"Ajattelen niin kuin pilvi kulkee"

Pentti Saarikosken kuolemasta tuli tänään (24.8.) 40 vuotta. Jäin miettimään, onko miehen hehku yhtään haalistunut.

Saarikoski oli yksi ensimmäisistä kirjailijoista, jonka olemassaolon havaitsin. Hänestä kirjoitettiin paljon 60-luvun lehdissä. Julkisuus oli värikästä ja juoruilevaa – runous oli sivuseikka. Hän oli aikansa skandaalimaakari. Erityistä oli, ettei hän yrittänyt piilotella boheemia elämäntyyliään. Hän oli itse aloitteellinen tekemällä itsestään legendan jo eläessään.

HS julkaisi (su 20.8.) runoilija Ville-Matti Sutisen esseen ”Pyhän juomarin legenda”, jossa hän jälkiviisaana ihmettelee Saarikoski-kulttia, jossa hän itsekin myöntää olleensa mukana.ja jonka vaikutuksesta hänestä itsestäänkin tuli kirjailija. Mutta – sen hän näkee nyt – Saarikoski ei ollut legendansa kokoinen, vaikka hyvä kirjailija olikin. Selvin päin hän olisi pystynyt parempaan.

Legendan tempauksista riittää tarinoita. Niiden kaikkien käänteiden todenperäisyydestä ei ole niin väliä. Yksi upeimmista on tarina Saarikoskesta mäkihyppääjänä. Sen mukaan Saarikoski kavereineen ajoi talvipimeällä taksilla Helsingistä Lahteen, pääsi jotenkin vanhan hyppyrimäen huipulle ja laski sukset jalassa kohtalaisen onnistuneesti alas. Jaloilla juomilla oli osuutensa sankariteossa.

Varmaankin näin. Todisteita treenaamisestakin on esitetty. Toimittaja Jukka Petäjän kirjassa Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen historiikki (2003) on peräti kuva todisteena ”harjoitushyppyyn valmistautuvasta” Saarikoskesta Mukkulan kartanon katolla.

Muistan Saarikosken vaikutuksen kaveripiirissänikin. Kouluaikainen kaverini, joka 60-luvun puolivälissä voitti Erkon runokilpailun, aloitti taiteilijaelämän viettämisen heti voittonsa jälkeen. Runotuotanto ei oikein mahtunut mukaan. ”Kaikilla on tämänsä.”

Ensimmäisen kerran näin Saarikosken tyylin Keurusselän Lomahotellissa joskus 60-luvun lopussa. Olin siellä Teiniliiton seminaarissa. Helsingin kapakoissa hän oli hyvin näkyvä hahmo, varsinkin Kosmoksessa. Nämä olivat välillä aika kiusallista katsottavaa. Toisaalta hän oli parhaimmillaan loistava esiintyjä. Tällaisesta näin huippuesimerkin Tukholman Gröna Lund –huvipuistossa. Siellä vietettiin jonkinlaista Suomi-teemapäivää, vuosi oli (ehkä?) 1973.

Näyttämöllä olivat Lasse Virén, Arja Saijonmaa, M.A. Numminen ja Saarikoski, joka oli hyvässä kunnossa, siistin näköisenä tyylikkäässä harmaassa samettipuvussa ja hyvin sanavalmiina. Hän todella osasi hurmata ison yleisönsä ammattiesiintyjän elkein.

Hyvä kirjailija – parhaimmillaan nerouden mittainen. Mutta ei aina legendansa kokoinen, kuten Sutinen sanoo. Käännösmäärä oli käsittämättömän laaja, mutta paikoin sitä on luonnehdittu hutiloivaksi ja alkuteosta liian vapaasti tulkitsevaksi. Omassa tuotannossa on joitakin hyvin heikkoja tuotoksia – jalojen juomien haju löyhkää läpi. Niistä kuitenkin legenda lisääntyi. Runsaat naisjutut ja romantisoitu alkoholismi olivat legendan rakennusaineet.

Saarikoski kirjoitti loppuun asti, vaikka oli jo heikossa kunnossa. Tämä viimeiseksi jäänyt runo syntyi elämäkerran (Pekka Tarkka 2003) mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa.

 

 

Kävin katsomassa

Kokeilin, kuinka selkä kestää vähän pidemmän kävelyn. Kohtuullisen hyvin meni – ei kuitenkaan vielä ihan entiseen malliin. Liikkeelle pistävä voima oli tietysti kirjallisuus - mikäpä muukaan.

Kesällä valmistui Helsingin uusin muraali osoitteessa Maria Jotunin tie 6 (Pohjois-Haagassa). Aiheena on tietysti kadulle nimensä antanut kirjailija itse. Tekijä on nimeltään Maaria Jokimies.

Kuvassa Jotuni on nuorempi kuin vakiintuneissa valokuvissa. Värikäs kokonaisuus luo kirjailijaan iloisuutta. Pidän kuvasta, otan siitä paljon kuvia.

Ympäristössään kuva on aika hallitseva, hieman räikeäkin. Tuo osa Pohjois-Haagaa on yksitoikkoista 70-lukulaista elementtirakentamista. Muilta osin kaupunginosa on viihtyisää ja kaunista 50-luvun rakennusperinnettä.

 

Vieressä on kolmen muun kirjailijan nimikkokatu: Maiju Lassilan tie, Teuvo Pakkalan tie ja Pietari Hannikaisen tie sekä Runar Schildtin puisto. Lisäksi Pentti Saarikoski asui monta vuotta Maria Jotunin tiellä 70-luvulla.

Lähellä on myös näyttämötaiteeseen liittyviä nimikkokatuja: Ida Aalbergin tie, Aino Acktén tie, Ida Ekmanin tie, Addolf Lindforsin tie ja Aku Korhosen tie sekä Pastori Jussilaisen tie.

Jään odottamaan, että näidenkin katujen taloyhtiöt huomaavat tilaisuuden lisätä alueen kiinnostavuutta seuraamalla Maria Jotunin tien esimerkkiä. Kaupunginosalla olisi ainekset kehittyä suorastan taiteilijamuraalien keskittymäksi.

Huomaan, että Jotunia olisi syytä lukea. Viime kerrasta on kauan. Huomaan myös, että hyllyssäni on vain kaksi Jotunin kirjaa. Se on kummallisen vähän näin tärkrältä kirjailijalta.

Olen kirjoittanut Jotunista ennenkin. Aiheena oli silloin hänen kirjansa Huojuva talo aiheuttama skandaali. Se kuvasi todellisten tunnistettavien henkilöiden yksityiselämää. Kirjoituksessani on kuva talosta, jossa se kaikki kamala tapahtui. Kirjoitus löytyy  täältä (click).

 

 

"Riihimäki Lahti Kouvola Mikkel..."

On suunnitteilla matka Savonmuahan. Vähän kaduttaa, että tulin kaverille luvanneeksi.

Tuntuu kuin olisin tutkimusmatkalle Afrikkaan lähdössä, sillä Savo on minulle melkein tuntematonta seutua. 70-luvun puolivälissä asuin vuoden verran Mikkelissä sivaria suorittamassa, mutta ei siinä paikkakunta kovin tutuksi tullut. Siinä se minun Savon-tuntemukseni sitten onkin. Pikakäyntejä Savonlinnan oopperassa ja kasinolla ei lasketa.

Tai no, onhan kotiseutuni Jyväskyläkin tavallaan Savoa, ainakin murrekartaston mukaan. Mutta ei sydänsavolainen identiteetti siellä kovin kukoista.

Mitenkähän siellä pärjään? Reissusa olen luultavasti tavallistakin kiukkuisempi, kuten aina. Mutta kiukkuiselle miehelle tarpeellinen haukkumasanasto maistuu savon murteella aika laimealta: mulukero / riähkä / jonniijjootava / kutale / vutjake / mötäle / toestaetone...

Onko blogin lukijoissa alkuasukkaita? Osaisitteko neuvoa ärhäkämpää?

Matkaan aion valmistautua hyvin. Katson ainakin elokuvan Lentävä kalakukko (junalla minäkin menen!). Hyllystäni löytynyt Pahkasian Savo-Karjalan matkaopas on jo aloitettu.

 

Eivät unohdu

Kävin Jyväskylässä, lapsuuteni kotikaupungissa.

Sinne veri vetää aina uudelleen, vaikka kaupunki ei ole entisellään. Jotenkin näyttää, etten siellä viihtyisi. Kaikki on erilaista.

En osaa edes autolla siellä ajaa, vaikka siellä olen ajokortinkin ajanut 18-vuotiaana. Silloin osasin kadut läpikotaisin. Ne eivät unohdu. Nyt olen aivan eksyksissä. Vanhasta muistista meinaan vähän väliä lähteä ajaman yksisuuntaista katua väärään suuntaan. Parkkeeratakaan ei saa siinä missä ennen.

Kolmisen tuntia sinne kestää ajaa Helsingistä. Ajaessa mietin, että olisi kannattanut lähteä matkaan junalla. Se on rennompaa, voi vaikka lukea tai tarkkailla ihmisiä. Itse ajaessa pitää olla koko ajan valpas, eikä sellainen sovi minulle.

Matkan varrella pitää pysähtyä syömään. Tarjolla ei ole juuri muuta kuin bensa-asemat. Ne ovat nykyisin tympeitä laitoksia. Onkohan missään muualla kuin Kaurismäen elokuvissa enää sellaisia hämyisiä kievareita, joissa menneinä vuosikymmeninä pysähdyttiin syömään lehtipihvi ranskalaisilla? Rasvankäry ja tupakansavu täyttivät tilan ja jukeboksissa soi Frederik ja Tapani Kansa. Pöydässä valmiina sinappi, ketsuppi ja suola.

Olen kai parantumaton nostalgikko. Kaupungilla kulkiessa pitää pysähtyä katselemaan ja kaivamaan mielestä muistoja. Tuossa kävin koulua. Tuossa oli baari, jossa käytiin koulun jälkeen limsalla ja tupakalla. Tuon ikkunan takana asui K., ja siellä ensilempi leimahteli. Tuossa oli Väinönkadun levykauppa, josta kävin ostamassa Beatlesien uudet LP-levyt. Noita portaita pitkin juoksimme Ilokivessä istutun illan päätteeksi Pekka K:n kanssa kilpaa Harjulle ja reppuselässä oli Helinä-keijun näköinen tyttö.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Minä olen juuri tuollainen kuin Tommi Kinnunen kuvaa romaanissa Lopotti. Eivät ne asiat unohdu, ja hyvä niin.