Asentojen vertailua

Taas tuli huonoja uutisia. Paniikki tunkee niskaan.

Lehdessä kerrottiin, että istuminen on hengenvaarallista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos oli asiaa tutkinut ja saanut selville, että 5,9 % ennenaikaisen kuoleman riskeistä johtuu liiallisesta istumisesta. Iskee diabetesta ja metabolista oireyhtymää ja ties mitä kremppaa.

Suuret firmat kuuluvat jo poistavan tuoleja konttoreissaan, jotta väki työskentelisi seisaallaan. Kokouksia pidetään kävellen.

Minä kun en juuri muuta teekään kuin istun. Ei siis tainnut paljon auttaa, että onnistuin lopettamaan tupakoinnin. Pitäisi lopettaa istuminenkin.

Työssä minulla oli huoneessani isokokoinen johtajantuoli. Kerran vuosia sitten sihteerini neiti B toi minulle "terveellisen" satulatuolin ja vei johtajantuolin pois. Minä siitä riemastuin ja löin nyrkkiä satulaan, että tähän en suostu. Kokeilin kyllä ensin. Siinä satulalla tunsi menettävänsä kaiken arvovaltansa. Neuvottelussa piti koko ajan  varoa putoamista, kun tunsi tarvetta pitää kaksin käsin pöydän laidasta kiinni. Tuntui kuin olisin villinlännen elokuvan hevosen selässä istuva rosvo, joka putoaa heti kun John Wayne saapuu.

Sain johtajantuolini takaisin ja pistin satulan neiti B:n työpöydän eteen. Hänkään ei kuitenkaan ottanut sitä käyttöön. Hän selitti, että hame oli liian lyhyt. Minusta se oli selvä tekosyy, ketä se hame muka olisi häirinnyt. Niinpä satulatuoli siirrettiin vahtimestarin koppiin, ja siellä se taitaa olla vieläkin.

Kesäasunnolla minulla on kunnon aurinkotuoli (kuva). Istun siinä lukemassa kukkakedon keskellä tuntikausia joka päivä. Sen selkänojan kaltevuus on säädettävissä.

Käytän yleisimmin melkein makuuasentoa. Makaaminen ei ole epäterveellistä eikä kuolemanvaaraa lisäävää. Ainakaan lehden uutisessa siitä ei mainittu mitään.

Jäin miettimään, missä kohdassa on istumisen ja makaamisen raja. Onkohan joku selkänojan kulman asteluku, jossa epäterveellinen istuminen muuttuu terveelliseksi makaamiseksi? Ehkä minun lukemisasentoni sijoittuikin sille terveelliselle puolelle.

Yhdessä asiassa olen kyllä toteuttanut iät ajat terveellistä seisomista. Vanhan ohjeen mukaan runoja pitää lukea seisaallaan. Sitten kun jalat väsyvät, on aika lopettaa.

Olen todennut systeemin hyväksi. Romaaneihin ja muuhun laajaan kirjallisuuteen sitä ei pidä soveltaa, mutta lyriikassa se on hyvä. Keskittymiskyky paranee, lukuvauhti pysyy maltillisena eikä tule tarvetta hosua kirjaa loppuun kertarykäisyllä. Haittapuolena on se, että runojen lukeminen jää kokonaan syrjään selkävaivojen aikaan, kuten minulla viime aikoina..

Terveisiä laiturilta

Elämän pitäisi olla niin kuin perhosella kesäpäivä. Silloin ei joutuisi yhtäkkiä kesken kaiken iloisen elämän lähtemään pois Längelmäveden rannoilta viettämään syksyä ja ikävää jossakin Töölössä.

Tiedä sitten, miten niillä Längelmäveden perhosilla syksy sujuu. En ole katsomassa. Läksiäisiksi luin Pentti Haanpään novellin "Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla", ikään kuin valmistautuakseni tulevaisuuteen, jossa ei ole perhosia. Napasalo tai Töölö, yksi ja sama, marraskuiset mietteet molemmissa samankaltaiset.

Kesän vietin enimmäkseen joutilaana, mitä nyt puita pilkoin, ruohoa leikkasin ja vieraita passasin. Keskellä kesää poikkesin Tukholmassa. Yöt ovat kesän parasta aikaa. Kuljeskelin rantatiellä, soutelin järvellä, saunoin ja uin, istuin laiturilla varpaat vedessä.

Lämpimät kesäyöt olivat harvinaista herkkua, kun saattoi istua pitkään laiturilla ihan saunaiholla eikä tullut kylmä, Kuunnella yölaulajia, katsella vesisiippojen lentelyä, miettiä suuria asioita, kokea harvinaisia elämyksiä.

Väittävät, että ilmastonmuutos tuntuu jo. Ensin on pirullisen kylmä kesäkuu, sitten uskomaton helleputki. Keskilämpötila nousee, eteläiset kasvi- ja eläinlajit valtaavat alaa yhä pohjoisempana. Kohta on varmaan Längelmäveden rannoillakin krokotiilejä ja virtaheposia ja minun laituriyöni muuttuvat levottomiksi. Nyt levottominta oli joutsenten huuto.

Paluu entiseen

Helsingin Sanomissa oli pitkä kirjoitus uudesta Dostojevski-suomennoksesta. Martti Anhava on kääntänyt Karamazovin veljekset. Hän korostaa, että teosta ei ollut tarpeen millään tavalla ajanmukaistaa, koska sen teemat ovat inhimillisyydessään yleispäteviä.

Niin ovat. Minä luin teoksen opiskeluaikoina vähän yli kaksikymppisenä. Siitä jäi vahva muistijälki. Lukukokemus oli sillä tavalla erityinen, että en ole sen koommin tuntenut tarvetta lukea uudestaan tätä kirjaa. Tuntui, että se on kerralla koettu lopullisesti, suuri kokemus jossain syvällä sielun sopukoissa.

Haluttomuus palata Karamazovin veljeksiin ei siis millään tavalla johdu huonosta lukukokemuksesta. Jotenkin haluttomuus on outoakin, sillä minulle on hyvin tavallista lukea klassikkoja moneen kertaan. Hesarin kriitikko Kyösti Niemelä (joka on minulle aivan vieras) kertoo aloittaneensa uuden suomennoksen lukemisen samanlaisten tuntemusten tilassa kuin minulla nyt on. Siksi luen hänen kirjoituksensa hyvin kiinnostuneena.

Samalla minussa herää itsetutkiskelu: mitä jos minä sittenkin palaisin tähän kirjaan. Palaisin vielä kerran yhteen tärkeimmistä alkupisteistä lukemiskokemuksissani.

Täytyy harkita tarkoin. Vaarana on että petyn, kun huomaan nuoren miehen silmin lukeneeni keskenkasvuisesti. Tai sitten innostun, kun löydän varttunein silmin uusia syvyyksiä. Kesä on aikaa miettiä.

- - - 

Muutamat blogin pitkäaikaiset lukijat ovat jo ennakoineet, mitä tuleman pitää. He tietävät, että minun vuodenkulkuni on vakiintuneen syklinen. Kaikki toistuu.

Monen mielestä sellainen on varmaankin tylsää. Lineaarinen vuodenkulku toisi tullessaan aina uutta ja yllättävää, kun ei ole juuttunut toistamaan vanhoja rutiineitaan. Kirjallisuudestakin löytyisi aina uusia elämyksiä, kun ei aina kaivaisi hyllystään niitä vanhoja klassikoita.

Minä palaan taas takaisin alkuun. Lähden maanantaina pois Töölöstä sellaisin aikein, että palaan vasta syksyllä. Lähdön valmistelut ovat jo pitkällä. Matkalaukku on pakattu, lattia lakaistu ja pelakuu ikkunalaudalta siirretty alakerran ydinvoimainsinöörin hellään huomaan.

Kesäkotini pohjoisella Pirkanmaalla odottaa. Siellä ei ole tietotekniikkaa, joten blogi jää tauolle, kommentit eivät tavoita ja facebook sulkeutuu. Tällä yritän estää addiktoitumista, mihin minulla taitaa olla taipumusta. Koneen ääressä istumisen sijaan kuljeskelen öisin niityillä ja pientareilla ja rantapoluilla. Kesäisen Suomen taidenäyttelyt, kesäteatterit, konsertit ja muut tapahtumat saavat minusta innokkaan vieraan.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja runsaista kommenteista. Toivotan kaikille hyvää kesää. Jos blogin lukija sattuu jossain kesän kulttuuritapahtumassa tunnistamaan viereisen profiilikuvan näköisen herran, ei muuta kuin rohkeasti hihasta kiinni ja juttelemaan.

Palaan viimeistään kun syksyn ensilumi sataa ja Längelmävesi uhkaa jäätyä. Ehkä vähän aikaisemminkin. Uskon, että minulla on silloin taas paljon kirjoitettavaa. Toivottavasti lukijat ovat silloin tallella ja pelakuu kukoistavassa kunnossa.

"Kaikilla ihmisillä on syynsä"

Kaikkeen pitää varautua. Jopa sellaiseen mahdollisuuteen, että kesällä tuleekin sateinen ilta ja yö enkä voikaan käyskennellä yöjalassa pitkin ketoja ja niittyjä ja rantateitä enkä istuskella laiturilla.

Tällaista varsin epätodennäköistä vastoinkäymistä varten minulla pitää olla suunnitelma B, joka astuu voimaan, jos kesäkodissani ei ole edes vieraita viihdyttämässä. Jos on vieraita, silloin ei ole ongelmaa sateesta. Silloin saunotaan, uidaan ja istutaan iltaa grillikatoksessa. Yksin ollessa sellainen ei ole pitkän päälle mukavaa.

Suunnitelma B on perinteisesti elokuva. Nyt pitää vaan valita isosta kokoelmastani mukaan sopiva valikoima dvd-elokuvia. Valinta ei ole helppo. Mieli tekisi valita satoja elokuvia, mutta karsinta on tiukka. Otan mukaan korkeintaan 15 levyä. Niistäkin osa jää luultavasti katsomatta, jos ei ole sateisia iltoja.

Haluan aina jonkinlaisia teemakokonaisuuksia. Selailen elokuvahyllyjäni. En keksi. Istun lukemaan uutta Filmihullu-lehteä.

Siinä se on. Sitaatti Peter von Baghin pääkirjoituksessa: "Kaikilla ihmisillä on syynsä".

Minäpä otan mukaan nipun Jean Renoirin elokuvia! Niitä en ole aikoihin tullut katsoneeksi. Sitaatti on Renoirin elokuvasta "Pelin säännöt". von Bagh kirjoittaa, että Renoir oli "- - aidosti dionyysinen filosofi" ja että tuo siteerattu lause on "- - syvällisin ja tosin koskaan valkokankaalla kuultu lause". Täsmälleen niin.

Valitsin mukaan Pelin sääntöjen lisäksi Renoirin elokuvat Suuri illusioni, Elena ja miehet, Aamiainen ruohikolla ja Onnen hetkiä.

Siinä kesän elokuvateemani numero 1. Minulla on syyni Renoir-ihailuun, mutta se on liian pitkä tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

-  - 

Teemaksi numero 2 olin aikeissa valita Felliniä, mutta tulin katumapäälle. Fellinin karnevalistiset spektaakkelit - sellaiset kuin Amarcord, Rooma, Giulietta ja viettelykset, Ihana elämä ja muut - taitavat olla vähän yhteen sopimattomia pirkanmaalaisen maalaismaiseman ja kesäyön tunnelman kanssa.

Päädyin Ingmar Bergmaniin. Häneen päädyn aina, koko ajan uudestaan ja uudestaan. Hänen elokuvansa ovat minulle ehtymätön aarreaitta. Minulla on aivan erityinen syyni Bergman-ihailuun, mutta se on vielä pidempi tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

Ylen uutisissa kerrottiin eilen, että Tukholmassa on museo, jossa on näyttely ruotsalaisesta "synnistä", tästä myytistä, jonka mukaan Ruotsi oli vapaan seksin, paljaan pinnan ja villien vaaleiden naisten tyyssija. Ohjelman mukaan Bergmanin 50-luvun elokuvilla oli osuutta myytin syntymiseen.

Nyky-näkökulmasta tuo tuntuu liioittelulta. Varsin kesyjä ovat Bergmanin elokuvat olleet tästä näkökulmasta. 50-luvulla taisi olla toisin. Täytyy käydä näyttelyssä, kun menen käymään Tukholmassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Minut houkuteltiin sinne Rolling Stonesien konserttiin.

Bergmanin suuresta tuotannosta valitsin niitä, joita en ole aivan äskettäin katsonut. Valituksi tulivat Kesä Monikan kanssa, Viettelysten ilta, Kesäyön hymyilyä, Mansikkapaikka ja Puhumattakaan naisista.

Tuossa on vasta kymmenen. Haluan 15. Valinta jatkuu.