maanantai 10. toukokuuta 2010

King

Dessutom ei ole koskaan lukenut ainuttakaan Stephen Kingin kirjoittamaa kirjaa. Syynä on ennakkoluulo, joka syntyi vuosikymmeniä sitten jostakin Kingin kirjaan perustuvasta elokuvasta. Haamujutut ja yliluonnolliset tarinat eivät ole kolahtaneet.

Ennakkoluulojen kanssa on syytä olla varovainen. Ei pitäisi sanoa ääneen arviointia teoksesta, jota ei tunne. Voi nimittäin käydä niin kuin eräälle suomalaiselle pääministerille, joka antoi tuomitsevan lausunnon Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta (Kansallisteatteri) näkemättä esitystä, kun oli kuullut siinä olevan perinteisestä tulkintatraditiosta poikkeavia ideoita. Esimerkiksi näytelmän lopussa ammutaan Suomi-ikoneita presidentistä, Muumista ja Katri Helenasta alkaen. Kritiikkiä tuli muiltakin poliitikoilta - syyksi joku ilmoitti ”isänmaallisuuden rienaaminen”. Moni kriittinen ilmoitti, ettei missään tapauksessa suostu menemään katsomaan esitystä.

Dessutom meni ja piti. Vuosikymmenen tärkein teatteriteos.

Stephen Kingin kirjojen suhteen Dessun olisi ilmeisesti syytä harkita uudestaan. Tällaiseen takinkääntöön johdatti viimeistään toissapäivänä televisiosta tullut elokuva Stand by me - viimeinen kesä (Rob Reiner 1986). Se oli varsin onnistunut ja tyylikäs. Olen nähnyt sen joskus aikaisemminkin mutta en muistanut, että se pohjautuu Kingin kirjaan. Ei kai kirja voi aivan huono olla, jos siitä saa näinkin onnistuneen elokuvan?

 Mystiikkaa siinä ei ollut ollenkaan, ei myöskään amerikkalaisen elokuvan muita perussyntejä. Sen sijaan siinä jopa huomattiin yhteiskunnassa pinnan alla piileviä epätasa-arvoisuuksia ja lasten kokemia kipupisteitä.

Oli neljä poikaa, 12-vuotiaita, aika oli 1950-luku, kesäloma koulusta. Pojilla oli seikkailut mielessä ja lapsenomaista fantasiaa sielu vielä täynnä. Toisaalta oli myös aikuisuuden teeskentelyä: tupakka huulessa ja tyttöjen tissit jutuissa. Pätemisen malli tuli isoveljiltä, joilla oli jo autoja ja naisia.

Poikien perhetaustat olivat erilaiset: yhdellä on alkoholistikoti, yhdellä on lapsen kuolemasta ahdistunut koti, yksi on sivistyneestä perheestä, yksi kärsii lihavuudestaan. Pojat tajuavat taustansa vaikutukset tulevaisuuteensa. Kaveriporukka on kuitenkin tiivis ja lämminhenkinen, vaikka härnäilevä suunsoitto kuuluu elämänmenoon, niin kuin kaikilla poikaporukoilla aina ja kaikkialla.

Keskellä jännityshakuista seikkailuaan pojat tiedostavat kipeältä tuntuvan väistämättömän muutoksen: on menossa viimeinen yhteinen kesä. Lapsuus loppuu tähän. Ollaan siirtymässä yläasteelle, ja siinä kohdassa elämä vie eri suuntiin. Jako tapahtuu sosiaalisen taustan perusteella. Vain yhdellä näyttäisi olevan tie auki koulutukseen ja sivistykseen.

”Ensi kesänä ei olla enää kavereita. Kaikki on sitten toisin. Sinä valmistaudut collegeen, me muut rakentelemme linnunpönttöjä muiden ääliöiden kanssa. Sinä tapaat uusia, fiksuja kavereita. - - Jos pyörit vielä meidän kanssa, päädyt vain ääliöksi ääliöiden joukkoon.”

¤
Samanlainen jako kahteen ryhmään oli Suomessakin ennen peruskoulua. Dessu muistaa hyvin tunnelman kansakoulun neljännellä luokalla. Sen lopussa osa lapsista pyrki oppikouluun, osa jäi kansakouluun ja sen jälkeen tulevaan kansalaiskouluun. Näillä kahdella oli selvä arvostus- ja luokkaero. 

Oppikouluun pyrittiin pääsykokeissa. Osaamista testattiin matematiikassa ja äidinkielessä. Matematiikassa oli päässälaskutehtäviä ja sanallisia tehtäviä. Äidinkielessä oli ainekirjoitustehtävä ja sanelutehtävä. Oli erityinen ”Oppikouluun pyrkivän opas”, jossa oli edellisten vuosien pääsykokeiden tehtävät. Harjoittelu oli pääosin itsenäistä kotityötä. 

Oppikoulussa opittiin vieraita kieliä ja teoreettisia aineita. Se oli luonteeltaan herrasväen koulu, siellä oli lukukausimaksutkin. Dessu pääsi oppikouluun, vaikkei herrasväkeen kuulunutkaan. Kansalaiskoulussa sen sijaan oli käytännöllisiä aineita. Sinne menivät ne, jotka eivät oppikouluun päässeet tai pyrkineet.

Niin kävi kuin elokuvassa: lapsuuden kaverisuhteet menivät rikki. Vaikka koulut olivat lähellä toisiaan, jokin asenneraja kulki niiden välissä. Me oppikoululaiset tunsimme ylemmyyttä. Kansalaiskoulua kutsuttiin nimellä ”jatkokoulu” ja sen oppilaat olivat ”jatkopötköjä”. Dessun lapsuuden paras kaveri Veijo T. ei saanut pyrkiä oppikouluun, yksinhuoltajaäiti kielsi, oli liian kallis. Dessun ja Veijon kontakti katkesi siihen.
 ¤

En siis julista, etten koskaan aio lukea Stephen Kingin kirjaa. Ehkä joskus.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä...



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...