Ryypiskelyä

Kävin Alkossa. Ostin ison lastin viinejä ja kuohuviinejä. Lähipäivinä teen saman uudestaan.

Tämä on hyvä tehdä kun on vielä auto käytössä. Talveksi se menee taas seisontavakuutukselle. Pullot vien kellarikomeroon. Siellä on lokerikko 24 pullolle. Riittää koko talveksi.

En itse ole erityisempi viinin ystävä. Nämä ostokset ovat vieraita varten ja tuliaisiksi. Siksi vähän laadukkaampaa ja hintavampaa sorttia. Valintaperusteena ei ole kuuluisa nimi tai vuosikerta vaan enemmänkin mielenkiintoisen näköinen etiketti.

Minun rahvaanomainen mielijuomani olisi keskiolut, muta se ei käy, kun tuli kihti. Lakko on tepsinyt, sillä yli neljään vuoteen ei ole ollut kohtausta. Siideri ja katkero toimivat kelvollisina korvaajina.

Äitini oli tiukka raittiusihminen elämänsä 64 ensimmäistä vuotta. Sitten tuli muutos. Hän oli jostain saanut tiedon, että lusikallinen konjakkia ennen nukkumaan menoa tekee hyvää. Niinpä hän pyysi minua hommaamaan pullon. Itse hän ei kehdannut mennä Alkoon. Ihmisethän voisivat ajatella vaikka mitä jos näkisivät.

Minullahan ei tunnetusti mitään häveliäisyyttä ole, joten kävelin pystypäin puotiin ja hankin hänelle konjakkipullon muutaman kerran vuodessa. Lääkkeen vaikutukseen hän oli tyytyväinen: nukkumisongelmat helpottivat. Tätä jatkui kymmenkunta vuotta. Lusikallinen illassa, ei yhtään enempää. Vähäisintäkään taipumusta kevytmieliseen iloon myös valveilla ei ollut havaittavissa.

Sitten tuli muutos. Jollain etelänmatkalla huonetoveriksi oli osunut iäkäs lääkäri, joka otti asiakseen valistaa äitiä viinan vaaroista. Juominen vääjäämättä lisääntyy, turmion tiellä olet. Äiti säikähti. Kotiin hän palasi raitistuneena. Nukkumisen laatu huononi, mutta se oli pieni harmi verrattuna siihen kaikkeen kamalaan, minkä hän onnistui välttämään.

Ensimmäiset vieraat kävivät jo. Kaksi viinipulloa meni sen siliän tien. Mikäpä olisi osuvampaa viihdykettä tällaisessa menossa kuin kuunnella Carl Michael Bellmanin lauluja – tietysti  Fred Åkerströmin tulkitsemina. Trubaduurin äänessä kuuluu,  että on kuljettu tuhannen kapakan kautta.

Bellman on yksi parhaista tuntemistani runoilijoista. Näennäisen keveissä lauluissa viinasta ja rakkaudesta on tarkkaan kuunnellen aina mukana ajatus aina läsnä olevasta kuolemasta. Ivallisenkin kuvan takana on vailla vertaa oleva surun ja kaipauksen tunnelma..

Kuunnelkaapa TÄSTÄ.

Runo (lyhennelmä): Carl Michael Bellman: Fredmans sång 21, suom. Liisa Ryömä

 

Huijausta

Pienet kirjakaupat ovat kai kuolleet. Ainoa outo poikkeus taitaa olla Ruoveden vanha Vinhan kirjakauppa, joka on saanut uuden omistajan ja uudenlaisen toimintakonseptin.

Tällaiselle projektille on syytä nostaa peukku pystyyn ja toivottaa menestystä. Harmittaa, etten enää ole pääsyt poikkeamaan. Vanhan omistajan aikana käynti Ruovedellä kuului jokakesäiseen perusohjelmaan (klikkaa TÄSTÄ ). Kesäkotini sijaitsi siinä lähiseudulla.

Isot marketit ovat tuhonneet pienet laatukirjakaupat. Sellaista on bisnes. Mutta markeille kelpaavat vain myyntimenestykset, eivät muut kirjat. Eivät varsinkaan vanhat latukirjat.

Vai kelpaavatko sittenkin? Hetkeksi iski toiveikas epäily.

John Steinbeckin Vihan hedelmät? Onko se otettu myyntiin? Asia piti tutkia.

Ei löytynyt, vaikka etsin. Vain niitä hedelmiä löytyi. Huijausta!

Onneksi kodin kirjahylly voittaa mennen tullen markettien tarjonnan.

 

 

"Tylsä, pitkäpiimäinen, sekava..."

HS kyseli lukijoilta (su 3.9.23), minkä kirjan he ovat jättäneet kesken ja miksi. Kiinnostava aihe, joskin tuloksiltaan aika ennalta arvattava.

Onneksi minulta ei kysytty. Minulla kesken jääneitä kirjoja olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, satoja. Ja koko ajan tulee lisää. Minulla on sellainen metodi, että jos kirja ei ole lähtenyt vetämään sivulle viisikymmentä mennessä, niin sitten saa jäädä. Miksi tuhlata aikaa väkisin jyystämiseen, kun maailma on täynnä takuuvarmasti vetäviä kirjoja?

Osaan kyllä tunnistaa satunnaiset lukemista vaikeuttavat syyt, kuten väsymyksen, kiireet ja ajatuksia kiihottavat sivupolut. Niille en anna lopullista päätösvaltaa.

HS:n kyselyn kesken jäänet kirjat olivat ne tavalliset massiiviset romaanit, mm. Volter Kilven Alastalon salissa, James Joycen Odysseus,  Irmari Rantalalan Harhama ja Wallacen Päättymätön riemu. Erityismaininnan sai Jörn Donnerin Mammutti. Lisäksi mainittiin joukko erilaisia kokeellisia romaaneja. – Näitten mukana oloa en erityisemmin ihmettele, vaikka otsikon sanat eivät mielestäni joihinkin näistä oikein sovi.

Yllättäviä massiivisten romaanien listalla olivat Mika Waltarin Sinuhe ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia. Minulle ne ovat poikkeuksellisen vetäviä – ei alkuunkaan otsikon sanojen kaltainen.

Toisaalta moni varmaan ihmettelisi, miksi minulle eivät maistu scifi ja fantasia, jotka ovat monien suosikkilukemista. Ammattini puolesta jouduin kyllä niitä paljonkin lukemaan, koska ammatissa oli syytä tuntea nuorison mieltymykset. Eläkkeellä tämä motiivi poistui.

Kirjallisuustieteen opiskelijana oli tietysti välttämätöntä tuntea klassikot. Jotain kuitenkin jäi väliin. Tästä ryhmästä olisin varmaankin saanut HS:n kyselyyn muutaman esimerkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Leo Tolstoin Sota ja rauha. Olen tämän järkäleen muutamaan kertaan aloittanut, mutta aina on pitänyt luovuttaa. Ei vaan lähde vetämään.

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että nyt on lukuvuorossa William Faulkner. Sunnuntaina aamulla vuoroon tuli Faulknerin Kun tein kuolemaa (As I Lay Dying 1952 / suom. Alex Matson). Sen lukeminen eteni noin yhden sivun.

Sitten muistin.

Eikös tämä kirja ollut yksi niistä monista kymmenistä, joista piti kirjoittaa essee jossakin kirjallisuuspraktikumissa? Kaivoin vanhat mapit esiin. Kyllä, oikein muistin. Pistän tähän todisteeksi kahdeksansivusisen kirjoitukseni viimeisen sivun. Aika hyvät pisteet näytän saaneen tunnetulta suomentaja-kriitikolta.

Innostuin lukemaan puoli mapillista opiskeluaikaisia esseitäni. Sitten tuli aika lähteä Senaatintorille, jossa oli alkamassa mielenosoitus rasismia vastaan (kuva). Tärkeä tapahtuma, jota ei mitenkään voinut jättää väliin. Siitä tuli harvinaisen lämminhenkinen kansanjuhla. Väenpaljous oli vaikuttava ja tunnelma korkealla. Ei ollenkaan otsikon sanojen mukainen. Eikä Faulknerkaan tylsä ole, aivan muista syistä lukeminen keskeytyi.

 

Yksi pieni lause

Tarkoitus oli juhlistaa kauan kaivatun syksyn alkamista lukemalla läpi kaikki Anton Tšehovin novellit, vieläpä kronologisessa järjestyksessä. Keräsin jo nipun alkupään kirjoja pöydälle.

Tuli kuitenkin kiireellisempi lukuprojekti, joka ajoi Tšehovin edelle. Impulssin antoi yllättävästi Jean-Luc Godard, jonka elokuvan Viimeiseen hengenvetoon (À bout le souffle, 1960)  katsoin Yle-Teemalta tiistaina  (löytyy Yle-Areenasta).

Impulssi alkoi yhdestä pienestä lauseesta. Kuuluisassa uuden aallon elokuvassa kaunis Jean Seberg hätistelee ihokontaktiin tunkevaa Jean-Paul Belmondoa yrittämällä käynnistää kirjallis-filosofisen keskustelun.  Keskustelu ei oikein lähde luistamaan.

Keskustelun aiheeksi nuori neito tarjoaa nobelisti  William Faulknerin kirjasta Villipalmut (The Wild Palms, 1939, suom. Alex Matson 1947) löytämäänsä sitaattia:

”Murheesta ja tyhjyydestä valitsen murheen”

Tässä kohdassa se yllättävä impulssi iski. Onko Villipalmuissa tällainenkin? Kas kun en muista – pitääpä tarkistaa, millaisessa kontekstissa tuo sanotaan. Onhan vuosikymmeniä siitä, kun olen viimeksi Faulkneria lukenut.

Elokuvan neito sanoo, että se on Villipalmujen viimeinen lause. Otan kirjan hyllystä ja avaan viimeisen sivun.

Ei siinä tuollaista viimeistä lausetta ole. Ei löydy koko viimeiseltä sivulta. Mitä tämä tämmöinen nyt on? Huijaako Godard?

Piti lukea koko kirja, löytyykö mistään.

Löytyi! Se oli toiseksi viimeisen luvun viimeinen lause.

Harhautus on sikäli ymmärrettävä, että Villipalmut on ikään kuin kaksi romaania yksissä kansissa. Joka toinen kappale on nimeltään Villipalmut, joka toinen kappale on nimeltään Vanhus. Näennäisesti nämä ovat kaksi eri kertomusta, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään.

Mutta olipa hieno lukukokemus. En muistanutkaan näin hyväksi.

Juhlistankin kauan kaivatun syksyn alkamista lukemalla Faulkneria. Keräsin jo nipun kirjoja pöydälle. Tšehov sitten seuraavaksi. Ellei väliin taas osu uusia ihania impulsseja viemään miestä arvaamattomille apajille.