoisuus, että olin kymmenen viimeistä päivää yksin. Kaikki väki oli mennyt, vieraat loppuivat. Sellainen elämänmuoto on kuulkaa mielenkiintoista! Sitä voi kai luonnehtia regressioksi. Partaa ei ajeta eikä housuja prässätä. 

Elokuun yö on pimeä, se tulee jo kymmeneltä. Kaupungin asukas ei tiedä sellaisesta pimeydestä. Minulla ei ole myrskylyhtyä kummoisempaa pihavalaistusta. Sen valossa ei suju edes liiterityö. 

Saunan lämmittäminen ja kylpeminen sujuu, keskiyölläkin. 

Löylytauolla järvessä jäähdytellessä pimeyden aistiminen on vahvimmillaan kun kääntyy selälleen, kellumaan. Makaa vaan vesielementin sisällä kädet levällään, ei heilu ollenkaan, korkeintaan liplattaa vähän sormilla ja jalkaterillä. Hidas syvä hengitys riittää pitämään pinnalla. Veden pinnalla ovat näkyvissä vain nenä ja varpaat - no, ehkä jotakin muutakin pientä. Tai siis olisi näkyvissä, jos joku olisi katsomassa ja mustassa yössä jotakin näkisi. Mutta ketään ei ole. Siinä levitoin kädet levällään järvenselällä silmien edessä täysi mustuus. Ei eroa, ovatko silmät auki vai kiinni. Vesi on siedettävän lämmintä, makaan siinä pitkään.  

Tällainen on hiljaisuuden sakraali kokemus, sellaisena kuin minä sen ymmärrän. Tätä toistan joka yö. 

Ajatukset on kuitenkin pidettävä kurissa. Ei saa päästää mieleen uhkakuvia. Silti niitä tulee. Alla on pelottavan syvää. Entä jos iskee suonenveto? Längelmäveden asukkaisiin eivät tiettävästi kuulu hait eivätkä piraijat. Mutta haukia siellä on, ja niillä on ikävän näköiset hampaat. Entä jos sellainen tulee ja iskee hampaat mun peffaan, niin kuin Juice unessa Marilynin. 

Sade lisää entisestäänkin nautintoa, sillä kasvotkin pääsevät kokemaan vesielementin. Mutta olisikohan minun pitänyt lopettaa kelluminen ukkosella? Jyrinä ei juuri kuulu, sillä korvat ovat veden alla, mutta silmät aistivat välähdykset. Pitääpä kysyä Vuoronvarausviraston teknisen osaston pojilta, voiko salama osua järvessä kellujaan. Tai jos he eivät tiedä, kysyn sunnuntai-Hesarin Torstilta. Torsti tietää. 

Laiturille jätetty lyhty näyttää mihin suuntaan lähden, kun lopetan kellumisen ja haluan takaisin saunan lämpöön. Jos lyhty olisi sammunut, voisin pimeässä lähteä uimaan väärään suuntaan, kauemmaksi järvenselälle. Kelluessa suuntavaisto katoaa. 

Saunan jälkeen on mentävä sisälle tupaan. Ei saa jäädä ulos saunaiholla! Sisällä minulla on sellainenkin vekotin kuin televisio. Olen tallentanut boxiin elokuvia. Valitsen "Kierreportaat" (The Spiral Staircase  - Robert Siodmak 1945), joka tuli Yle-Teemalta äskettäin. 

Valintani on uhkarohkea. Kierreportaat on kauhuelokuvan klassikko, tunnen sen hyvin. Mykkä tyttö pelkää aavemaisessa talossa hiipivää murhaajaa. Kauhu tarttuu, entä jos minunkin taloni pimeissä loukoissa joku kyttää. Siinä mennään alkukantaisen tunteiden alueelle, siinä yhdistyvät pelko ja nautinto. Se kai on genren tarkoituskin. Siitä selviää hengissä. En tarvitse kenenkään neuvoja. 

Kuvassa on peloistani pahin lapsuusvuosilta. Hirmuinen peikko vaanii sillan alla kolmea pikku pukkia. Pukitkin selvisivät hengissä.

 

 

 

Rukkaset naulasta

Lähestyvä kesä sekoittaa ajatuksia. Eilen kirjoittelin uutta tarinaa blogiin. Aiheena oli äskeinen käyntini Tukholmassa. Olin hääjuhlassa, kävin museoissa, vaeltelin kaupungilla. Kirjoituksesta tuli kuitenkin sen verran sekava sepustus, että en kehdannut sitä lähettää. Ajatukset karkailivat, en osannut keskittyä.  

Lähestyvä kesä tarjoaa mahdollisuuden muuttaa elämäntyyliä. Olen vuosikymmenet viettänyt suuren osan kesästä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Muutos kaupunkielämään on valtava. On hiljaisuutta, on rauhaa. Toisaalta on myös paljon vieraita - sekä kotimaasta että ulkomailta, tänä kesänä ainakin Ruotsista, Belgiasta, Saksasta, Italiasta ja Espanjasta.   

Suurin muutos on kuitenkin tavallisen arkipäivän sisällössä. Töölöntorilla minulla ei ole mahdollisuutta fyysiseen työhön. Längelmävedellä on. Minulla on puutarha, kasvimaa, kukkapenkkejä, yrttipenkki,  rantapajukkoa, metsääkin. Niissä on käyttöä lapiolle, rautakangelle, sahalle, moottorisahalle, raivaussahalle, trimmerille, silppurille, kirveelle, ruohonleikkurille, puhumattakaan rakentamisessa tarvittavista työkaluista. Minullahan on suunnitteilla uusi käymälä, kuten aiemmin kerroin.   

Viihde-elektroniikkaa välttelen, vaikka on sitäkin mukana. Tietokoneeseen minulla syntyy talven mittaan jonkinasteinen addiktio. Siitä yritän rimpuilla kesällä irti. Läppäri on kyllä mukana, sillä joudun tekemään alkukesästä erään työhön liittyvän tekstin, etätyönä. Mutta nettiin en helposti pääse, yhteys on huono. Pitää ajaa lähemmäksi lähikaupunkia, jos aikoo saada yhteyden sujuvaksi. Siihen en ihan joka päivä viitsi ryhtyä. 

Kesäperinteisiini kuuluu kierrellä lähialueen tapahtumissa. Tampereen näyttelyt ja museot, Vanhan kirjallisuuden päivät, lähipitäjien kesäteatterit ja konsertit, Mäntän taidenäyttelyt, Oriveden opiston yleisötilaisuudet ja monet muut, kaikki tällaiset kuuluvat kesäohjelmaani. 

Suurin ilo on kuitenkin lukeminen. Se jakautuu kahteen osaan. Toisaalta ovat kirjat, joita luen nojatuolissa suuren ulkona puun varjossa. Minulla on jo hankittuna pino kirjoja ja lisäksi pitkä vihjelista. Paikallinen kirjasto pääsee taas keskeiseen asemaan, kuten joka kesä. Toisaalta minulla on mökin ullakolla ja aitassa melkoinen määrä vanhoja lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, aina 1920-luvulta saakka. Ne ovat uskomattoman kiinnostavaa luettavaa. Olen aikeissa ottaa skannerin mukaan voisakseni ottaa talteen kiinnostavia juttuja. Sellaisista on kertynyt jonkin verran näytteitä tämän blogin menneissä postauksissa. Sivun vasemmasta reunasta löytyy tunnistetyyppi "Vanhoista lehdistä löytynyttä".  

Päättyneen talvikauden illat ja pitkälle yöhön olen yleensä istunut sormet tietokoneen näppäimistöllä. Nyt on aika katkaista tämä riippuvuus ja vetää rukkaset käteen. (Harmikseni en löytänyt kuvavarastostani kuvaa kunnon rukkasista. Pitää tyytyä näppylähanskoihin.)  

Katko tekee hyvää, suosittelen. Kirjoittamisen sijaan vietän myöhäisillat kuljeskelemalla pitkin rantoja, istuskelemalla laiturilla, soutelemalla, saunomalla, kuuntelemalla kesäyön ääniä. Puolieläkeläisenä olen ensimmäistä kertaa puolijoutilas alkukesän ajan. Ainoastaan yksi virkamatka on tiedossa: Berliini kesäkuun puolivälissä. Loppukesästä ei ole mitään. Helsingissä tuskin käyn muutoin kuin vieraita hakemassa / viemässä satamissa ja lentokentällä.  

Kiitän lukijoitani ja toivotan hyvää kesää. Erityisesti kiitän Teitä, jotka olette vilkkaasti kommentoineet juttujani. Kiitos myös Teille, jotka olette kommentoineet sähköpostitse. Lähipäivinä katoan maisemista. Jos kesästä hengissä selviän, palaan tänne syksyllä hyvissä ajoin ennen joulumarkkinoiden avautumista.

Kielimiehiä

Muinainen luokkatoverini keskikoulun ajoilta, Matti S., sai osakseen opettajan pilkan, kun hän käänsi ruotsinkielen kokeessa epätarkasti sanan "matkalippu". Koepaperissa luki "resaflagga".  

Välitunnilla Matti oli kiukkuinen kuin ampiainen. Enää ei siis voinut luottaa edes sanakirjaan. Hänellä oli ollut kokeessa taskussa kouraan mahtuva lunttaussanakirja, jonka hän oli kalliilla rahalla hankkinut omistukseensa. Sieltä hän oli tietonsa katsonut. Kahdesta kohdasta.

Tämä tapaus muistui mieleen, kun luin, että VR on nyt painanut matkalippuunsa tekstin "Lippu on henkilökohtainen, henkilöllisyys todistettava - Flaggan är en personlig, identitet för att bevisa".  

Heräsi kysymys, että onkohan Matti saanut paikan VR:n kielenkääntäjänä sanakirjansa kanssa. Hänen myöhemmistä vaiheistaan kun minulla ei ole tietoa.  

Taitaa kuitenkin olla Googlen käännöskoneen tekosia. Toisaalta onhan tuo virhe klassikko, helposti ymmärrettävä lipsahdus. Se vanha vitsi kuului suunnilleen näin:  "Finlands biljett räknades i Tygbranschens hållare - Suomen lippu laskettiin Kangasalan pitäjässä".  

Mieleen muistuu toinenkin ikävä koulussa sattunut kielilipsahdus - ei ollenkaan klassikko, enkä kehtaa kertoa, kenelle se sattui. Englannin käännös käsitteli Dag Hammarskjöldiä, YK:n pääsihteeriä. Tekstissä luki "He was elected chairman in 1953".   

Eräs nuori mies luki sen kohdan huolimattomasti ja havaitsi virheellisesti, että kolmas sana oli "electric". Niinpä koepaperiin tuli käännös "Hän oli sähkötuolimies..."  

Voi sitä pilkkaa ja noloutta.

(Kuvan tekijä ei ole tiedossani - tietääkö joku?)

Mistä löytäisin sen kirjan

On se aika vuodesta, jolloin havahtuu ajatukseen, että muutto maalle on lähellä. Siihen pitää ruveta valmistautumaan. Muuttotavaroissa pitää olla sellaista lukemista, että pärjää kesän yli.  

Längelmäveden kesäkodissani ylivoimaisesti paras tuntemani lukemispaikka. Se on aurinkotuoli, jonka sijoitan suuren terijoensalavan alle kukkaniityn laitaan. Kukkaniityn takana on kumpareinen kaurapelto. Toisella puolella on näkymä järvelle. Tuolin sijainti kiertää auringon mukaan. Pitää pysyä varjossa. 

Sellaisella paikalla lukeminen vaatii kirjalta luonnetta. Kirjan pitää olla harmoniassa maiseman kanssa. Mikä tahansa ei siihen sovi.  

Tässä tarkoituksessa olen viime päivinä ryhtynyt etsimään sopivia kirjoja. Uutuuskirjat ovat huonosti tuntemani alue, minä kun olen enemmän klassikkoteoksiin suuntautunut. Onneksi on ansiokkaita blogeja, joista saan tietoa uutuuksista. Mielestäni laadukkain niistä on tässä tekstin vasemmalla puolella näkyvässä listassa oleva "Kirjainten virrassa".  

Poikkesin uudistettuun Suomalaiseen kirjakauppaan Kolmen sepän aukiolla. Siitä on nyt tullut varsin tummasävyinen ja aiempaa väljempi, omalla sortillaan tyylikäskin, mutta armottoman keskittynyt vain myyntihitteihin. En välitä karppauskirjoista enkä henkisen hyvinvoinnin oppaista. Pitää olla proosaa ja lyriikkaa - tai sitten historiaa ja elämäkertoja.

Aikanaan piruiltiin, että Suomalainen on paperitavarakauppa, jossa myydään myös kirjoja. Akateemisesta sanottiin, että se on kirjakauppa, jossa myydään myös paperitavaraa. Väite oli - ja taitaa olla vieläkin - oikeansuuntainen, aivan samoin kuin sen toinen versio, jonka mukaan Turun Sanomat on Suomen ainoa urheilulehti, joka julkaisee myös kuolinilmoituksia. Mikään näistä ei kuulu suosikkeihini. Akateeminen tosin on laatukauppa silloin, kun tarvitsen jotain erikoisalan kirjallisuutta. Ja on siellä viehättävä kuppila, täytyy myöntää.  

Divarit ovat minun suosikkipaikkojani. Ervastin paikkaa Kalliossa ei enää ole, siellä oli mukava pistäytyä. Lauantaisin kävin usein ja aina löytyi oivallista juttuseuraa. Sama päti Holapan divariin Fredalla, niin kauan kuin kirjailijamaestro itse oli tiskin takana. Paikka on vieläkin olemassa (kuva 1) mutta ei enää entisensä kulttuurikeskus. Hiltunen jatkaa vielä ja on säilyttänyt tasonsa, samoin Yrjönkadun antikvariaatti. Kotinurkillani Pohjoisella Hesperiankadulla on aivan loistava Arkadia. Siellä on kaiken aikaa myös moni-ilmeisiä kulttuuritilaisuuksia.  

Hagelstam (kuva 2) taitaa olla nykyisistä laadukkain ja monipuolisin. Pidän myös Laterna Magicasta Vironkadulla. Siellä on usein myös kiinnostavia näyttelyitä. Siellä on kyllä vähän turhan kaaosmainen olo kaikkien kirjaröykkiöiden keskellä. Omistaja on talvet ties missä etelässä ja sijaisilla on vaikeuksia.  

Näissä paikoissa nyt kiertelen ja teen löytöjä. Kaupungissa tällainen käy. Tampereellakin poikkean kerran tai pari kesässä divarikierroksella. Nyt siellä on avattu uusi, hyvin kiinnostava kirjakauppa, jolla on velvoittava nimi "Tulenkantajat". Siellä täytyy ehdottomasti käydä.

Mistä tulet, minne menet?

Entinen työkaveri kuoli muutama vuosi sitten. Yksinäiseksi jäänyt mies, hyvin säntillinen, suorastaan pedantti, elämässään jotenkin iloton. Ei mikään erityisen läheinen kaveri mutta sen verran tuttu kuitenkin, että kävin sairaalassa katsomassa.  

Syöpä oli levinnyt ja hoidot lopetettu. Pahinta oli ahdistus, eivät niinkään kivut. Uskonasiat olivat päällimmäisinä. Pappi oli käynyt hellittämässä hätää, mutta ei tuntunut erityisen hyvin tepsineen. Hengenhädässä oli rukoiltu ja ehtoollista annettu.  

Kohtaaminen oli vaikea ja kiusallinen. En kykene osallistumaan lohdullisin sanoin tuonpuoleisiin aatoksiin. Se aihe on pysynyt minulle vieraana. Jotenkin piti yrittää kierrellä ja kaarrella puheissa, ettei ainakaan pahentaisi ahdistusta tai loukkaisi. Tilanne eteni pikemminkin siihen suuntaan, että potilas valisti minua. Että jonain päivänä sinäkin...  

Niin, kuka tietää, miten itse kukin reagoi, kun / jos kohdalle osuu. En mene vannomaan.  

*   *   *    

Nyt näyttää toinen entinen työkaveri olevan menossa kohti tuntematonta. Ei tämäkään mikään paras kaveri minulle ole, mutta hyvä tuttu kuitenkin. Kävin sairaalassa tervehtimässä. Toivottavasti ennakoin tulevaisen väärin, mutta ei kuulemma hyvältä näytä.  

Jos huonosti käy, voi suoraan sanoa, että viina vei. Mies pääsi joitakin vuosia sitten eläkkeelle ja alkoi ryypätä oikein tosissaan, aamiaisesta alkaen. Hän nautti asemastaan juhlien seremoniamestarina, kapakkaseurueiden äänekkäimpänä, pelikasinoiden ja bordellien suosikkivieraana. Rahasta hänellä ei ole koskaan tehnyt tiukkaa.  

Erityisempää ahdistusta ei ollut havaittavissa huonosta diagnoosista huolimatta. Lohdutusta tarvittaisiin silti. Hän kysyi, voisinko tuoda hänelle viinapullon. Hän haluaisi ottaa iltaisin yömyssyt, ihan pienet vain. Yksityissairaalassa kun ei olla turhan kireitä. Mainitsi erään henkilön, joka oli tämän palveluksen hänelle tehnytkin. Siinä sängyn viereisessä yöpöydän laatikossa olisi aivan sopivan kokoinen säilytystila piilopullolle, muutamallekin.  

Tämäkin tuntui kiusalliselta. En aio pulloa viedä, mutta sitä en sanonut. Yritin taas kierrellä ja kaarrella puheissa, etten loukkaisi. Hän ei onneksi alkanut visioida minulle tulevaisuuden kauhukuvaa, että jonain päivänä sinäkin...  

*   *   *    

(Kuvassa on kaksi salamyhkäistä ovea, välissä portaat. Mistä mihin näistä ovista kuljetaan, siitä ei ole tietoa. Tuntemattomasta tuntemattomaan? Mysteerin sijaintipaikka on Lasipalatsi Helsingissä, Bio Rexin seinustalla. Ovia on usein käytetty melko esoteeristen pohdintojen virikkeenä.)

Uusavuton

Olen pikapuoliin lähdössä Tukholmaan. Sinne olen vuosien varrella matkustanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta aina työasioissa. Töiden ohessa olen sitten kyllä tapaillut paikallisia tuttaviani ja viipynyt usein muutaman päivän ylimääräistäkin.  

Nyt olen lähdössä aivan yksityishenkilönä, vailla minkäänlaista työhön liittyvää toimeksiantoa. Puolieläkeläinen kun olen, olen joutilas matkustamaan. Olen menossa juhlimaan vanhan ystäväni jälkikasvun häitä.  

Pulma tuli siinä, että nyt minun pitää itse hoitaa matkajärjestelyt. Tähän asti niistä on huolehtinut sihteerini. On ollut valmiit matkaliput, hyttivaraukset, ateriavaraukset, hotellit. Ei ole tarvinnut kuin tulla oikeaan aikaan oikeaan paikkaan - niistäkin on ollut valmis muistilappu kirjoitettuna taskuun pistettäväksi, ettei pääse unohtumaan. Sataman / lentokentän lähtöportilla on sitten annettu tarvittavat dokumentit suoraan kouraan. Enimmäkseen sihteeri ja muuta henkilökuntaa on myös tullut matkalle mukaan.  

Nyt pitää pärjätä itse. Laivalipun tilaaminen oli hankalampaa kuin osasin aavistaa - ensikertalainen kun olen. Oli tutkittava epäselviä aikatauluja ja hyttihinnastoja. Sellaiseksi sitä tulee kun aina passataan.  

Onnistuin sentään, kun aikani touhusin. Tuli itseluottamusta: kyllä minä elämässä pärjään ilman sihteeriäkin.

Harva meistä on rautaa

Takana leppoisa viikko maaseudun rauhassa Längelmäveden rannalla. 

Ensimmäinen päivä meni seisoskellessa ja katsellessa. Ei heti pidä rynnätä töiden kimppuun. Pitää tuumailla, tutkiskella, suunnitella. Illalla saunaan.  

Toinenkin päivä meinasi mennä seisoskellessa, mutta sitten kuitenkin panin töpinäksi. Vuoden kiertokulussa uusi kesä alkaa siitä, että poistaa näkyvistä edellisen kesän jäänteet. Se tarkoittaa pihamaalla lojuvien lehtien ja risujen korjaamista. Tontillani on paljon lehtipuita, koivua, vaahteraa, tammea, salavaa, haapaa, leppää, omenapuita. Siivottavaa on paljon.  

Olen liian laiska haravoimaan niin suurta pinta-alaa. Ruohonleikkuri, joka puhaltaa imemänsä silpun keräyskoteloon, on helpompi tapa. Mutta ruohonleikkuri ei suostunut heräämään talviunestaan. Vaikka kuinka tempaisin narusta, se ei käynnistynyt.  

Siispä työkalut esiin ja korjaamaan vikaa. En minä oikeasti sellaista osaa, mutta toivoa voi, että sattumalta onnistuisi. Muistista nousi muuan hiljattain näkemäni filmi, jossa naisvirkailija korjasi konttorin oikuttelevan automaatin suuntaamalla napakan potkun vehkeen kylkeen. Se vaikutti rutiinitoimenpiteeltä ja tepsi heti. En minä kuitenkaan potkaissut leikkuria, sen sijaan vääntelin ruuveja, joita oli monta.  

Jotenkin lipsahti. Pikkusormi osui johonkin terävään. Tuli haava, verta valui. Onneksi tuvasta löytyi viimekesäisiä laastareita. Korjaustyö keskeytyi. Illalla naapurin isäntä poikkesi. Kun valitin oikullista ruohonleikkuria, hän kokeili. Ensimmäisellä tempauksella se käynnistyi. Olin siis osannut korjata koneen! Sitten lämmitimme saunan.  

Seuraavana päivänä päätin korjata kuistin repsottavan rännin. Tikapuiden asettelu oli hankalaa, sillä siinä on jyrkkä penger. Kun olin kiivennyt kaksi askelmaa, tikapuut lähtivät kallistumaan ja jouduin hyppäämään maahan.  

Alastulo ei onnistunut aivan ihanteiden mukaisesti, telemark jäi hieman vajaaksi. Pyörähdin kyljelläni pengertä alas. Laastarilla paikkasin nilkan ja kämmenen ruttuun mennyttä ihoa.  

Seuraavana päivänä pilkoin klapeja. Nyt lukija taatusti ennakoi, että iskin kirveellä polveeni. En iskenyt. Käänsin myös kasvimaata. En katkonut lapiolla varpaitani. Siivosin myös mökkiä, sillä hiiret olivat taas juhlineet. En saanut siitäkään vammoja.  

Mutta ristiselkä on nyt niin kipeä, että hyvä jos pääsen sängystä ylös. Reisilihakset ovat yhtä arat kuin lukiovuosina, kun jumppamaikka oli pistänyt pojille rangaistukseksi sata kyykkyhyppyä. Hartioita ja niskaa särkee niin, että kerrankin tunsin tyytyväisyyttä siitä, että suuri osa paluumatkasta Helsinkiin sujuu moottoritietä pitkin. Ei nimittäin tarvitse paljon pyöritellä auton rattia.  

*   *   *   

Lähtiessä poikkesin naapurissa sopimassa muutamista korjaustöistä. Siellä yhdeksääkymppiä lähestyvä vanhaisäntä esitteli liiteriä. Hän oli pilkkonut ison liiterin kattoa myöten täyteen koivuklapeja. Tuvassa minulle näytettiin naapuripitäjän paikallislehteä. Siellä oli kuva ja juttu 86-vuotiaasta sukulaismiehestä, joka oli osallistunut voimistelukisaan ja heittänyt voltin eteen ja taakse.  

*   *   *    

Huomenna lähden työmatkalle Tallinnaan - jos sängystä ylös pääsen. Aamulla pitää vielä muistaa vaihtaa laastarit käsiin. Sihteerini neiti B. on luvannut kantaa puolestani matkalaukkuni laivaan. (Kuvassa se kirves, jolla en lyönyt polveeni)

"Annapas ajan kulua...

"Annapas ajan kulua / päivän mennä, toisen tulla..."  

Muutama viikko sitten ajoin työasioissa moottoritietä Salon suuntaan. Sammatin liittymän kohdalla mieleen juolahti vanha muisto lukiovuosilta. Luokkamme kevätretki vei silloin monen muun kohteen ohella Elias Lönnrotin syntysijoille.  

Se ei tuntunut silloin ollenkaan kiinnostavalta. Jotain pettuleipää siellä tarjottiin. Mieluummin olisimme kiirehtineet Linnanmäelle, mutta luokanvalvoja päätti.  

Myöhemmin olen itse muutaman kerran vienyt Vuoronvarausviraston ulkomaisia vieraita Paikkarin torppaan ja selostanut heille suomalaisen mytologian sisältöä ja Lönnrotin osuutta sen keräämisessä. Lahjoiksi vieraille olemme antaneet Kalevalan käännöksiä sekä kuvitettuja taidepainoksia.  

Nyt Paikkarin torpalle kuuluu huonoa. Siksi päätin paluumatkalla poiketa vilkaisemaan. En tietenkään toivonut tähän vuodenaikaan pääseväni sisälle. Kunhan nyt etäältä pääsen vilkaisemaan.  

Eliaksen isä rakensi torpan vuonna 1800, vain pari vuotta ennen Eliaksen syntymää. Siinä torppa on sinnitellyt läpi vaikeiden aikojen, on ollut nälkävuosia, sortokausi, sisällissota, pulavuodet, talvi- ja jatkosota ja montakin lamaa. Aina on torpan vaalimiseen riittänyt varaa ja kulttuurista tahtoa, sillä sen kansallinen merkitys on yleisesti ymmärretty. Lönnrotin merkitystä suomalaiselle kansalliselle heräämiselle ja sitä kautta menestymiselle ei kai kiistetä missään, oli aate tai ideologia mikä tahansa.  

Hyvää tahtoa kesti pitkälti yli 200 vuotta ennen kuin tilanne muuttui. Vasta Jyrki Kataisen (kok) hallitus huomasi, ettei tällaiseen ole enää varaa.  

Paikkarin torppa ei ole tuottoisa bisnes. Museovirastolta vähennettiin määrärahoja ja se joutuu luopumaan monen museon ylläpidosta. Syntyy säästöjä. Veroja voidaan taas alentaa. Siitä äänestäjät pitävät - ainakin isotuloiset.  

Tulevat luokkaretket eivät enää suuntaudu sinne. Tai ehkä liikemiehet kehittävät Paikkariin oheistoimintaa, vesiliukumäkeä, puuhamaata, festivaaleja, supermarkettia, kylpylää. Elias-landia voisi tuotteistaa vanhan brändin.  

Kuvassa päähenkilön patsas (Emil Wikström 1902) Helsingissä Lönnrotinkadulla. Rakennus takana on entinen Helsingin Suomalainen Realilyseo, nykyinen Ressun lukio.  

*   *   *   

Nyt aion poistua paikkakunnalta maalaismaisemiin, kuten eilen jo uhkailin. Vapun jälkeen on vuorossa virkamatka Tallinnaan. Pysyn siis tuokion verran poissa tältä palstalta. Hyvää vappua lukijoille.

"Taivas ja maa lyövät kupperikeikkaa..."

Kävin taas teatterissa. Suurten laitosteattereiden sijaan tällä kerralla oli vuorossa Rööperissä sijaitseva pieni ruotsinkielinen Sirius & Mars.  

Näytelmän nimi oli På friarstråt, ohjaajana Juha Hurme. Näytelmä kertoo nuoren maalaismiehen sekoilusta naima-aikeiden, juopottelun, erilaisten väärinkäsitysten, valepukujen ja rellestyksen maailmassa. Varsin tyypillinen tapahtumakulku nykynäytelmälle ja kirjallisuudelle.  

Teos on silti klassikko, ilmeistä sukua jopa Shakespearen komedioille. Ohjaus näkee kuitenkin teoksen modernin olemuksen. Naivismiin asti pelkistetyt fondilavasteet antavat kokonaisuutta leimaavan riemastuttavan sävyn.  

Päähenkilön persoona (Gogo Idman) saa sekoilustaan huolimatta myötätunnon osakseen. Hän on vivahteikkaalla tavalla avoin ja sympaattinen, ei mikään syyntakeeton tohelo, niin kuin esityksen perinteisiin kuuluu. Juopottelukin näyttää perin juurin toisenlaiselta kuin perinteikkäässä suomalaisessa esitystavassa.  

Ruotsin kieli tuo esitykseen uudenlaiselta maistuvan vierauden tunteen. Käännös (Niklas Groundström) ei ole voinut olla ihan yksinkertainen asia. Siinä on paljon vanhaa sanastoa ja vanhoja rakenteita, mutta siinä ei kuitenkaan maistu museomaisuus.  

Kokonaisuutena hyvin viehättävä ja tuoreelta maistuva teatterikokemus. Suomeksi teoksen nimi on Nummisuutarit. Kuvan henkilöt eivät liity esitykseen. Patsas liittyy.

Mestarismies

Olen loppuviikolla aikeissa aloittaa laidunkauden. Se tapahtuu tänä vuonna jostakin kummallisesta syystä myöhässä, vaikka nyt olen puolijoutilas. Yleensä olen päässyt alkuun jo huhtikuun puolivälin paikkeilla.  

Vakituiset lukijat tietävät, että kesäkotini sijaitsee Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla. Se on vanha torppa, jonka ympärillä on sauna, liiteri. useita aittoja, venevaja ja muita talousrakennuksia.  

Joulupäivän hirmumyrsky kohteli kaltoin Pirkanmaata. Minäkin sain naapurilta hälytyksen, että puu oli kaatunut mökkini kuistille. Menin katsomaan. Vahinko oli vähäinen ja se korjattiin. Jäin samalla viettämään muutaman pimeän talvipäivän täydellisessä hermolevossa.  

Kävi ilmi, että toinenkin vahinko oli tapahtunut. Kaatunut puu oli osunut käymälän seinään ja tönäissyt sen vinoon. Se vahinko odottaa korjaajaansa. Nyt on sen aika.  

Olen talven mittaan miettinyt, että en korjaakaan vanhaa vaan rakennan viereen kokonaan uuden käymälän. Sellaisen entistä paremman ja perinnetietoisemman.  

Ongelma on siinä, että en ole mikään rakennusmies. En ole elämässäni rakentanut omin päin mitään muuta kuin sen vinoon pudonneen käymälän. Siitä tuli sinänsä käyttökelpoinen ja tarkoituksensa täyttävä, mutta siinä on muutamia kiusallisia vikoja. En kehtaa niitä tässä tarkemmin kuvailla, sillä siitä voisin menettää arvovaltaisen profiilini osaavampien lukijoiden mielikuvissa. Olen nyt päättänyt rakentaa kokonaan uuden ja paremman ja purkaa sitten vanhan pois, kun uusi on valmis. Vanhasta siirrän sitten uuteen seinillä olevat vanhat filmitähtien kuvat.  

Suunnittelutyön pohjaksi olen lueskellut alan teoksia. Kuvia olen katsellut Käymäläseura Huussin nettisivuilta (täältä). Siellä on kuvia, ohjeita ja aiheeseen liittyviä runojakin. Sellaisen seuran olemassaolosta en tiennyt aikaisemmin mitään. Seura näyttää pitävän kotia Tampereella. Siellä on vaikka mitä, ilmankos tänään Hesari kirjoitti, että Tampereella haluaisivat asua melkein kaikki. Asuin minäkin joskus - tai jos en ihan asunut niin oleskelin pitkiä aikoja.  

Käymälän rakentaminen vaatii oikeanlaista asennetta. Sitä ei pidä rakentaa pelkällä järjellä vaan mukana pitää olla tunnetta. Oikeanlaisen asenteen löytymistä on suuresti edesauttanut pieni kirja nimeltä Mestarismies (Specialist - Charles Sale 1930, suom. Ville Repo 1954), josta oheiset Rolf Sandqvistin piirtämät kuvat. Kirjan alaotsikkona on osuvasti "Puuseen rakentamisen ja onnellisuuden oppikirja".  

Sitaatti kirjan takakannesta: 

"Kukaan lukija tuskin voi olla mieltymättä tähän kirjaan ja kunnioittamatta sitä ammattitaitoa ja alansa kaikinpuolista hallitsemista, mitä kirjan päähenkilö Lem Putt osoittaa. Lem Putt, puuseppä, on oivaltanut erikoistumisen tärkeyden nykyajassa, hän on erikoistunut ja todella kehittänyt taitonsa suorastaan taiteen asteelle. Tässä kirjassa hän selostaa eräälle asiakkaalleen näkökohdat, jotka on otettava varteen ennen kuin tietty terveydellinen pikkurakennus voidaan pystyttää niin, että se kussakin erikoistapauksessa on mahdollisimman käyttökelpoinen ja tarjoaa toivotun nautinnon."