Pitäisi osata

Väittävät, että iän karttuessa tulee helpommaksi myöntää, että en minä ihan kaikkea osaa.  Että olen saattanut joskus erehtyäkin.

Tyttäreni moitti aikuiseksi kasvettuaan minua siitä, että yritin hänen teinivuosinaan esiintyä asiantuntevasti asioissa, joista en todellisuudessa tajunnut mitään. Kuten kodin viihde-elektroniikan asennustöissä. Tai ulkomaanmatkoilla vieraissa kaupungeissa kulkureittien opastajana. Tai kesämökillä rakennusten korjaustöissä.  Tai metsäretkillä kasvien tunnistamisessa.

Saattaa moitteissa olla perääkin. En oikein muistanut tapauksia, joihin hän viittasi.

Äskettäin jouduin työpaikalla kiusalliseen tilanteeseen. Piti laskea nopeasti muiden nähden hankala ja moniosainen lasku. Muilta osin se meni hyvin, mutta loppuvaiheessa siinä oli prosenttilasku.

Olen kouluajoista lähtien joutunut sen tosiasian eteen, että matematiikka ei ole vahva alueeni. Lukiosta selvisin muilta osin kelpo arvosanoin, mutta matematiikka meni läpi niukin naukin. Sen koommin en ole matematiikan taitoja tarvinnut mihinkään sen vaikeampaan kuin veroilmoituksen vähennysten yhteenlaskuun. Siinä on maksimitasoni, josta selviän ongelmitta.

Nyt yllättäen eteen tulleessa prosenttilaskussa tarvittiin kaavaa, josta minulla oli muistissa vain harmaa haituva. Luku jaetaan sadalla ja kerrotaan sillä toisella luvulla Vai menikö se niin päin, että luku jaetaan sillä toisella luvulla ja kerrotaan sadalla...

Miten selvisin? Jouduinko tunnustamaan, että en osaa? Kyllä jouduin, melkein. Kieroilin hädissäni asian niin, että lasken tämän valmiiksi myöhemmin, nyt ensin hoidamme toisen, kiireellisemmän asian.

Aina valpas entinen sihteerini neiti B. taisi tajuta tilanteen ja käytti sen hyväkseen. Hän työnsi valmiin laskun eteeni. Hänen ilmeessään oli sekalainen kokoelma itsevarmuutta, omanarvontunnetta ja voittajan ylenkatsetta heikommalleen.

Ei apu ilmaista ollut. Ei se koskaan ennenkään ole ollut. Tiedän sanomattakin, että joudun taas tarjoamaan neidille tasokkaan illallisen.

Kotona katselin jälkeenpäin matematiikan kirjoja. Vanhat kouluaikaiset kirjat ovat tallella. Tuli muistoja mieleen. Ei kovin mukavia muistoja. Lukiovuodet olivat tältä osin yhtä tuskaa.

Prosenttilaskun kaavat olivat kirjassa paikoillaan - tosin keskikoulun oppikirjassa, ei lukion. Muistin väärin. Kaavat oli punakynällä vahvasti alleviivattu ja kehystetty. Se oli tärkeän asian merkki.

Uutta kirjallisuutta etsimässä

Kiertelin taas antikvariaateissa. Tavoitteeni oli löytää kiinnostavaa suomalaista nykykirjallisuutta. Yhdyssanan alkuosa ´nyky-´ tarkoittaa minulle suunnilleen tätä menossa olevaa vuosituhatta.

Nykykirjallisuus ei ole vahvinta osaamisaluettani. Tuttavat pitävät minua snobina, kun painopisteeni on klassikoissa. Olen hieman kranttu ja epäluuloinen uuden kirjallisuuden suhteen.

Ei se ihan pidä paikkaansa. Olen kyllä lukenut uuden kirjallisuuden selvät klassikkoainekset, sellaiset kuin Kjell Westö, Ulla-Lena Lundberg, Monica Fagerholm, Rosa Liksom, ja pitänyt niistä kovasti. Mutta epäluuloni kohdistuu yleistävästi siihen kirjallisuuden valtalajiin, jonka aihepiirinä ovat nuoren miehen ryyppyreissut ja seksiseikkailut ja muut kohteltamiset. Siitä sortista olen saanut kyllikseni, ei enempää, kiitos. 

Negatiivinen asenteeni on varmaankin sitä kuuluisaa varttuneessa iässä olevan miehen masennusta, kun ei itse enää osaa samastua kirjan nostattaviin tunnelmiin. Ohi mennyttä elämää - ellei sitten viettelys vielä osu kohdalle. Niinkin kuulemma voi käydä.

Seuraan kyllä tarkasti uuden kirjallisuuden esittelyä lehdistä ja blogeista. Minulla on muutama luottokriitikko, joiden näkemykseen uskallan luottaa. Hyvin harvoin esiin nousee sellaista uutuuskirjailijaa, jonka ensiteos herättää kiinnostuksen. Mutta minähän olen kranttu ja epäluuloinen.

Onko kirjallisuudella ylipäätään enää samaa funktiota yhteiskunnassa kuin ennen? Ilmestyykö uusia kirjoja, jotka kohahduttavat, anatavat aineksia ajatteluun, muuttavat maailmaa? Ennen oli. Nuori Mika Waltari nousi esiin boheemiälykkönä. Vasta myöhemmin hän siirtyi raskassoutuiseen historiaepiikkaan. Missä ovat kirjallisuuden ja muun taiteen nykyiset kapinalliset? Voiko joku alaa paremmin tunteva blogin lukija suositella jotakin?

Divarikierrokseni ei tuottanut yhtään osumaa. Ei kierros silti hukkaan mennyt. Mukaan löytyi muutama oikein kiinnostava kirja, kuvassa niistä kiinnostavin. Ei se ihan nyky- ole mutta ei aivan umpivanhakaan. Ilmestymisvuosi on 1961. Tuttu runoilija mutta minulle aiemmin tuntematon teos.

Sopimaton pukeutuminen

Nuorta pääministeriämme on moitittu liian rennosta käyttäytymisestä ja epämuodollisesta pukeutumisesta. Kesällä hän saapui johonkin tilaisuuteen polkupyörällä polvihousuissa. Eihän sellainen ole pääministerin arvovallalle sopivaa.

Minä en tällaisesta erityisemmin osaa järkyttyä. Muita kritiikin aiheita minulla kyllä olisi, mutta ne eivät kuulu tämän kirjoituksen piiriin. Kulkekoon vaikka uimahousuissa. Jos polvihousupoliitikko saa erilaisuudellaan suuren äänisaaliin, niin mikäpä siinä. Vastapainoksi poliittiset linjanvedot näyttävät karkottavan äänestäjiä sekä ministeriltä itseltään että varsinkin hänen puolueeltaan. Sitä pidän paljon tärkeämpänä. Siinä ei näytä auttavan edes möreämmällä äänellä puhuminen.

Muodollisesta pukeutumiskoodista poikkeaminen voi olla joskus tehokastakin. Esimerkin muistan omilta kouluajoiltani. Opettajan odotetaan pukeutuvan asiallisesti ja välittömästi.

Naisopettajan tuli olla keski-ikäinen, tarmokkaan oloinen, huoliteltu, siisti, korkeintaan kevyesti meikattu, aina samanlainen kampaus, päässä silmälasit, joiden kehykset olivat kalliin näköiset. Poikkeus sallittiin nuorelle kuvaamataidon opettajalle, jolla sai olla Marimekkoa, sillä siitä tuli tyttömäinen vaikutelma.

Miesmaikalla piti olla hieman nuhjuinen teryleenipuku, kravatti kaulassa, hilsettä olkapäillä ja ruskea nahkasalkku kädessä. Poikkeuksia sallittiin kaksi. Jumppamaikka sai olla verryttelypuvussa, musiikin nuori sijainen sai kulkea farkuissa ja villapaidassa ja hänellä sai olla liian pitkä tulla.

Mitä tapahtuikaan, kun opettaja poikkesi tästä yleiskaavasta? Muistiini on jäänyt, kun 60-luvun lopussa lukiossa luokan eteen ilmestyi vuoden ajaksi englannin sijainen. Ulla-opettaja oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän oli omaksunut aikakauden kaikki parhaat nuoren naisen pukeutumismallit, minihame, kireä t-paita, monipuolista hippi-imagoa. Käsiteltäviin teksteihin alkoi ilmestyä oppikirjan rinnalle myös aikakauden lauluja: Hair-musikaalia, Jefferson Airplanea, Beatlesia. Johan alkoi opiskelu maistua, minulla niin kuin monella muullakin pojalla. Varmaan tytöilläkin.

Vuosi kului, mutta Ulla-opettaja ei enää tullut. Tuli uusi keski-ikäinen, siisti, huoliteltu, kevyesti meikattu, jolla oli kalliin näköiset silmälasin kehykset. En tiedä, johtuiko Ulla-opettajan katoaminen hänen pukeutumisestaan. Ainakaan opiskelussa saavutetun  edistymisen puutteesta se ei voinut johtua.

Minä olen pukeutumiskoodiltani vähän kuin Kreikan uusi pääministeri: en mielelläni käytä kravattia. Joskus takavuosina käytin. Virka vaati. En pitänyt tarpeellisena rimpuilla vastaan. Ei se mielestäni ole tarpeellista tähänkään suuntaan. Frakkiinkin olen aivan suosiolla pukeutunut.

Kuvassa asiallisen pukeutumisen ongelmatilanne elokuvassa "Äl yli päästä perhanaa" (Ohjaus Matti Kassila 1968,  kuvassa Toivo Mäkelä ja Maija Karhi).

Itsekuri koetuksella

En ottanut laskiaispullaa, vaikka niitä oli tarjottimella työpaikan ruokalassa. Join kahvin ilman känttyä, mustana, ilman sokeria.

En ole viime vuosina koskenut myöskään täytekakkuihin, torttuihin, munkkipossuihin, viinereihin, tippaleipiin, kekseihin enkä minkään sortin karamelleihin.

Varmaankin ihmettelette, miksi tällainen itsekuri. Varmaankin arvaatte. Aivan oikein, juuri se.

Mutta nyt yhtäkkiä alkoi mennä huonosti. Itsekuri petti.

Huushollini on umpisekaisin. Käynnissä on keittiöremontti. Kaapit, tiskipöydät, lattiat, sähköjohdot ja kaikki pannaan uusiksi. Keittiön tavarat ovat muuttolaatikoissa muissa huoneissa. Hädin tuskin itse sekaan mahdun. Iskupora soi, kun seinälaattoja irrotetaan.

Yritän pysyä päiväsaikaan poissa pärinästä. Kuinka ollakaan, päädyin pakoreissullani istumaan kahvila Ekbergiin Bulevardilla. Siellä lankesin viettelykseen.

Runebergintorttu.

Se on ikiaikainen heikkouteni. Herkullinen se oli taas. Kun illalla kotiin palatessani kiersin kaupan kautta, lankesin uudestaan. Ostin kotikärsimyksiä lievittämään lisää runebergintorttuja.  Oli pahvipakkaus, oli muovipakkaus. Molemmissa kasi torttua. En osannut päättää, kummat ovat parempia. Ostin molemmat. Hyviä olivat. Lohduttavat hyvin sekasorron keskellä eläjää.

Mutta ei siinä kaikki kärsimys. Iski kunnon räkätauti. Lisäoireena silmätulehdus. Piti mennä lääkäriin. Ilmeinen poskiontelon tulehdus. Määrättiin antibioottikuuri. Kaiken harmin päälle tuntuu vielä siltä kuin viisaudenhammas olisi tunkemassa esiin.

Perinteinen flunssanhoito-ohjelmani on ollut kuuma rommitoti hunajalla yhdistettynä nostalgisen rockmusiikin kuunteluun. Aina se on tepsinyt, mutta nyt se ei käy. Rommi pois ja viinimarjamehu tilalle, hunaja sopii. Ei minulla ole viinimarjamehua, joten vesilinjalla mennään. Rockia ei kielletty.

Itsekuri on pitänyt. Huusholli on edelleen kaaoksessa. Ei ole herkkua tällainen. 

Vettä alkaa jo tursuta korvista ulos. Voikohan sitä saada liikaa? Tietolähteenäni on vanhan kansakoulun opetustaulu, joka antaa viitteitä veden kohtuullisen käytön määrästä.