Kesän nautintoja ja kauhuja

 

Kesä meni ja Dessu muutti Längelmävedeltä takaisin Töölöön. Väsyttää. 

Tuleekohan vielä joskus uusia kesiä? Vaikuttaa epätodennäköiseltä. Niitä saisi olla useammin. 

Minulla on aina ollut kaksi erilaista elämää. Toinen on Töölöntorin elämä talvisin. Toinen on Längelmäveden elämä kesäisin. Näillä kahdella ei ole mitään yhteistä. Kaikki on siellä toisin kuin täällä. 

Nyt sattui sellainen erikoisuus, että olin kymmenen viimeistä päivää yksin. Kaikki väki oli mennyt, vieraat loppuivat. Sellainen elämänmuoto on kuulkaa mielenkiintoista! Sitä voi kai luonnehtia regressioksi. Partaa ei ajeta eikä housuja prässätä. 

Elokuun yö on pimeä, se tulee jo kymmeneltä. Kaupungin asukas ei tiedä sellaisesta pimeydestä. Minulla ei ole myrskylyhtyä kummoisempaa pihavalaistusta. Sen valossa ei suju edes liiterityö. 

Saunan lämmittäminen ja kylpeminen sujuu, keskiyölläkin. 

Löylytauolla järvessä jäähdytellessä pimeyden aistiminen on vahvimmillaan kun kääntyy selälleen, kellumaan. Makaa vaan vesielementin sisällä kädet levällään, ei heilu ollenkaan, korkeintaan liplattaa vähän sormilla ja jalkaterillä. Hidas syvä hengitys riittää pitämään pinnalla. Veden pinnalla ovat näkyvissä vain nenä ja varpaat - no, ehkä jotakin muutakin pientä. Tai siis olisi näkyvissä, jos joku olisi katsomassa ja mustassa yössä jotakin näkisi. Mutta ketään ei ole. Siinä levitoin kädet levällään järvenselällä silmien edessä täysi mustuus. Ei eroa, ovatko silmät auki vai kiinni. Vesi on siedettävän lämmintä, makaan siinä pitkään.  

Tällainen on hiljaisuuden sakraali kokemus, sellaisena kuin minä sen ymmärrän. Tätä toistan joka yö. 

Ajatukset on kuitenkin pidettävä kurissa. Ei saa päästää mieleen uhkakuvia. Silti niitä tulee. Alla on pelottavan syvää. Entä jos iskee suonenveto? Längelmäveden asukkaisiin eivät tiettävästi kuulu hait eivätkä piraijat. Mutta haukia siellä on, ja niillä on ikävän näköiset hampaat. Entä jos sellainen tulee ja iskee hampaat mun peffaan, niin kuin Juice unessa Marilynin. 

Sade lisää entisestäänkin nautintoa, sillä kasvotkin pääsevät kokemaan vesielementin. Mutta olisikohan minun pitänyt lopettaa kelluminen ukkosella? Jyrinä ei juuri kuulu, sillä korvat ovat veden alla, mutta silmät aistivat välähdykset. Pitääpä kysyä Vuoronvarausviraston teknisen osaston pojilta, voiko salama osua järvessä kellujaan. Tai jos he eivät tiedä, kysyn sunnuntai-Hesarin Torstilta. Torsti tietää. 

Laiturille jätetty lyhty näyttää mihin suuntaan lähden, kun lopetan kellumisen ja haluan takaisin saunan lämpöön. Jos lyhty olisi sammunut, voisin pimeässä lähteä uimaan väärään suuntaan, kauemmaksi järvenselälle. Kelluessa suuntavaisto katoaa. 

Saunan jälkeen on mentävä sisälle tupaan. Ei saa jäädä ulos saunaiholla! Sisällä minulla on sellainenkin vekotin kuin televisio. Olen tallentanut boxiin elokuvia. Valitsen "Kierreportaat" (The Spiral Staircase  - Robert Siodmak 1945), joka tuli Yle-Teemalta äskettäin. 

Valintani on uhkarohkea. Kierreportaat on kauhuelokuvan klassikko, tunnen sen hyvin. Mykkä tyttö pelkää aavemaisessa talossa hiipivää murhaajaa. Kauhu tarttuu, entä jos minunkin taloni pimeissä loukoissa joku kyttää. Siinä mennään alkukantaisen tunteiden alueelle, siinä yhdistyvät pelko ja nautinto. Se kai on genren tarkoituskin. Siitä selviää hengissä. En tarvitse kenenkään neuvoja. 

Kuvassa on peloistani pahin lapsuusvuosilta. Hirmuinen peikko vaanii sillan alla kolmea pikku pukkia. Pukitkin selvisivät hengissä.