Tylsää

 

Ei ole aivan harvinaista, että joku kysyy minulta, mitä kirjaa suosittelisin hänelle luettavaksi. Mielelläni annankin vinkkejä, jos vain tunnen kysyjän tarpeeksi hyvin. Kovin uusia kirjoja en suosittele, sillä en yleensä itsekään tunne niitä. 

Viimeksi minulle esitettiin hieman epätavallinen kysymys.  Hyvä ystäväni kärsii nukahtamisongelmasta eikä halua käyttää apteekkikemikaaleja ongelman hoitamiseen. Niinpä hän kysyi minulta, olisiko minulla ehdottaa sellaisia kirjoja, joita lukiessa silmiä alkaa lupsuttaa.  

Meninpä hiljaiseksi. Siis kirjoja, joita ei jaksa lukea?  

Mietin omia uuvuttavia lukukokemuksiani. Onhan niitä: Alastalon salissa, Kadonnutta aikaa etsimässä, Mies vailla ominaisuuksia...  Kyselin vähän, millainen hänen mielestään on kirja, jota lukiessa nukahtaa. Onko kokemusta?

Vastaus oli yksiselitteinen: kirjassa ei tapahdu mitään.  

Päädyin ehdottamaan Antti Hyryn kirjaa Uuni. Siinä kyllä pikkuisen tapahtuu, nimittäin mies muuraa uunia, tiili tiileltä, sementtiä sekoittaen. Ei juuri muuta.   

Toin kirjan hänelle hyllystäni. Saa nähdä, toimiiiko. Ehkä blogin lukijat osaavat antaa minulle seuraavaa kertaa varten lisää vinkkejä omista uuvuttavista kokemuksistaan?  

Että ei tapahdu mitään...  Mielenkiintoinen näkökohta. Muistuu mieleen kauan sitten tapaamani amerikkalainen mies, joka käytti samaa ilmaisua moittiessaan eurooppalaisia elokuvia. Hän oli nähnyt Bergmania ja Truffaut´ta. Ei jaksanut katsoa.  

Eipä varmaan niin. Ei takaa-ajoja, räjähdyksiä, murhia. Mahtaako Yhdysvalloista löytyä Woody Allenin lisäksi toista, joka olisi innostunut Ingmar Bergmanista?  

Että ei tapahdu mitään...  Seko tekee taideteoksesta tylsän? Muistuu mieleen itse kokemani taideteos, jossa ei todellakaan tapahtunut mitään. Minulla oli aikanaan ilo olla kutsuvieraana paikalla näyttelijä Tarmo Mannin jäähyväisnäytännössä Kansallisteatterissa. Esityksen oli ohjannut Jukka Kajava. Sisältö oli suuri salaisuus. Täysi katsomo jännitti, mitä suuri diiva oli keksinyt tarjota.   

Yllätys onnistui täydellisesti. Äänekkäänä taiteilijana tunnettu Manni istui tunnin verran hiljaa paikallaan keskellä näyttämöä ja katseli yleisöä ja kuunteli taustalla soivaa Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa. Eikä tapahtunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään.   

Eikä ollut tylsää.  

(Kuvassa pääsylippu varustettuna taiteilijan nimikirjoituksella)

 

Kyllä nyt nolottaa

 

Ensin kehun itseäni:  

Olen varsin lainkuuliainen. Noudatan säntillisesti ohjeita ja määräyksiä. En ole kiertänyt veroja ja maksan veroni Suomeen. En ole koskaan saanut ylinopeussakkoja. En ole näpistänyt, tapellut, aiheuttanut häiriötä, käpälöinyt naisia, puhunut siivottomuuksia enkä varsinkaan kiihottanut kansanryhmää vastaan.  Monet ovat. Viimeistä kohtaa jotkut jopa haluavat luvalliseksi.

Sitten niitä rikkomuksia, jotka täten tunnustan:   

1) Väärensin 17-vuotiaana teinikorttiin syntymävuoden viimeisen numeron ja pääsin sillä alaikäisenä jyväskyläläiseen saluunaan. 2) Ajelin usein ilman matkalippua Tukholman tunnelbanassa opiskeluvuosina. Ja sitten on tietysti 3) muuan "sukupuolikuria ja säädyllisyyttä" rikkonut episodi, joka tapahtui kerran kauan sitten Kaivopuiston laiturilla ja josta loistava kumppani minut pelasti, siinä kuin itsensäkin. Tarina löytyy TÄÄLTÄ . En oikein osaa ratkaista, pitäisikö siitä tapahtumasarjasta olla enemmän ylpeä vai nolo. Ehkä ylpeä.

Olen 1970-luvulla kieltäytynyt asepalveluksesta, mutta sitä en laske lainkaan kielteiseksi asiaksi. Jotkut muut laskevat. Kerran olen saanut parkkisakot. Se oli edellistä vuosituhatta ja tapahtui Tampereella Tammelan stadionin nurkalla. Se oli vakiintunut parkkeerauspaikkani, kun siinä vieressä usein kyläilin. En  huomannut, että kieltomerkit olivat muuttuneet.   

Mutta tänä kesänä tapahtui paha juttu. Iteljooni toi kirjeen, jossa poliisi nuhteli minua - ei sentään sakottanut. Olin ajanut ylinopeutta. Rajoitus oli 80 ja minä olin ajanut 88 km/t. Peltipoliisi oli huomannut.  

Kirje kertoi, että tapahtumapaikka oli Pälkäne, tarkemmin sanoen se kohta, jossa on Aapiskukko-niminen kamala amerikkalaistyylinen autoresta. Toisella puolella tietä sen sijaan on hieno vanha rauniokirkko. Sitä olin hiljattain käynyt ihailemassa ja valokuvaamassa.   

En voi ymmärtää, miten minulla on sellaisen kirkon kohdalla lipsahtanut liikaa nopeutta. Ehkä se tien toisella puolella oleva autoresta aiheutti epäkunnioittavan häiriön tilannetajussa. Tai sitten olin vain huolimaton. Kyllä nolottaa.

 

 

 

Hyödyllinen taito?

 

Oli pitkä jono, joka eteni hitaasti. Välillä se tuntui kokonaan seisahtuneen paikalleen. Sellaisen sietäminen on vaikeaa. 

Aloin seurata katseellani erästä edessäni seisovaa jonottajaa. Täytyy sanoa, että hän oli taitava. Hienovaraisesti hän siirtyi jonossa yhden sijan eteenpäin ilman että kukaan ohitettava huomasi. Ja sama uudestaan. Ja uudestaan. Pian hän oli edennyt niin kauas, etten enää nähnyt häntä. Laskujeni mukaan ainakin 20 sijaa eteenpäin.  

Huomasin ajattelevani, että tuollainen taito olisi minullekin hyödyllinen. Monessa jonossa taito olisi tarpeen ja sillä saavuttaisi etua. Oppisinko minä? Yritin tarkkailla oppiakseni.

 

Muu maa mustikka

 

Olen jokseenkin järkyttyneenä seurannut thaimaalaisten marjankerääjien vaikeuksista mediassa esitettyjä tietoja. Tiedän lapsuuden kokemuksesta, että se työ on lähes epäinhimillistä sellaisissa mittasuhteissa, joista nyt on kerrottu. Työtä tehdään 12 - 15 tuntia vuorokaudessa ilman viikonloppuvapaita. Keräysmäärät ovat satoja litroja.   

Minusta ei siihen työhön olisi. Jossakin käytettiin äskettäin sanaa uusavuton suomalaisista, jotka eivät halua mennä metsään keräämään marjoja. Minä olen uusavuton.  

Lapsena olin marjametsässä vanhempieni mukana. Silloin vielä selkä taipui, mutta määrät olivat pieniä verrattuna näihin thaimaalaisiin. Silti tuli ikuinen vastenmielisyys siihen puuhaan. Tänä kesänä kävin kerran kahden seuralaisen kanssa keräämässä mustikoita kesäkotini lähimaastossa. Jokaisella meistä oli vähän kahvikuppia isompi astia mukana.  Koville otti. Pelkoa hälventämään piti kumppanille ripustaa kilikello kaulaan karhujen ja susien varalta. Kaksi mustikkapiirakkaa sain niistä aineksista vieraille leivotuksi.  

Mediassa on esitetty, että thaimaalaisten kerääjien tuntipalkaksi tulee alle kaksi euroa. Jos noin on, se on siivotonta, likimain orjatyötä. Lisäksi riski on kokonaan kerääjällä, ei marjafirmalla. Jos marjoja ei metsästä löydy, se on kerääjän ongelma, ei firman. Maksu on ehkä kelvollinen Thaimaan palkkatasoon verrattuna, ei Suomen. Miksi sitten kulut asumisesta ja ruoasta peritään Suomen hintatason mukaan, ei Thaimaan? Äskeisessä Ylen A-talk-ohjelmassa marjafirman edustaja ei suostunut kertomaan, millainen voitto firmalle tällä systeemillä jää.  

Toista oli Kekkosen aikaan tässäkin asiassa. Alakoululaisina meidät pistettiin puolukkametsään ämpärin kanssa. Saalis luovutettiin kansakoulun keittolaan, ja sieltä saatiin koko talven ajan marjapuuroa kerran viikossa. Se tuntui herkkuhetkeltä kaikkien velliruokien ja kaalikeittojen seassa.  

Kekkosen aikaan ehdittiin vielä järjestää tuollaiset marjankeräystalkoot, joista viereinen juliste kertoo. Homma toimi suomalaisin voimin, ei tarvittu thaimaalaisia. Minä en kuitenkaan muista olleeni mukana - ehkä satuin olemaan matkoilla.  

Kahvikupillisen verran voin kuvitella kerääväni tulevinakin kesinä, mutta ämpärillinen on mahdottomuus. Kunnioittava ajatus niille, jotka pystyvät keräämään jopa sata litraa päivässä monen kuukauden ajan. Kyllä sellaisesta pitäisi  maksaa kunnolla. On siivotonta, jos tänne tuotetaan kaukaa väkeä tekemään alipalkatusti työtä, johon me suomalaiset - tällaiset kuin minä - emme suostu.