Olemisen sielua hivelevä alakulo

Missään ei rauhoitu niin kuin hautausmaalla. Kävelykierrosta Hietaniemessä voi pitää terapeuttisena kokemuksena.

Minä olen kuljeskellut siellä jo vuosikymmenet, seuralainen oli ensimmäistä kertaa. Opas tietysti haluaa johdattaa vieraansa nähtävyyksien luokse.

Siinä on taas yksi epätasa-arvon ilmentymä. Tasa-arvo ei kukoista tuonpuoleisessakaan. Hautakiviä on tuhatmäärin, mutta suurin osa niistä on mielenkiinnottomia. Vain merkkihenkilö saa pysähtymään. Hietaniemessä merkkihenkilöitä riittää. Ne houkuttavat pysähtymään, muistamaan jonkin mieleen nousevan yksityiskohdan merkkihenkilön elämästä, jonkin tapauksen, jutun, teoksen, kaskun.

Eino Leinon hauta nosti ääneen lausuttavaksi muutaman säkeen: "Haihtuvi nuoruus / niin kuin vierivä virta - - ".  "- - Rotkoni rauhaan / kuin peto kuoleva hiivin." Muutama muistikuva elämäntyylistä - juoruiksikin niitä voisi mainita jos henkilö olisi elossa.

Topeliuksen korkean muistomerkin kohdalla kerroin  hautajaisten suuresta juhlallisuudesta puheineen ja esityksineen.

Ella Erosen muistomerkki kirvoitti puhumaan loistavan diivan runonlausuntaesityksistä.

George de Godzinskyn hauta pisti muistelemaan sympaattisen kapellimestarin sävellyksiä. Ensimmäisenä muisti löysi "Sulle salaisuuden kertoa mä voisin". Kohta jälkeenpäin löytyi "Katupoikien laulu".

Mika Waltarin hautakivi ihmetytti vaatimattomuudellaan. Ihan kuin olisi unohdettu koko mies.

Alvar Aallon rapistunut marmorilaatoitus sai hyväksyntää - sopii oikeastaan aika hyvin.

Tarmo Mannin muistomerkki antoi aiheen muistella jäähyväisnäytännön erikoista ideaa. Juhlakalu vain istui näyttämöllä eikä sanonut tai tehnyt mitään.

Jussi Jurkan kivi nosti muistikuvan tuttujen teinityttöjen romanttisista tunteista tunnettua näyttelijää kohtaan.

E. N. Setälän iso muistomerkki  vei puheet kielitieteen historian kummallisiin koukeroihin, jotka eivät ihan kaikilta kohdin ole aivan rehtiäkään.

Mannerheimin muistomerkillä oli kaksi seppelettä. Piti tietysti tutkia, kenen laskemia ne olivat. Vieressä laaja sodassa kaatuneiden kenttä vei ajatukset sotasukupolven kokemuksiin ja omien vanhempiemme vaiheisiin.

Kekkonen pysäytti tehokkaimmin. Olimme molemmat sitä sukupolvea, joka eli nuoruutensa ja pitkälle aikuisuuttaankin Kekkosen valtakunnassa. Ja homma sujui. Vieressä lepäsi muitakin aikakauden johtajia: Paasikivi, Sorsa, Holkeri...

Menneiden ihmisten muisteleminen on tunnelmallista. Ei voi välttyä syvällisiltäkään ajatuksilta. Tulee aika jolloin minä itsekin... Pysähtyykö kukaan vaeltaja siinä kohdassa. Tuskinpa. Itsesääli on ihana tunne. Siinä piehtaroi perusteellisesti ja hyvin. Voi meitä.

Kuvassa kartta Hietaniemen merkkihenkilöistä. Nimilista ei ole lähelläkään täydellistä, mutta ehkä joku hautausmaavaeltaja löytää kartan avulla samanlaista olemassaolon sielua hivelevää alakuloa.

Pitäisi kieltää

1. Kupillinen kahvia kaatui lattialle. Hiukan sitä levisi myös vaalean maton laitaan, suunnilleen postimerkin kokoinen tahra. Nostin maton kylpyhuoneen suihkukaappiin ja pistin veden valumaan maton päälle. Kohta tahra oli kämmenen kokoinen. Matto pilalla?

2. Harjasin hampaat.  Sähköharjan vispaus tuottaa suuhun paljon vaahtoa, ja jotenkin sitä pääsi purskahtamaan mustan t-paidan rinnukselle. Kastelin heti käden hanan alla ja pyyhin märällä kädellä tahraa pois. Ensin näytti lupaavalta mutta aamulla kuivuneessa paidassa oli tahra. Myöhemmin pistin paidan pesukoneeseen, mutta ei auttanut. Paita pilalla?

3. Imuroin lattiat. Olohuoneen ikkunaverhon helma osui vahingossa imurin suulakkeen eteen ja imeytyi letkun sisälle. Kun yritin vetää verhon irti, samalla se irtosi myös ylhäältä verhotangon muutamasta nipsuttimesta ja jäi reunasta repsottamaan. Siirsin tuolin verhon eteen noustakseni kiinnittämään verhon takaisin nipsuttimiin. En ulottunut, tuoli oli liian matala. Tarvittaisiin tikkaat. Sellaisia minulla ei ole. Mikä nyt neuvoksi?

4. Pesin kirjopyykin. En ymmärrä, mitä tapahtui.  Paidat ja muut vaatteet ovat täynnä kummallista nöyhtää ja takkua. Kaikki pilalla?

Siivouspuuhista on pelkkää harmia. Pitäisi kieltää?

Ostaisinko?

Minä olen jälleen autoileva kansalainen. Tunnen kuuluvani joukkoon.

Autoni oli talvisäilytyksessä marraskuusta alkaen tuttavan isossa tallissa Vantaan syrjäisillä perukoilla. Vakuutusmaksut siinä säästyivät, muun hyödyn lisäksi. Nyt sain auton taas seisomaan Töölöntorille. Öljyt oli vaihdettu, tulpat uusittu, akku ladattu. Kaikki on siis valmista kesäkautta varten.

Turhan aikaisin tämä taisi tapahtua. En minä vielä maalle lähde. Tuskin ennen vappua, ellei nyt aivan helteinen huhtikuu puske päälle.

Autoa tuodessaan kaverini kysyi, että eikö alkaisi jo olla aika vaihtaa auto uudempaan. Yarikseni on vuosimallia 2003 ja sillä on ajettu kohta sata tuhatta kilometriä. Kaverini on automekaanikko, joten hänen ehdotustaan on syytä harkita.

Hänellä olisi tarjolla minulle juuri sopiva vaihtoauto, Citroën Berlingo. Hän tietää intohimoisen menneisyyteni Rättisitikan omistajana. 2CV oli ensimmäinen autoni, enkä ole siitä koskaan toipunut. Myöhemmin on ollut myös Visa. Berlingoa olen joskus syrjäsilmällä katsellut, on siinä jotain viehätystä. Mutta toisaalta se on turhan iso minun käyttööni.

Vieläkö palaisin nuoruudenrakkauteni pariin? Sitikan kanssa tulee se olo, että sitä voi ajaa vain baskeri päässä.

On minulla muitakin ehdotuksia niskassani. Entinen sihteerini neiti B. on vuosikaudet vaatinut, että minun pitäisi ostaa moottoripyörä. Mieluiten Harrikka. Se kuulemma antaisi minulle seksikästä imagoa ja sopisi muutenkin tällaiselle kypsässä iässä olevalle herralle. Voisin lähteä vaikkapa vaellukselle Keski-Eurooppaan.

Minulla itselläni on huoli, oppisinko ajamaan isoa moottoripyörää turvallisesti. Kokemus on vähäinen. Neiti B:n kyydissä olen istunut, kun hän houkutteli mukaan Orivedeltä Tampereen suuntaan, Orituvalle asti. Vauhti oli arviolta kahta sataa, ja pelkäsin vallan pirusti.

Taidan mieluummin hankkia polkupyörän. Maalla siitä olisi hyötyä. Olen nuorena pyöräillyt paljon, moneen kertaan Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Eikä siihen enää tarvita ajolupaakaan, niin kuin ennen. Kuvassa kaukaista esisukulaistani koskeva polkupyörälupa.

Onneksi jano ei päässyt yllättämään

Vuodenaikojen kierron suurista perinnejuhlista arvostan korkealle aprillipäivän aaton bileet. Ne järjestää entinen sihteerini neiti B. valitulle kutsuvierasjoukolle, johon minäkin kuulun. Osallistun aina jos kiireiltäni ehdin. Eilen ehdin.

"Onneksi ei ole jano päässyt yllättämään", lauloi aikoinaan Simo Salminen, kun ensin oli valittanut, että "nälkä on meillä aina vieraanamme".  Aprilliaaton bileissä ei voinut valittaa kummastakaan.

Ruokapuolen tarjoilu oli taas kerran hämmentävän hyvää. Kasvisruoan vastustajat pitäisi kutsua neiti B:n juhliin, taatusti mielipide muuttuisi. Herkkuja löytyi pöydästä, vaikka lihaa ei ollut murustakaan. Kuvittelen, että kasvisruokabuffet sallii täysimittaisen herkutteluhetken jopa minulle, vaikka periaatteessa olen dieetillä ympärivuotisesti - siis periaatteessa. Aika usein olenkin.

Juomapuolikin oli runsasta. Siinä minä olen huonompi, en ole koskaan pärjännyt juomingeissa. Minua alkaa nukuttaa aina ensimmäisenä kaikissa juhlissa ja lähden pois, kun muu väki vasta virkistyy. Alkoholi on minulle unilääke. Se on välillä noloa.

Neiti B. on aina yllätyksellinen. Ikimuistoinen tapaus on muutaman vuoden takaa, kun juhlavieraana ollut iso päällikkö riehaantui hieman sopimattomasti ja neiti B. pisti herran kaiken kansan nähden niskapersotteella pihalle talosta. Hän kun hallitsee itämaiset itsepuolustuslajit. Iso päällikkö vaihtoi työpaikkaa aika pian tapauksen jälkeen, joten hän ei enää ollut mukana. Hänestä tuli vielä isompi päällikkö, sillä hän kuuluu puolueeseen.

Naisvaltainen työpaikka kun on kyseessä, illan ohjelmassa on aina naisille suunnattu osa. Siellä kuulemma esiteltiin ja myytiin jotakin naisille suunnattua tavaraa. Tarkemmin en tiedä, sillä ovi pantiin kiinni. Olisiko ollut Tupperwarea - tai sitten ei. Me harvalukuiset miehet seisoskelimme sillä aikaa pihalla rannassa tupakalla ja joimme lisää. Janoista joukkoa.

Kotiin lähtiessäni neiti B. teki minulle yllättävän ehdotuksen. Siinä oli kyllä hänelle tyypillistä vilkkusilmäistä ilkikurisuutta mukana. Hän kysyi, haluaisinko lähteä kahden nuoren naisen kanssa pitkälle telttaretkelle.

Hän on nimittäin lähdössä partnerinsa kanssa jäätikkövaellukselle johonkin pohjoiseen, ei nyt ihan pohjoisnavalle mutta melkein. Minun roolini olisi vetää pulkassa tavaroita.

Naisten viekoituksiin osaan jo sanoa ei. Kammottaa ajatuskin nukkua teltassa jossain jäätiköllä jääkarhujen seassa. Lisäksi luulen, että ehdotus liittyi jotenkin päivämäärään, sillä keskiyö oli jo ohitettu. Eikä janokaan ollut vaivannut minua niin kuin eräitä muita juhlavieraita.

*     *    *   

Lähden tästä pääsiäisen viettoon, en kuitenkaan napajäätikölle. Blogi pysyy jonkin aikaa pimeänä. Hyvää pääsiäistä.