Kävin konsertissa

 

Procol Harum on yksi vanhoista suosikeistani. Tiistai-iltana se esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla.  

Yleisöstä päätellen nuoriso ei tunne yhtyettä. Paikalle oli vaivautunut täysi salillinen jokseenkin ikäistäni väkeä, tällaisia + - kuusikymppisiä. Meille yhtye iski tietoisuuteen vuonna 1967 kappaleella A Whiter Shade of Pale. Se jäi pysyvästi mieleen. Ehkä nykynuorisokin vielä sen tunnistaa, jos ei muuta. 

Yhtye on edelleen täydessä vireessä. Laulaja-kosketinsoittaja Gary Brooker on yhtyeen sielu. Ääni on edelleen tunnistettava. Tyylilaji on kai määriteltävissä progressiiviseksi rockiksi. Siinä on kuitenkin muistumia klassisen musiikin suuntaan. Nitrodisko innostui kunnolla kuulemastaan nostalgiamatkasta. 

Tavallaan sekä liikutti että hymyilytti yleisöä katsellessa, että tämä on juuri sitä porukkaa, joka hillui hippivaatteissa ensimmäisessä Ruisrokissa vuonna 1970. Minä yhtenä joukossa.  

Kuva on konsertista. Huomaan, etten vieläkään oikein taida osata kuvata tällaisessa tilanteessa. Pimeä sali, kaukana oleva valaistu näyttämö. Paremmin onnistuneita kuvia olin toivonut mutta eipä vaan.  

Nostalgiaa kaipaaville 60-lukulaisille ehdotan kuunneltavaksi kappaletta Conquistador. Samoin nuorille, jotka eivät tunne tätä yhtyettä.

 

 

Setämäinen

 

Tuttu naispuolinen blogin lukija tuli kadulla vastaan ja antoi palautetta. Hänen mielestään blogini on laimentunut. Enää en ole niin terävä ja pisteliäs kuin alkuvuosina. Kirjoittelen turhan pehmoisia. Juttuni ovat muuttuneet "setämäisiksi". 

Harmitti, vaikka en sitä näyttänyt (teeskentelin - tunnustan vasta tässä näin jälkikäteen, terveisiä vaan). Mikä setä minä olen! Jos en nyt ihan nuori kollikaan niin ainakin omasta mielestäni aika vetreä. No, myönnettäköön, etten jokaisesta kohdasta ole enää aivan yhtä kimmoisa kuin joskus, mutta että setämäinen - - . 

Kommentti oli paitsi ärsyttävä myös kiinnostava,joten kysyin, olisiko hänellä aikaa jatkaa keskustelua läheisessä taiteilijaravintolassa viinilasin ääressä. Hyvin oli aikaa.  Sain lisää samansuuntaista palautetta. Oli siinä kyllä kehujakin seassa. 

Blogin ulkoasu sai myös huomiota. Nykyinen vaalea kuosi oli hänen mielestään laimea, aiempi punakuvioinen miellytti enemmän. Samansuuntaista palautetta olen saanut parissa kommentissakin. Pitänee harkita paluuta entiseen. 

Sitten tuli kysymys: mitä olen tekemässä tuossa blogin oikeassa laidassa "Tässä Dessu" -kohdassa olevassa pienessä profiilikuvassa? Siinä marssin on nyrkki pystyssä ja polvi koholla. Tausta on häivytetty. 

Pyysin arvausta. Näkeehän sen, mitä olen siinä kuvassa tekemässä, vaikka tausta onkin manipuloitu näkymättömiin. Tarvitaan vain vähän mielikuvitusta. 

Kolme arvausta tuli: 1) Hätistelet pihaan tullutta sutta tai karhua kauemmaksi siellä Hämeen kesäkodissasi, 2) Marssit mielenosoituskulkueessa lippu kädessä Vietnamin sotaa vastaan joskus kauan sitten 70-luvulla, 3) Juokset vauhtia keihäänheittokisassa. 

Hyviä arvauksia mutta kaikki väärin. Onko parempia arvauksia? Paljastan ehkä totuuden lähiaikoina.

 

Voiton huumassa

 

Taas on se aika vuodesta, jolloin posti toi pyytämättä ja yllätyksenä paitsi verotuspäätöksen myös Unicefin arpakirjeen. Molemmat kirjeet osoittautuivat iloisiksi yllätyksiksi. 

Verottajalta sain palautusta vähän yli tuhat kaksisataa euroa. Unicefin kirjeessä tulleita arpoja taas kerran epäröin avata. Saatekirjeessä pyydetään aina palauttamaan arvat, jos ei halua osallistua. Koskaan en ole palauttanut, aina olen arvat avannut. Niin kävi nytkin. Erityisenä houkuttimena oli se, että päävoittona oli juuri se automerkki, johon olen mielistynyt (nyt kun Rättisitikoita ei enää valmisteta - se menisi vielä nykyisen suosikinkin edelle).  

En voittanut autoa mutta jotain voitin, kuten ohessa olevasta arpalipusta lukija voi katsoa. Kuvan saa klikkaamalla niin suureksi, että sen näkee lukea.  

Nämä tilaamatta lähetetyt arpakirjeet tuottavat vastaanottajalle moraalisen pulman, mutta kaipa he siellä lähettäjäpäässä ovat asian tutkineet ja saaneet selville, että näin menetellen useampi maksaa avustuksen Unicefille. Uteliaisuus ja ahneus on ihmisille ylittämätön käyttövoima. Jospa voitan päävoiton? En voi olla avaamatta arpoja. Jos voitan jotain, vaikkapa kuinka vähäpätöistä, se pitää saada. Voiton saa lunastaa vain maksamalla arvat. Aivan ilmeistä on myös, että jokaisessa kirjeessä tulee vähintään yksi voittava arpa.

 

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni palauttaa arvat avaamattomina lähettäjälle. Arvaan, että ei kovin moni. 

Minä olin siis taas onnettaren suosikki. Olen usein ennenkin voittanut, varsinkin lotossa, jota pelaan satunnaisesti pari kolme kertaa vuodessa. Neljä oikein on tullut monta kertaa, viimeksi kesällä. Kautta aikojen merkittävin voittoni oli pesukone jonkin lehden arvonnassa 60-luvulla. Samoihin aikoihin voitin myös lehden arvonnassa naisten puvun. Äitini kävi sen hakemassa, mutta se oli väärää kokoa. 

Takavuosina Valitut Palat järjesti monivaiheisia suurarpajaisia joka talvi Niissä oli aina tieto erittäin tiukasta seulonnasta, ketkä on kelpuutettu mukaan seuraavalle kierrokselle. Viimeisessä vaiheessa mukana oli vain kymmenen henkilöä koko Suomessa. Ystävättäreni mainitsi kerran ihmetellen, että kaikki yhdeksän hänen itsensä lisäksi viimeiselle arvontakierrokselle päässyttä sattuivat istumaan Kotiharjun yleisen saunan lauteilla eräänä lauantai-iltana. Ihmeellinen yhteensattuma. 

Minä mietin vielä, viitsinkö lunastaa palkintoni Unicefin arpajaisista. Avustukseni maksan kyllä ilman palkintoakin. Menee hyvään tarkoitukseen.

 

 

 

Inspiraation lähde?

 

Vanhasta muistikirjastani löytyi kaksi peräkkäistä selittämätöntä muistiinpanoa:  

"Meksikolaisen Alejandro Gonzales Inarritun elokuvassa on ihminen, jonka sielu painaa 21 grammaa."

"Kirjailija Tuomas Kyrön mukaan suomalaisen sielu painaa 700 grammaa."  

Minä kannan olkalaukussani aina mukana pientä muistikirjaa ja kynää. Aina välillä sattuu niin, että liikkeellä ollessani keksin jonkin hyvältä tuntuvan idean. Elämänkokemus on opettanut, että hyviltä tuntuvia ideoita ei enää varttitunnin kuluttua muista, vaikka kuinka kaivelisi.  

Toisaalta jos hyvältä tuntuvan idean joskus harvoin sattuisi muistamaan varttitunnin kuluttua, se ei enää tunnu hyvältä idealta.  

Joka tapauksessa muistihäiriöitä välttääkseni kannan siis muistikirjaa ja kynää olkalaukussani. Se on Arkkitehti-niminen laukku, jonka on valmistanut se kotimainen firma, jonka kankaiden kuvioiden alkuperästä on viime aikoina ollut paljon porua. Suunnittelijat ovat unohtaneet mainita, mistä lähteistä inspiraatio on haettu. Uskoakseni laukku on tässä suhteessa ongelmaton, sillä siinä ei ole mitään kuviota. Se on kokonaan musta.  

Kotona otan muistikirjan kirjoituspöydälle siinä toivossa, että saan jostakin virikkeen. Näin käykin usein lukiessa tai elokuvaa katsoessa.  

Yleensä olen niin fiksu, että kirjoitan virikkeen saatuani muistiin myös sen, mistä se on saatu. Kirjan nimi, elokuvan nimi, lehtiartikkelin nimi ja päivämäärä.  

Näin ei kuitenkaan ole käynyt näiden kahden alussa siteeraamani lauseen kohdalla. Niissä on kyllä molemmissa henkilön nimi, mutta se ei riitä. Pitäisi olla myös viite, mistä olen virkkeet löytänyt. Se on minulta jäänyt merkitsemättä muistiin. Minulla ei ole hajuakaan, mistä nämä kaksi virkettä ovat peräisin.  

Ne ovat mieltä askarruttavia virkkeitä, joista voisi kirjoittaa pitkänkin pohdinnan. En kuitenkaan kirjoita, ettei vastaan tulisi lähdeviitteen puuttumisen ongelmaa. Sen sijaan jätän tahallani mainitsematta lähdeviitteen tuolle reunassa olevalle valokuvalle, jossa on olkalaukun kuva. En mainitse tässä tekstissä laukun valmistaneen ja kuvanneen firman nimeä. Luulen, että sillä firmalla ei nyt ole varaa nipottaa laiminlyönnistäni. Toinen kuva, tuo muistikirjoja esittävä, on itse äsken ottamani.