King

Dessutom ei ole koskaan lukenut ainuttakaan Stephen Kingin kirjoittamaa kirjaa. Syynä on ennakkoluulo, joka syntyi vuosikymmeniä sitten jostakin Kingin kirjaan perustuvasta elokuvasta. Haamujutut ja yliluonnolliset tarinat eivät ole kolahtaneet.

Ennakkoluulojen kanssa on syytä olla varovainen. Ei pitäisi sanoa ääneen arviointia teoksesta, jota ei tunne. Voi nimittäin käydä niin kuin eräälle suomalaiselle pääministerille, joka antoi tuomitsevan lausunnon Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta (Kansallisteatteri) näkemättä esitystä, kun oli kuullut siinä olevan perinteisestä tulkintatraditiosta poikkeavia ideoita. Esimerkiksi näytelmän lopussa ammutaan Suomi-ikoneita presidentistä, Muumista ja Katri Helenasta alkaen. Kritiikkiä tuli muiltakin poliitikoilta - syyksi joku ilmoitti ”isänmaallisuuden rienaaminen”. Moni kriittinen ilmoitti, ettei missään tapauksessa suostu menemään katsomaan esitystä.

Dessutom meni ja piti. Vuosikymmenen tärkein teatteriteos.

Stephen Kingin kirjojen suhteen Dessun olisi ilmeisesti syytä harkita uudestaan. Tällaiseen takinkääntöön johdatti viimeistään toissapäivänä televisiosta tullut elokuva Stand by me - viimeinen kesä (Rob Reiner 1986). Se oli varsin onnistunut ja tyylikäs. Olen nähnyt sen joskus aikaisemminkin mutta en muistanut, että se pohjautuu Kingin kirjaan. Ei kai kirja voi aivan huono olla, jos siitä saa näinkin onnistuneen elokuvan?

 Mystiikkaa siinä ei ollut ollenkaan, ei myöskään amerikkalaisen elokuvan muita perussyntejä. Sen sijaan siinä jopa huomattiin yhteiskunnassa pinnan alla piileviä epätasa-arvoisuuksia ja lasten kokemia kipupisteitä.

Oli neljä poikaa, 12-vuotiaita, aika oli 1950-luku, kesäloma koulusta. Pojilla oli seikkailut mielessä ja lapsenomaista fantasiaa sielu vielä täynnä. Toisaalta oli myös aikuisuuden teeskentelyä: tupakka huulessa ja tyttöjen tissit jutuissa. Pätemisen malli tuli isoveljiltä, joilla oli jo autoja ja naisia.

Poikien perhetaustat olivat erilaiset: yhdellä on alkoholistikoti, yhdellä on lapsen kuolemasta ahdistunut koti, yksi on sivistyneestä perheestä, yksi kärsii lihavuudestaan. Pojat tajuavat taustansa vaikutukset tulevaisuuteensa. Kaveriporukka on kuitenkin tiivis ja lämminhenkinen, vaikka härnäilevä suunsoitto kuuluu elämänmenoon, niin kuin kaikilla poikaporukoilla aina ja kaikkialla.

Keskellä jännityshakuista seikkailuaan pojat tiedostavat kipeältä tuntuvan väistämättömän muutoksen: on menossa viimeinen yhteinen kesä. Lapsuus loppuu tähän. Ollaan siirtymässä yläasteelle, ja siinä kohdassa elämä vie eri suuntiin. Jako tapahtuu sosiaalisen taustan perusteella. Vain yhdellä näyttäisi olevan tie auki koulutukseen ja sivistykseen.

”Ensi kesänä ei olla enää kavereita. Kaikki on sitten toisin. Sinä valmistaudut collegeen, me muut rakentelemme linnunpönttöjä muiden ääliöiden kanssa. Sinä tapaat uusia, fiksuja kavereita. - - Jos pyörit vielä meidän kanssa, päädyt vain ääliöksi ääliöiden joukkoon.”

¤
Samanlainen jako kahteen ryhmään oli Suomessakin ennen peruskoulua. Dessu muistaa hyvin tunnelman kansakoulun neljännellä luokalla. Sen lopussa osa lapsista pyrki oppikouluun, osa jäi kansakouluun ja sen jälkeen tulevaan kansalaiskouluun. Näillä kahdella oli selvä arvostus- ja luokkaero. 

Oppikouluun pyrittiin pääsykokeissa. Osaamista testattiin matematiikassa ja äidinkielessä. Matematiikassa oli päässälaskutehtäviä ja sanallisia tehtäviä. Äidinkielessä oli ainekirjoitustehtävä ja sanelutehtävä. Oli erityinen ”Oppikouluun pyrkivän opas”, jossa oli edellisten vuosien pääsykokeiden tehtävät. Harjoittelu oli pääosin itsenäistä kotityötä. 

Oppikoulussa opittiin vieraita kieliä ja teoreettisia aineita. Se oli luonteeltaan herrasväen koulu, siellä oli lukukausimaksutkin. Dessu pääsi oppikouluun, vaikkei herrasväkeen kuulunutkaan. Kansalaiskoulussa sen sijaan oli käytännöllisiä aineita. Sinne menivät ne, jotka eivät oppikouluun päässeet tai pyrkineet.

Niin kävi kuin elokuvassa: lapsuuden kaverisuhteet menivät rikki. Vaikka koulut olivat lähellä toisiaan, jokin asenneraja kulki niiden välissä. Me oppikoululaiset tunsimme ylemmyyttä. Kansalaiskoulua kutsuttiin nimellä ”jatkokoulu” ja sen oppilaat olivat ”jatkopötköjä”. Dessun lapsuuden paras kaveri Veijo T. ei saanut pyrkiä oppikouluun, yksinhuoltajaäiti kielsi, oli liian kallis. Dessun ja Veijon kontakti katkesi siihen.
 ¤

En siis julista, etten koskaan aio lukea Stephen Kingin kirjaa. Ehkä joskus.

Kuvia menneisyydestä

Dessutom kävi jo kevään toisessa hienossa valokuvanäyttelyssä. Pääsiäisen alla katsoin Signe Branderin vanhat Helsinki-kuvat. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin sanomalehtikuvien näyttely Ateneumissa.

Bremer on oman lajinsa suuria mestareita. Näyttelyssä tuli kuin virtana vastaan tuttuja kuvia menneiden vuosikymmenten uutisista. Lehtivalokuvaajat ovat aivan oma ihmisrotunsa. Heidän ammattitaitonsa ydin on siinä, että he osaavat olla paikalla ja suunnata kameransa valmiiksi oikeaan suuntaan juuri sillä hetkellä kun siinä jotain merkittävää tapahtuu. Me normaalit ihmiset ehdimme paikalle kanssa sitten, kun kaikki on jo ohi.

Bremerin kuvat eivät ole niitä poseeraavia pönötyksiä, joita jokaisesta valtiovierastapaamisesta jää jäljelle. Bremer on onnistunut tallettamaan ainutkertaisia sekunnin murto-osia, joita hän ei mitenkään ole voinut aavistaa etukäteen. Kuten se kuuluisa kuva Napoleonin kodin ikkunassa, jossa Kekkonen hetkeksi sattuu pistämään kätensä povitaskuun.

Oli hienoja henkilökuvia, muutamasta kirjailijastakin. Vanha F. E. Sillanpää kädet levällään Herttoniemen metsässä kuin olisi lentoon lähdössä, Pentti Saarikoski suu auki hörppäämässä vettä suihkulähteestä, Paavo Haavikko maha pystyssä nojaamassa puutarhansa Stalin-patsaaseen. Parhaassa henkilökuvassa ikäloppu Paasikivi nauraa röhöttää viinilasi kourassaan rillit huurussa saatuaan Lenin-kunniamerkin.

Oli pysähdyttäviä kuvia köyhyyden riivaamista savupirtin lapsista, oli kuvia äijäporukasta katsoa killistelemässä uimapukuisia missityttöjä, oli kuvia Tulilahden epäiltyä murhamiestä suu auki töllistelevistä lapsista, kun tätä tuodaan kahleissa käräjille.

Näyttelyn keskeisin tähti oli kuitenkin Urho Kekkonen, kukapa muukaan.
Kekkonen hallitsi karismallaan kaikkea julkisuutta. Bremer onnistui tallettamaan monta herkullista hetkeä. (Toinen tärkeä Kekkosta lehtiin kuvannut oli Kalle Kultala. Toivottavasti joskus saamme näyttelyn hänenkin kuvistaan)
¤

Dessulle tulee välillä epäily, että Helsingin Sanomat seuraa häntä metrin tai pari perässä. Kun pääsiäisenä kävin Signe Brander -näyttelyssä Hakasalmen huvilassa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Timo Mäkelän ”Minun elämäni” -sarjakuvan, jossa Vanha Herra käy samassa näyttelyssä (ks. blogi 9. huhtikuuta 2010 ”Vanha Herra ja minä”)

Kun Dessu nyt kävi vapun aatonaattona Caj Bremer -näyttelyssä Ateneumissa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Heikki Hellmanin kirjoituksen ”Tässä ovat savupirtin lapset nyt” (1. toukokuuta 2010). Siinä toimittaja on katsonut Ateneumin näyttelyn ja lähtenyt Bremerin kanssa etsimään niitä ihmisiä, jotka esiintyvät Ateneumin Savupirtti-kuvissa. Artikkeli kyselee, miten heidän elämänsä on sujunut.

Artikkeli on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on Bremerin kuvasarja savupirtin kolmesta lapsesta vuonna 1960. Paikka on Joutsan syrjäkylä, eikä alkuperäistä savupirttiä enää ole. Valokuvaaja kuitenkin kohtaa 50 vuoden takaiset mallinsa aidossa pihapiirissä, josta on vain aitta jäljellä.

Hesarilta harvinaisen onnistunut juttuoivallus.
¤

Ateneumin ylemmissä kerroksissa on ”Kaupungin naiset” -näyttely. Dessu ehti vain juosta sen läpi, sillä aika kului valokuvien osastolla. Dessu nyt vaan on tällainen slow. Menen ehdottomasti paremmalla ajalla sinne uudestaan. Siinä katsellaan 1910-luvun naisten Helsinkiä kirjailija L. Onervan silmin. Dessu on aina ollut kovasti innostunut Onervan dekadenssista.

Bremer-näyttely loppuu kohta. Viimeinen päivä on 16. toukokuuta. Kiirehtikää siis.
Kaupungin naiset -näyttely jatkuu elokuun loppuun.

Sommaren med Sandra

(Seikkailukertomus jatkuu. Lue ensin eilinen ”Ranskan rajalla”)

Dessun toinen kirjeenvaihtotoveri löytyi Ruotsista. Hän oli Sandra Sigtunasta, ruotsalaisesta pikkukaupungista Tukholman vierestä. Tämä kontakti oli käynnissä suunnilleen samaan aikaan kuin ranskalaisen Catherinen kanssa. Aika oli 1960-luvun loppua. Oltiin 16 - 17-vuotiaita.

Kirjeenvaihto oli sen ajan kansainvälisyyttä ja kieliharjoittelua, mutta kyllä siihen siinä sivussa henkilökohtaista flirtti-intressiä sisältyi. Catherinen kanssa kirjeet kulkivat englanniksi, kun ranskaa en osannut. Sandralle kirjoitin ruotsiksi. Sitä opin koulussa, ja kielitaitoa oli tullut myös isomummolta ja hänen sisaruksiltaan, jotka olivat suomenruotsalaisia. Pikkupoikana olin isomummolassa oppinut kaikenlaista hyödyllistä, jopa ruoka- ja iltarukouksen ruotsiksi.

Sandran kanssa en rukouksille kuitenkaan uskonut olevan käyttöä. Pikemminkin snapsilaulut olisivat olleet tarpeen.

Sandra oli toista maata kuin ranskalainen Catherine, fraasin kaikissa merkityksissä. Ruotsista alkoi tulla Jyväskylään kirjeitä, jotka sisälsivät värikkäillä huopakynillä tekstattuja sekalaisia lappuja ja papereita, jotka olivat täyttä ajatuksenvirtaa, viimeistelemättömiä, suttuisia, teksti sikin sokin. Tekstien aiheina olivat enimmäkseen selostukset bailaamisesta ja bändeistä. Svensktoppen-hittilista tuli tutuksi. Valokuvassa Sandralla oli vaalea pitkä pörröinen tukka, silmissä vahvat kajalit, vaaleanpunaisiksi maalatut huulet törröllä ja paidannapit auki napaan asti.

Kyllä Ruotsin neito kiinnostavuudessa ranskalaisen voitti, ainakin jos kuvasta katsoi.
¤ 

Ruotsalainen ”vapaamielisyys” oli siihen maailmanaikaan kaikkialla kuuluisaa. Maine oli kasvanut ennen kaikkea elokuvien myötä. Vilgot Sjöman oli kuuluisin ja sensaatiomaisin ohjaaja. Elokuvat Syskonbädd, 491 ja Jag är nyfiken gul olivat herättäneet huomiota seksuaalisella suoruudellaan. Dessu oli jotain näistä nähnyt, ja siksi Sandran kirjeet ja kuvat saivat lisää merkityksiä nuoren miehen mielessä.

 Kesällä Dessu matkusti Ruotsiin Sandraa tapaamaan. Matka Jyväskylästä Turkuun sujui junalla ja sieltä Bore III -nimisellä laivalla Tukholmaan. Se oli Dessun ensimmäinen yksin suoritettu ulkomaanmatka. Siinä oltiin aika täpinöissä, kun oltiin naisiin menossa. Laivan tax freesta Sandra oli toivonut tuliaisiksi pullon Bacardia ja pullon Cinzanoa. Lisäksi Dessu ostaa umpimähkään jonkun hienonnäköisen hajuvesipullon. Ja nipun paksuja Marabou-suklaalevyjä. Niillä tuliaisilla pitäisi pärjätä.
¤

Dessutom katsoi äskettäin elokuvan ”Kesä Monikan kanssa” (Sommaren med Monika - Ingmar Bergman 1953). Sen alkukohtaus on aina tuonut elämyksellisen muistikuvan Dessun saapumisesta Tukholmaan. Elokuvan nuori mies tumpeloi pahasti kohdatessaan viehättävän naisen, joka pyytää tulta tupakkaan. Mies ei meinaa onnistua: tulitikku sammuu, tulitikku katkeaa, käsi vapisee… 

Dessu tumpeloi Tukholman Skeppsbron satamassa kohdatessaan vastaan tulleen Sandran. Tupakansytytin putoaa vesilammikkoon eikä enää syty, kassi kaatuu ja Cinzano-pullo lähtee pyörimään pitkin mukulakivistä katua. Ei oikein tiedä, olisiko halaus tai kättely paikallaan.

Nuoret miehet ovat sellaisia sählääjiä stressitilanteessa. Vanhat miehet ovat varmempia - hiukan.
¤

Ei Sandra mikään villikissa todellisuudessa ollut, vaikka valokuva ja kirjeet ja Vilgot Sjömanin elokuvat olivat sellaisia odotuksia aiheuttaneet. Hyvinkin asiallinen ja järkevä nuori nainen. Sommaren med Sandra kesti viikon verran ja siinä ajassa kehittyi normaali teiniromanssi. Kotiin Dessu palasi peitellen fritsuja kaulalta. Tai ei niitä kavereilta peitelty, ainoastaan äidiltä. Kavereille leuhkittiin, että tuli käydyksi Ruotsissa…

Lukio-opinnoissa Sandran tuttavuus aiheutti tehostuneen asenteen ruotsin kielen opiskeluun. Opettajakin sen huomasi ja antoi palautetta. Ruotsi alkoi maittaa. Opettajan vakiovitsit alkoivat oikeasti naurattaa. Mieleen jäivät opettajan käännöslohkaisut ”Aikoihinpas on eletty - Till tidernapas har man levat” ja ”Jopas nyt jotakin - Redanpas nu någonting”.

Dessu sai ylioppilaskokeesta laudaturin ruotsin kielestä. Opiskelun motivaatio on pienestä kiinni. Vihjeeksi vaan pedagogeille. 

Ystävyys Sandran kanssa on säilynyt läpi vuosikymmenten, ja olen tavannut hänet usein, viimeksi äskettäin Tukholmassa käydessäni (ks. blogi ”Kotiin kuningaskunnasta” 6. huhtikuuta 2010). Hän työskentelee korkeassa virka-asemassa paikallisessa ministeriössä. 
Aina käydessäni vien tuliaisiksi Bacardi-pullon. Cuba Libre on ystävyytemme drinkki, ja Sandran aviomies skoolaa mukana.

Ranskan rajoilla

”En tiedä mitään seksikkäämpää kuin kaunis nainen tilaamassa ravintolassa ruokaa ranskaksi.”

Näin sanoo Nick Nolten esittämä jalkapallovalmentaja elokuvassa ”Vuorovetten prinssi” (The Prince of Tides). Hän on onnistunut pääsemään hienoon ravintolaan päivälliselle kahden kesken tyylikkään psykiatrinsa kanssa. Barbra Streisandin esittämä psykiatri Susan Lowenstein hoitaa elegantisti tilaukset, ja siihen tarvitaan ranskan kieltä.

Dessutom ymmärtää hyvin Nick Nolten repliikin ajatuksen, sillä ranskan kielessä todellakin on jotakin salaperäistä vetovoimaa. Viimeksi Dessutom oli vappuna samassa tilanteessa kuin Nick Nolte elokuvassa. Oli tasokkaan hotellin ravintola Helsingissä, oli ranskasta tulleita vieraita, oli ruokalista. Taas kerran Dessutom joutui harmittelemaan, ettei ole koskaan ottanut asiakseen opiskella ranskaa. On synti ja häpeä olla kanssakäymisissä ranskalaisten kanssa englannin kielellä. On myös synti ja häpeä, että en osaa lukea ranskalaista kirjallisuutta alkukielellä enkä ymmärrä suuresti arvostamieni ranskalaisen uuden aallon elokuvien dialogia.

¤ 

Ensimmäisen aavistuksen ranskan kielen kvaliteetista Dessu sai lukion äidinkielen tunnilla. Ystäväni ja luokkatoverini Tapio P. oli saanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen lukea Albert Camus´n romaanin ”Rutto” ja pitää siitä esitelmän. Tapio lukea posotti papereistaan esitelmänsä ja äänsi kirjailijan nimen täsmälleen niin kuin se kirjoitetaan. Kamus sanoo sitä ja tätä ja Kamussille annettiin noopelin palkinto…

Opettaja, hentoinen eteerisen oloinen naisihminen, keskeytti jossakin kohdassa posottamisen ja ohjasi ääntämistä. Hän nousi tuoliltaan seisomaan, otti arvokkaan ilmeen, veti ilmaa keuhkoihinsa, avasi suunsa. Ensitavu tuli vielä normaalisti: ”ka-”. Sitten pää kääntyi takakenoon, silmät sulkeutuivat nautinnollisesti, huulet suipistuivat vihellysasentoon: ”-MYYYY”. Kaikki tämä moneen kertaan: ”ka´MYYY”, ka´MYYY”…

Tällaisesta sivistyksen tietoiskusta ei pikkukaupungin finninaamainen nulikka voi muuta kuin tyrmistyä. Tapio P kuitenkin tokeni nopeasti ja matki opettajaa. Siinä YYY muuttui täydeksi vihellykseksi.

Sama kuvio toistui myöhemmin jonkun toisen pitämässä esitelmässä. Siinä kirjailijan nimi Huuko ei kelvannut. Piti olla ”y´GOOO”. 

Jostain käsittämättömästä syystä kolmas ranskalainen kirjailija ohitettiin kokonaan, vaikka hän oli voittanut ”noopelinkin” vuonna 1960 - siis ei mikään turha kirjailija. Saint-John Perse ohitettiin, häntä opettaja ei koskaan maininnut eikä opettanut nimen eleganttia ääntämistä.

¤ 

1960-luvulla lukiolaisilla oli tapana hankkia kirjeenvaihtotovereita ulkomailta. Dessukin löysi ilmoituksia jostakin nuortenlehdestä ja vastasi niihin, tietenkin vain tytöille. Yksi löytyi Ranskasta, Catherine-neiti eräästä pikkukaupungista Pariisin läheltä. Dessulle alkoi tulla Jyväskylään lentoposti-kirjetä. Ne olivat höyhenenkeveitä, kirjekuoren laitoja kiersi värikäs sini-puna-kelta-vihreä laitareunus. 

Sisällä oli silkkistä paperia ja ne olivat keveitä ja lähes läpinäkyviä. Catherine kirjoitti pitkiä englanninkielisiä kirjeitä. Rivit olivat täysin suoria, vaikka apuviivoja ei ollut. Marginaalit olivat puhtaat, kirjoituksessa ei ollut minkäänlaisia suttuja, mikä kertoi, että kyseessä oli muille papereille kirjoitettujen luonnosten puhtaaksikirjoitus. Käsiala oli kuin kalligrafiaa - aivan erilaista kuin Suomessa kouluissa opetettu. Se oli pienikokoista, pystyä, säännöllistä ja jotenkin taiteellista. Siinä oli koristeellisia kiemuroita. Kirjeet oli kirjoitettu mustekynällä.

Sisällöt kertoivat perheestä ja suvusta. Sain pitkiä kuvauksia enoista ja tädeistä ja heidän originelleista piirteistään. Oli kuvauksia koulunkäynnistä ja paikallisen tyttökoulun opettajista. Mitään kosketusta 60-luvun rock-musiikkiin tai nuorisokulttuuriin niissä ei ollut. Valokuvassa hymyili pyhämekossaan nätti, hentoinen, kammattu ja hammasrautainen neiti isänsä, äitinsä ja sisarensa kanssa kodin pihassa.

¤ 

Tapasin Catherinen myöhemmin liftausreissullani. Hammasraudat olivat poissa. Hän esitteli kotikaupunkiaan. Kirkot, museot ja muut nähtävyydet katsottiin, ja kotiinsa hän minut myös vei. Tunsin itseni varsinaiseksi Junttilan Eemeliksi, kun reppureissussa rähjääntyneenä jouduin ranskalaisen eleganssin keskelle. Päivällispöydässä muut olivat tyylikkäästi pukeutuneita, minä rikkinäisissä farkuissa ja lenkkareissa. Vanhemmat eivät osanneet englantia, joten Catherine tulkitsi. Suomesta he eivät tienneet muuta kuin kommunistihallinnon ja pingviinit. Yöksi minulle oli valmisteltu vierashuone yläkertaan. Siellä oli kannussa vettä ja pesuvati, molemmat vanhanaikaista koristeellista emalia. Sängyn alla oli potta.

Vähäisintäkään vihjettä henkilökohtaisempaan tuttavuuteen ei Catherinelta ollut saatavissa. Kaikki pysyi kohteliaan muodollisena. Pitkiä kirjeitä saapui edelleen, mutta vähitellen kontakti hiipui.

Siinä katosi Dessulta Ranska ja ranskattaret. Onneksi samaan aikaan oli toinenkin kirjeenvaihtotoveri.

(Seikkailukertomus jatkuu huomenna)