Äidille mieliksi?

   

Kuvassa on minun itseni piirtämä ja kirjoittama äitienpäiväkortti. Vuosi on 1958. Kortti on tehty opettajan johdolla kansakoulun toisella luokalla. Kortissa on etukannella vahaliiduilla piirretty kukkakimppu ja sisälehdelle parhaimmalla kaunokirjoituksella laadittu kirje äidille ja piirros perheestä. Osat on sidottu vihkoksi sinisellä silkkinauhalla, jossa on kannen päällä rusettisolmu.

Aika reppanoita kukkia, täytyy myöntää.

Muistan kohtalaisen tarkasti tilanteen. Opettaja määräsi kirjoittamaan kirjeen äidille. Siitä ei oikein meinannut tulla mitään, ja niinpä opettaja kirjoitti mallikirjeen liitutaululle. Sen varassa jokaisen piti sepittää oma kirjeensä.

Kaunokirjoitus on huolellista mutta hentoa ja vaikea skannata. Teksti menee näin: 

"Kirje äidille!  Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteet ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei hei Äiti. 

Tämä perustui mallikirjeeseen pojille. Tytöille oli toisenlainen. Sen anteeksipyynnön aihetta en muista, mutta ei se ainakaan kenkien kasteleminen ollut. Jotain herttaisempaa äidille mieliksi.

Kotona äitienpäivän aamuna korttini sai aikaan hieman ihmettelyä. Mikä tämä kenkien kastelu on?

En ollut sitä sorttia pikkupoika joka plutaa lammikoissa ja sotkee itsensä. Toinen kummeksunnan aihe oli varmaan kiittely hoidosta, sillä meillä sairasta lasta tuli aina hoitamaan mummo, joka asui yläkerrassa. Äiti pääsi töihin.

- Näin piti kuitenkin kirjoittaa, opettaja käski.

Multasormi

Otsikossa ei ole alkukirjainvirhettä, vaikka niin voisi luulla. Aiheena on puutarhanhoito, ei James Bond.

Muutamat kaverini eivät ole ottaneet uskoakseen, kun olen kertonut innostuksestani kasvimaan ja kukkapenkkien hoitamiseen. Se ei kuulemma oikein sovi imagooni. Joidenkin epäilijöiden mielestä olen liian urbaani, toisten mielestä liian laiska.

Epäily kaikkoaa vasta kun on käynyt vierailulla kesäkodissani Längelmäveden rannalla ja nähnyt viljelmäni. Viljelen yrttejä ja keittiökasveja ja monenlaisia kukkia ja marjoja. Erityisesti kukkien osuus laajenee vuosi vuodelta. Vanhat suomalaiset maalaistalon pihapiiriin kuuluneet perinneperennat ovat suurin kiinnostuksen kohteeni. Niitä löytyy lisää joka vuosi.

Viime kesän uusin innostuksen aihe oli alppiruusu. Alkusysäys tuli tavalla, jota ihmettelen itsekin.

Helsingissä on alppiruusupuisto . Se sijaitsee Pohjois-Haagassa, ja olen siellä käynyt monta kertaa, mutta en koskaan kukinta-aikana. Tämä valitettava puute johtuu siitä, että olen vuosikymmenet muuttanut kesäkuun alusta maalle, ja alppiruusu kukkii vasta muuton jälkeen. Olen siis aina ollut poissa kaupungista silloin kun alppiruusupuistossa tapahtuu.

Viime kesänä kävi sattumalta toisin.

Jouduin työasioiden vuoksi pikimmiltään pistäytymään Helsingissä kesäkuun puolivälissä. Aina hereinen sihteerini neiti B. - joka tiesi sivistymättömyyteni alppiruusujen suhteen - otti heti asiakseen korjata vian. Hän varasi firman auton, komensi minut kyytiin ja ajoi Haagaan. Siellä sitten kävelimme pitkin ja poikin laajaa alppiruusupuistoa (kuva).

Näky oli niin vaikuttava, että heti maalle palattuani aloin suunnitella omaa alppiruusukokeiluani. Kesäkotini tontin laidalla on sopivan tuntuista, hapanta maaperää. Sinne istutin taimia. Nyt jännittää, ovatko istutukset menestyneet.

Kohta näkee. Muutan maalle taas viimeistään kesäkuun alussa. Sitä ennenkin yritän päästä pistäytymään. Vanha torppa vaatii talven jäljiltä kunnon siivouksen, ja remonttiakin on suunnitteilla. Vain kelvollinen säätila tarvitaan lähtöön.

Traumaattinen viiva

Olin lähellä tehdä erehdyksen.

Ei olisi ollut edes ensimmäinen kerta. Sama tapahtui kerran aikaisemminkin. Aikaa siitä on kylläkin kulunut jo yli 50 vuotta, mutta silti muistan. Voisikohan siitä käyttää nimitystä pysyvä trauma?

Kävin Aurora Karamzinin Hakasalmen huvilan näyttelyssä, jonka nimi on "Musiikkia - kaupungin soivat muistot". Oikein onnistunut näyttely. Toi nostalgisia muistoja, sillä esillä oli paljon aineistoa, jossa olen itse ollut osallisena. Oli tutun näköisiä radioita, levysoittimia ja magnetofoneja 1960-luvulta. Oli tuttuja LP-levyjen kansia. Oli tuttujen artistien ja bändien keikkajulisteita. Oli merkittävää esineistöä, kuten Hurriganesien kitarat ja Lepakkoluolan ovi. Oli valokuvia monenlaisista kuoroista, orkestereista ja soittokunnista. Oli koulujen laulukirjoja, myös ne minulle tutuiksi tulleet.

Tanssimaankin pääsi. Luonnollisen kokoinen video-tanssinopettaja opetti askeleita vaikka kuinka moneen tanssiin. Minäkin uskalsin yrittää. Ja kaikkialla soi aiheeseen liittyvä musiikki.

Kaikkineen oikein antoisa ja kiinnostava näyttely.  Suosittelen. Tässä  linkki, josta voi katsoa lisätietoja.

-   -   -  

Loppuun vielä se lähellä ollut erehdys ja trauma.

Näyttelyssä oli yksi huone, joka muistutti 50-luvun kansakoulun luokkahuonetta. Oli vanhanmallinen pulpetti, kateederi, opettajanpöytä ja liitutaulu. Opastuskyltissä kehotettiin istumaan pulpettiin ja suorittamaan laulukoe. Meinasin mennä mutta viime hetkellä vetäydyin.

Olen yli puoli vuosisataa sitten ollut kansakoulun laulukokeessa. Piti mennä luokan eteen laulamaan. Se oli samalla sisäänpääsykoe koulun kuoroon.

En minä muistini mukaan niin siitä kuorosta itsestään ollut innostunut, mutta kun siellä oli eräs tietty Leena. Minä halusin olla siellä missä Leenakin. Minä valitsin laulukseni "Tein minä pillin pajupuusta".  Laulu meni mönkään. Sanatkin menivät jossain kohtaa sekaisin ja laulu katkesi kun piti sanoa väliin  "ei ku" ja jatkaa sitten laulua oikeilla sanoilla. En päässyt kuoroon. Todistukseen tuli viiva laulusta, ja se siinä pysyi vuodesta toiseen. Kuvassa todisteaineistoa kolme vuotta myöhemmältä ajalta, oppikoulusta.

Näyttelyn laulukokeessa oli mikrofoni pulpetilla ja liitutaululla lista lauluista, joista sopi valita. Ei siinä "Pajupilliä" ollut mutta tuttuja lauluja kaikki kuitenkin. Opettajaa ei ollut paikalla, joten suorituksen olisi arvostellut ilmeisesti tietokone.

En ruvennut laulamaan, koska luokkahuoneessa oli ihmisiä. Tyhjässä luokassa olisin ehkä uskaltanut.  Täytyy harkita, menisinkö näyttelyyn joskus uudestaan ruuhkattomaan aikaan, jolloin ehkä onnistuisin suorittamaan kokeen ilman yleisöä. Olisihan se revanssi, jos arvosana ei enää olisi viiva.

"Taas lintuin laulu soipi"

Muuttolinnut ovat palaamassa. Luin tämän lehdestä. Itse en ole käynyt bongausretkillä.

Yksi lintu on tekemässä pesää kotini seinässä olevaan reikään. Vanhoissa kerrostaloissa tehtiin pieni reikä seinään keittiön komeron kohdalle. Tarkoitus oli, että komero pysyy viileänä, vähän kuin jääkaappi.

Nyt se reikä on linnun asunto. Laulua kuuluu kun avaan komeron oven. Luulen että lintu on kirjosieppo, mutta en ole varma. Reikään on tungettu palloksi puristettua kanaverkkoa estämään linnun pääsyn komeroon. Hyvä niin, muutoin varmaankin kaapin ryynit ja leseet ja talkkunat ja muut menisivät parempiin suihin.

Luulisi sellaisen reiän olevan epämukava asuinpaikka, mutta itsepä lintu on osoitteensa valinnut. Sen sijaan kesäkotini ympäristössä  Pohjoisella Pirkanmaalla linnuilla on tarjolla luksusasuntoja.

Viime syksynä ryhdyimme muutaman naapurin kanssa uusimaan vanhaksi käyneitä linnunpönttöjä. Se tiesi höyläpenkkihommia. (kuva 1).

Pönttöjä valmistui kaikkiaan monta kymmentä. Minäkin sain tehdyksi seitsemän. Tuli monenkokoisia, pikkulinnuista pöllöihin. Höyläpenkkityö on hyvin opettavaista ja vaativaa. En voi väittää itseäni kädentyön mestariksi, sillä kokemus on kouluaikojen jälkeen jäänyt vähäiseksi. Minulla on kyllä kesäkotini liiterissä vanha perintöhöyläpenkki ja monenlaisia työkaluja.

Kun tuli valmista, kiertelimme joukolla tikapuiden kanssa pitkin metsiä ja rantoja kiinnittämässä pönttöjä puihin. Joukon notkein sai kunnian kiivetä ylös tekemään kiinnitykset. Minulle se työ ei ole soveliasta. Pitelin mieluummin tikapuita pystyssä.

Uudet pönttömme noudattavat perinteistä suomalaista pönttöarkkitehtuuria, kuten nykyisen poliittisen valtavirran aikana suotavaa on. Vierasta vaikutusta yritettiin välttää. Jos käsieni taidot vielä nykyisestäkin kehittyvät, voisin kyllä yrittää valmistaa suomalaista kultakauden kansallisromanttista tyylisuuntaa edustavan linnunpöntön (kuva 2). 

Olen tämän rakennussuunnitelmakuvan julkaissut blogissani ennenkin , mutta tulkoon uudestaan, sillä niin hieno se on. Kansallisromanttisen pöntön arkkitehtuuri ei ole omaa tuotantoani, vaan se pohjautuu vahvasti arkkitehtitoimisto Gesellius & Lindgren & Saarinen aloittamaan ja Eliel Saarisen jatkamaan rakennussuunnitelmaan, joka toteutettiin Helsingin Etu-Töölössä osoitteessa Mannerheimintie 34, Finlandia-taloa vastapäätä. Kelpaisi tuollaisessa kirjosiepon tai talitintin tai kenen vaan asustella.