Rakkauden oppi?

Dessu on kasvavan ärtymyksen vallassa seurannut mellakkaa, joka on syntynyt ev.lut. kirkon liepeille. 25000 ihmistä on jo eronnut kirkosta reilussa viikossa ja lisää tulee.

Samalla Dessu onnittelee itseään, että ymmärsi erota kirkosta jo 36 vuotta sitten, ettei nyt tarvinnut.

 Dessun ero ei tapahtunut pikaistuksessa eikä silloin ollut Internetin tarjoamaa oikotietä. Dessu joutui menemään kirkkoherran puheille ja selittämään päätöksensä perustelut. Se keskustelu kesti parisen tuntia ja oli kaikin puolin antoisa. Vaikutelmaksi jäi, että kirkkoherrakin oli ymmärtäväinen. Hän jopa kiitti lopuksi hyvästä keskustelusta. Erosimme yhteisymmärryksessä.

Dessun kritiikki ei kohdistu uskontoon vaan kirkkoon, joka on kadottanut lähtökohtaiset ihanteensa, eettisen johtajuutensa. Kirkon pitäisi mielestäni olla yhteiskunnassa tinkimätön arvojohtaja. Näin Dessu on ymmärtänyt Jeesuksen antaman mallin. Nykykirkko on hukannut alkuperäisen ihanteensa.

Kirkkolaitoksen pitäisi Dessun katsannon mukaan olla eturintamassa puolustamassa heikoimpia ja halveksittuja, niitä ”syntisiä”. Dessu on lukenut Raamattunsa (samoin Koraanin) siten, että siinä etsitään oikeudenmukaisuutta ja hyväksyntää ja tukea niille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin yhteiskunnan vahvimpien silmissä. Dessu löytää Raamatusta sanoman, joka torjuu diskriminoinnin millä tahansa perusteella. Dessu luulee löytäneensä suuresta kirjasta rakkauden ja suvaitsevuuden radikaalia oppia, hyvin radikaalia, joka vaatii tasa-arvoa riippumatta sukupuolesta, yhteiskunnallisesta asemasta, etnisestä taustasta ja muista luokituksista.

Missä kaikki tämä idealismi on? Dessu näkee kirkossa monin paikoin täsmälleen päinvastaista. Kirkko on historiallisesti liittoutunut kaikkein pöyhkeimpien kanssa ja ollut tuomitsemassa yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoittelijoita. Vähemmistöt, erityisesti seksuaaliset, ovat joutuneet halveksinnan kohteiksi tasa-arvon pyrkimyksissään. Itsensä eettiseksi esikuvaksi asettanut instituutio ei ole tehtävässään uskottava. Siltä puuttuu arvojohtamisen ambitio.

Ajankohtainen homokiista on vain yksi yksityiskohta pitkässä sarjassa. Yhden puoluejohtajan ja muutaman muun ikävät puheet sattuivat osumaan suuren kansanjoukon omaantuntoon ja aiheuttivat massiivisen protestin. Mutta Dessu uskoo, että taas kerran julki lausuttu seksismi ja homofobia ja diskriminointi ”Jumalan nimissä” oli vain se viimeinen pisara, joka sai täynnä olevan maljan vuotamaan yli. Taustalla on paljon muutakin tyytymättömyyttä ja pettymystä.

¤ ¤ ¤ 

On kyllä myönnettävä, että kirkko on edennyt myös hyvään suuntaan, hitaasti. Eräät viimeaikaiset päätökset ja henkilövalinnat lupaavat parempaa tulevaisuutta. Kirkko ei kuitenkaan ole lähelläkään oikeudenmukaisuuden eturintamaa. Kaukana edellä kulkevat muut, esim. taide, tiede, osa poliittisista puolueista, osa mediasta.

Dessu ei usko jäljellä olevana elinaikanaan näkevänsä kirkkoa siinä kunnossa, että haluaisi liittyä siihen takaisin. Mutta aivan vilpittömästi hän toivoisi niin tapahtuvan.

Oireita ja lievitystä

Dessu kituu edelleen flunssan kourissa. Paljon on tullut ohjetta ja neuvoa, miten olo helpottuisi. Kiitän niistä.

Dessu on vähän ristiriitaisissa tunnelmissa hoitojen kanssa. Toisaalta hän pitää tehokkaimpana menetelmänä keittää vettä, sekoittaa siihen hömpsyn verran rommia ja lieventää makua hunajalla. Musta viinimarja on myös oivallista kuumaan veteen sekoitettuna, Ei kuitenkaan siihen samaan veteen, johon rommi on sekoitettu. Viinimarjaa Dessu kasvattaa kesäkodissaan Längelmäveden rannalla, ja sitä on pakastimessa. Ei kuitenkaan mehuna vaan kokonaisina marjoina, joten sitä on paha ruveta sekoittamaan.

Dessu tunnustaa olevansa pikkuisen höpsö luontaistuotteiden kanssa. Marjat ja yrtit ovat kyllä hyviä moneen tarkoitukseen, mutta Dessulla on kertynyt kaappiin lisäksi monenlaista tippaa, salvaa ja helmeä maailman kaikkiin vaivoihin.

Nyt tietysti jokainen skeptinen lukija hörähtää halveksivasti. Dessu on siis huuhaa-miehiä! 

 En tunnusta. Tunnustan vain olevani ymmälläni. Mikään tippa, salva tai pilleri ei ole koskaan auttanut minulla mihinkään vaivaan. Akupunktio kyllä paransi kerran lukkoon menneen selän.

Mutta Dessulla on kaksikin kaveria, jotka vannovat vaihtoehtohoitojen nimeen. Ja korostan, kaksi fiksua kaveria, mielestäni. Toinen on peräti diplomi-insinööri, ja niidenhän nyt ei luulisi haksahtavan mihinkään höpsötykseen. Ovat kertoneet Dessulle omakohtaisista hyvistä kokemuksista.

Olen siis ymmälläni. Päätin tiukasti, että en ole hurmahenkien huijattavissa. 

Päivän nukuin valkosipulia pyjaman rintataskussa. Nyt yön tullessa olen virkistynyt. Kirjoitan pätkän blogia. Sivelen tuoksuvaa salvaa ylähuuleen nenän alle ja otan hömpsyn sitä kuumaan veteen ja hunajaan sekoitettua rommia. Etsin hyllystäni tunnelmaan sopivan DVD-elokuvan. Sellainen löytyy. Se on Ingmar Bergmanin Nattvardsgästerna (”Talven valoa” - 1963). Siinäkin ollaan vilustuneita.

Voi Dessu parkaa

Dessun kurkkuun iski pöpö tai mikä lie röllipeikko. Nokka vuotaa, kurkku muuttui santapaperiksi, kuume nousi, viluttaa ja aivastuttaa. Ei edes Echinaforce auttanut.

Voi Dessu parkaa!

Dessu soitti sihteerilleen ja pyysi peruuttamaan alkavan viikon työt ja siirtämään sovitut tapaamiset muiden harmeiksi. Sihteeri terävänä tyttönä keksi heti kysyä, onko Dessu taas rymistellyt ulkona yöllä vähissä vaatteissa. Kehtasikin kenkkuilla.

Sihteerin viittaus kohdistuu edellisen flunssan syntyyn. Silloin oli maaliskuu ja paljon lunta ja Vuoronvarausviraston seminaari Raaseporissa. Dessu intoutui porukan mukana kekkuloimaan saunan jäähdyttelytauolla lumihangessa enkelinkuvia tekemässä. (ks. blogit 16.3. 2010 ”Tärkeintä on touhu” ja 12.3. 2010 ”Helsinginkadulta Raaseporiin”). Tuli kuumetauti ja sihteeri muisti, kun oli mukana.

 Nyt en ole kekkuloinut. Torstai-iltana olin kyllä kaverin mökillä Espoossa saunomassa ja uimassakin, tosin uskalsin uida vain polvien alapuolella sijaitsevilta osin, sillä vesi ei ollut enää lämmintä. Ei kai flunssa voi sellaisesta uimisesta tulla?

Huomenna maanantaina, jos suinkin jaksan, käyn Töölöntorin Alkossa ostamassa perinteisen flunssalääkkeen, pullon rommia. Vaikka se on pahan makuista, se on tepsivää sekoitettuna kuumaan veteen. Kokemusta on.

Jos sattuisi käymään niin onnellisesti, että tästä taudista joskus vielä tokenen, lupaan palata sekä töihin että blogeihin.

(Kuvassa Nuhanenä, valmistaja Espan enkelit OY)

Pitkää ikää!

Helsingin kaupunginkirjasto täyttää 150 vuotta.

Rikhardinkadun kirjasto on tietysti viihtyvyydeltä omaa luokkaansa, mutta se ei osu Dessun päivittäisille kulkureiteille, joten sen käyttö ei ole kovin runsasta. Sen sijaan Kymppikirjasto vanhassa Pääpostitalossa Rautatieaseman vieressä osuu. En nyt aivan päivittäin poikkea mutta usein kuitenkin. Sen sijainti on täydellinen. Kuljen sen sivuitse kaksi kertaa joka arkipäivä, kun kävelen työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin.

Kymppi on musiikkikirjasto. Voin liioittelematta sanoa, että musiikkikirjaston sijainti kulkureitilläni on avannut minulle aivan uudella tavalla musiikin maailman.

Musiikki on ollut taiteiden joukossa heikko kohtani, kuten olen aiemminkin monta kertaa tällä foorumilla kertonut. Tarkoitan nimenomaan taidemusiikkia. Rokki kyllä on tuttua, olen Beatles-sukupolvea, samoin iskelmäviihde, sitä kun kuulee koko ajan radiosta.

Musiikkimetodini on hieman omaperäinen. Selailen kotonani satunnaisesti musiikin tietosanakirjaa, ja kun silmiin osuu jotain kiinnostavalta tuntuvaa, käyn Kympissä etsimässä sen kuunneltavaksi. Yleensä löytyy. Kympissä on vanhanaikaisia pehmeitä ja mukavia laiskanlinnoja, joihin voi asettua työstä väsyneenä nauttimaan taiteesta.

Muistan ensimmäisen. Luin Juhani Peltosen Elmo-kirjaa. Siinä päähenkilö voittaa kultamitaleja olympialaisissa lajissa kuin lajissa. Andien talvikisoissa hän voittaa jääkiekon loppuottelussa Kanadan. Perinteistä tapaa noudattaen olympiavoittajalle aiotaan soittaa Maamme-laulu, mutta Elmo ei haluakaan kuunnella sitä, ”koska sen on säveltänyt ties kuka hampurilainen musikantti”. Hän tahtoo soitettavaksi Armas Järnefeltin Kehtolaulun.
Kisojen jury joutuu pitämään pikakokouksen ja suostumaan Elmon ainutlaatuiseen vaatimukseen. Niinpä ”Suomen kansallislaulun asemesta kaikui Andien talvikisojen jäästadionilla tuo Järnefeltin alati niin järkyttävällä lailla tunnelmoiva kehtolaulu radion välityksellä - - kotimaahankin, missä se kuunneltiin seisaaltaan hieman ristiriitaisin tuntein”.

Mutta Dessu suuressa sivistymättömyydessään ei muistanut Järnefeltin Kehtolaulua. Uteliaisuus virisi, joten etsin sen kirjastosta, kuuntelin ja nyt tiedän.

Siitä syntyi etenemismetodi, joka on jatkunut vuosikausia. Sattuma ohjatkoon, mitä kohdalle sattuu. Aivan äskettäin luin Matti Yrjänä Joensuun uuden Harjunpään. Siinä kaunis nainen seksin jälkeisessä raukeudessa pisti soimaan Pähkinänsärkijän levyn loppupuolelta: Pas de deux, Kukkien valssi… ”Oli hyvin tyytyväinen oloonsa.” 

Dessu etsi levyn, kuunteli ja yritti ymmärtää. Ja ymmärsi.

¤ ¤ ¤ 

 Kotikirjastoni on kuitenkin Töölö. Töölön kirjastoon Topeliuksenkadulla kuljen kotoani viidessä minuutissa. Sieltä lainaan kirjat, siellä käyn lukemassa lehtiä. Kotini kirjahyllyt ovat kerta kaikkiaan täynnä, vaikka yritän vähän väliä raivata niihin tilaa. Kirjoja on kellarikomerossa ja ullakkohäkissä. Kirjoja olen kuskannut suurin määrin kesäkotiini Längelmäveden rannalle, ja sielläkin alkavat hyllytilat loppua. Missään ei ole laajentumistilaa. Olenkin antanut itselleni ehdottoman ohjeen karsia kirjaostoksia ja pidättäytyä vain kaikkein välttämättömimpään. Niinpä olen yhtä enemmän siirtynyt Töölön kirjaston lainaaja-asiakkaaksi.

Dessu onnittelee Helsingin kaupunginkirjastoa, läheistä ja hyvässä kunnossa säilynyttä ystäväänsä, 150-vuotismerkkipäivän johdosta. Tapaamme usein ja viihdymme hyvin yhdessä. Toivotan pitkää ikää. Ainoa uhka tulee politiikan huipulta. Siellä on puolue, joka haluaisi alentaa veroja karsimalla kulttuuripalveluja. Mutta kyllä me sen uhan selätämme.