Ikuinen optimisti?

Toiveita paremmasta on näkyvissä.

Korona-pandemiaan on keksitty rokote. Rokotusten arvioidaan alkavan parin viikon kuluttua.

Suurvallassa tekeillä ollut vallankaappaus ei taida sittenkään onnistua. Helpotus on luvassa hieman yli kuukauden kuluttua.

Epävarmuustekijöitäkin on. Entä jos kansalaiset eivät laajoin joukoin suostu ottamaan rokotetta. Entä jos kulkutauti ehtii riehaantua pahaksi ennen kuin rokotukset alkavat tepsiä. Entä jos rokotusaine ei olekaan niin hyvä kuin nyt luullaan.

Entä jos syrjään joutuva wannabe-kaappari pistää hulinaksi. Entä jos suurvalta ajautuu sisällissotaan.

Toiveikkuus kuitenkin on vallalla. Kesäkin häämöttää jo.

Uuden ja paremman aikakauden hento aavistus kytee vasta syvällä sielussa. Kirjallisuutta siitä ei taida vielä olla. Sitä odotellessa kuva 60-luvulta, jolloin viimeksi uskottiin paremman tulevaisuuden olevan lähellä.

 

 

Nillitystä, jallitusta

Luen Juha Hurmeen Suomi-nimisestä uudesta kirjasta määritelmän, joka pistää miettimään sanojen sävyä.

"Taide on huoletonta. Tiede on huolellista.

Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta.

Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä.

Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen

elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino,

jonkinasteinen läpinäkymättömyys,

kaaoksen henkäys."

    (Juha Hurme: Suomi  - 2020)

 

Kyllä, sävy on myönteinen, arvostava, ei väheksyvä, vaikka sanavalintojen katupoikamainen sävy antaa jostakin toisesta näkökulmasta mahdollisuuden tulkita toisinkin.

Tulkintaa helpottaa, kun tuntee tyypin, joka sanat on valinnut. Hän jos joku on nykytaiteen voimanpesä, varsinainen tulivuori, jolla näyttää olevan loputon voima ilmaista ajatuksiaan uusilla sanoilla.

Eikä pelkästään taiteen vaan siinä sivussa myös tieteen. Varsinkin kulttuurihistoria näyttää olevan hämmentävän hyvin hallinnassa, kansanrunoudesta pop-loreen, klassisesta rillumareihin.

Lisäksi on kyky nähdä vanhat asiat ja ilmiöt tuoreella tavalla, ilmaista ne yllättävin rinnastuksin, provosoidenkin.

Kyllä löysi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto oikean osoitteen 2017 saman kirjailijan teoksesta Niemi. Yksiselitteisesti se ei kuitenkaan palkinnon nimestä huolimatta kuulu kategoriaan nimeltä kaunokirjallisuus. Yhtä hyvin se voisi kuulua kategoriaan nimeltä tietokirjallisuus.  Sillä varauksella, että historian oppikirjaksi sisältää yllättäviä näkökulmia ja rehvakkaita, jopa alatyylisiä sanoja.

Kuvassa puheena oleva uusi teos sekä muuta kirjahyllystäni löytyvää aiheeseen liittyvää nillitystä ja jallitusta.

 

 

Kaikki pois?

Kaikki on jäänyt pois. Sitä se riskiryhmäläisen vapaaehtoinen karanteeni teettää.

Ei se mitenkään pahalta silti tunnu, tällaisella kotihiirellä. Aamulla herätessä sitä aivan erityisesti arvostaa, kun muistaa, että tänään(kään) ei tarvitse lähteä mihinkään. Lähtemisistä sai aivan kyllikseen virkavuosina.

Kävelyllä sentään käyn kerran päivässä, mutta suunta on vaihtunut. Keskustan sijaan on tullut keskuspuisto. Siellä ei ole kapakoita, museoita tai teattereita. Sellaisessa en ole käynyt maaliskuun jälkeen. Joukkoliikennettä en ole käyttänyt, tavarataloissa tai marketeissa en ole käynyt. Kaupassa sentään joudun käymään pari kertaa viikossa hakemassa tuoretavarat - tietysti maski naamalla. Kaiken muun ruokatavaran saan nettikaupasta ovelle kuljetettuna. Nuori apulaiseni hakee pyydettäessä kaiken muun tarpeellisen, eikä sitä ole paljon.

Harmillisin kohta tässä uudessa normaalissa tuli esiin kesällä maalla. Uuden kesäkotini lähiseudulla olisi ollut paljon nähtäviä kulttuurikohteita, mutta niitäkin välttelin. Muutama sentään tuli käydyksi, lähialueen Ruotsinpyhtään ruukki ja Kotkassa Langinkoski. Jälkimmäinen oli kyllä tuttu vuosikymmenten takaa, kuten Kotka muutoinkin. Kuljin siellä 70-luvun alkuvuosina ahkerasti riiustelupuuhissa.

Kahdet hautajaiset jäivät väliin, kun en ollut riittävän läheinen saadakseni kutsun. Yksissä häissä sentään olin paikalla ja pidin puheenkin. Riskirajoilla tunsin olevani, kun maskin riisuin puheen ja valokuvauksen ajaksi. Kukaan ei onneksi sairastunut.

Riskirajoilla tunsin olevani myös parturissa. Kesällä tukka ja parta aina kasvavat suunnilleen samoihin mittoihin kuin Väinämöisellä ( - - parta on eessä polven päällä). Helsinkiin palattua piti mennä parturiin, kun oma trimmeri on kyvytön niin mittavaan tehtävään. Parturineiti määräsi heti maskin pois. Sanoi, ettei parran ajo onnistu muutoin. Uskoin ja tottelin mutta kiivaasti torjuin, kun hän ehdotti, että kaikki pois.

Kaikkea EI oteta pois. Se on täysin sopimaton ajatus. Olen perehtynyt tutkimukseen, jonka mukaan parta lisää luotettavuuden vaikutelmaa, parantaa arvovaltaa ja on jopa puoleensa vetävä naisten katsannossa (lähde: Journal of Evolutionary Biology 2016:  The Masculinity paradox: Facial Masculinity and beardedness interact to determine women´s ratings of men´s facial attractiveness). Tutkimuksen mukaan sänkiparta voittaa kokoparran. Ajeltu leuka ei pärjännyt ollenkaan vertailussa.

Tämän mukaan määräsin parturineidin toimimaan.

 

                                                      (Herbert Brennan: Kiss of Cinderella - 1925)

Outoja askareita 4

Isokokoinen perhonen lepatteli ympärillämme puutarhassa ikään kuin tutustuen meihin yksi kerrallaan. Vihdoin se valitsi seurueen ainoan naisen ja laskeutui hänen kaulalleen korun viereen. Perhonen itsekin oli muodoltaan ja väritykseltään kuin kallisarvoinen koru.

Kukaan meistä ei ollut perhosten tuntija, joten kipaisin sisältä hakemaan paksun kuvakirjan tunnistamisen avuksi. Kerrankin löytyi nopeasti. Tuntomerkit olivat niin selvät, ettei epävarmuudelle jäänyt sijaa. Haapaperhonen.

Yllättävän arkinen nimi kaunottarelle. Olisimme toivoneet jotain hienostuneempaa, sillä monilla tavallisen näköisilläkin perhosilla on nimessä eleganssia: ritari-, monarkki-, amiraali-.

Perhonen istui paikallaan eikä näyttänyt olevan aikeissa poistua paikalta. Silmäilin kirjan tietoja haapaperhosesta. Sieltä tuli vastaan kummallista informaatiota, sellaista, minkä jätin ääneen mainitsematta. Aioin lähteä viemään kirjan pois, jotta kiusallinen tieto ei nousisi esiin, mutta daami pyysi kirjaa selailtavakseen. Yritin viivyttää ja kääntää huomion toisaalle, mutta ei auttanut.

Perhonen istui liikkumatta paikallaan kaulalla ja kaulan omistaja lueskeli ääneti kirjasta tietoja kauniista kulkijasta. Seurasin hänen ilmettään. Ilme kävi mietteliääksi. Pitkän miettimisen jälkeen hän lausui hiljaisella äänellä: 

- Taitaa olla aika vaihtaa parfyymimerkkiä.

Sitten hän pisti kirjan syrjään. Muille ei varmaankaan auennut, mikä oli sellaisen irrallisen repliikin tausta. Minä ymmärsin. Merkitsevä katse vaihdettiin. Sen enempää asiasta ei puhuttu.

Mitä siellä kirjassa sanottiin?

Siellä kerrottiin, että haapaperhosta vetävät puoleensa pilaantuneet hedelmät, mätänevät raadot, uloste, ihmisen hiki, kuralammikoiden vesi.

Tällaisessa kontekstissa ei ole kovin imartelevaa, että tämä meidän haapaperhosemme viihtyy niin hyvin hienostuneen daamin kaulalla. Ihan totta: parfyymin vaihtamisen paikka?

Näin se ötökän sympaattinen ulkonäkö pettää. Pistän tähän perään kuvia muistakin puutarhan sympaattisen oloisista ötököistä, vastapainoksi edellisen kirjoitukseni epämiellyttäville. Tiedä sitten näistäkään, millaisia oikeasti ovat.

*   *   *

Päätän tähän kirjoitussarjan kesän harharetkistäni vierailla tieteenaloilla. Paksut opaskirjat jätin tarkoituksella maalle talveksi, joten niihin en pääse koskemaan. Ensi kesänä sitten syventävien opintojen kimppuun. Kaupungissa olen palannut tutumpiin ja turvallisempiin kirjallisiin aiheisiin. Niissä ei hullu käki kuku, punkki pure eikä perhonen nolaa. Korkeintaan ajatukset vinksahtavat, mutta se on pientä.