Uskoisinko kriitikkoa?

Maanantaina alkuillasta Dessutom kunnioitti läsnäolollaan Akateemisessa kirjakaupassa järjestettyä tilaisuutta, jossa esiintyi amerikkalainen kirjailija James Ellroy.

Muutama päivä sitten (1. helmikuuta) kirjoitin lapsuuteni keräilyharrastuksesta. Aikuisuuden keräily on kohdistunut kirjoihin ja kirjailijoiden nimi- ja omistuskirjoituksiin. Niitä on kertynyt paljon. Nyt Dessutom osti kaksi Ellroyn kirjaa ja halusi niihin kirjailijan nimikirjoituksen.

Maininnan arvoista on, että Dessutom ei ole lukenut yhtään Ellroyn kirjaa ja tietää miehestä vain sen minkä on mediasta lukenut. Kaiken sen perusteella on syntynyt ennakkoluulo: tuskinpa pidän. Yhden kohtalaisen onnistuneen Ellroy-elokuvan olen nähnyt, Brian De Palman ohjaaman Mustan Dahlian.

Nimikirjoituksen metsästys perustuu siis enemmänkin laskelmointiin kuin ihailuun. Näin kuuluisalta kirjailijalta on hyvä saada nimikirjoitus, vaikka ei kirjoista välittäisikään. Onhan minulla pikkupoikavuosilta satamäärin huippu-urheilijoiden nimikirjoituksia, vaikka en urheilustakaan piittaa.

Media kertoo Ellroyn kuuluvan amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuudeen edustajiin. Lajityyppi on tuttu jo 30-luvulta. Kirjojen etsivä on alamaailmassa sujuvasti liikkuva kovanaama. Dessutomilla on arvostava suhde klassikoihin, joita ovat Raymond Chandler, Dashiell Hammett ja James M. Cain.

Mikä pistää nyt epäilemään?

Kritiikeissä kirjoja kuvataan mm. seuraavilla laatusanoilla: ”raadollisia”, ”vainoharhaisia”, ”demonisia”, ”rankkoja”. Kun Ylen toimittaja haastatteli kirjailijaa ja luonnehti kirjoja ”synkiksi”, Ellroy ärähti: ”Väärin väärin! Ne eivät ole lainkaan synkkiä. Ne ovat intohimoisia, viihdyttäviä ja jännittäviä. Ne ovat täynnä rakkautta, seksiä, väkivaltaa, toivoa ja rohkeutta.”

Eivät varsinaisesti Dessutomin sisäisellä asteikolla aivan ykköstasolle yltäviä.

Dessutom tietää omasta kokemuksesta, että ennakkoasenteet ovat välillä - ei aina - pahasti pöpelikköön ohjaavia. Teos pitäisi onnistua kohtaamaan ilman ennakkoasenteita. Tästä minulla on esimerkki reilun vuoden takaa. Stieg Larssonin Millennium-trilogia aiheutti ensin torjuntarefleksin, kun luin esittelyjä. Mutta lukukokemus oli toista. Olenkohan koskaan lukenut lähes kahtatuhatta sivua yhtä vauhdikkaasti.

Ennakkoasenne on syvästi inhimillinen ominaisuus silloin, kun kyseinen tekijä on jo tullut tutuksi aiemmilla töillään. Tässä ajattelen esim. Spedeä, Timo Koivusaloa (varauksin!) ja Aleksi Mäkelää. Elokuviin mennessään tietää mitä saa. Toinen on ideologinen ennakkoasenne. Tässä ajattelen esim. V. A. Koskenniemeä. Tekninen taituruus ei yksin riitä.

Kaikkien tässä mainitsemieni taiteilijoiden töitä tunnen, Koskenniemeä laajaltikin, mutta erityisempää riemastusta ne eivät ole aiheuttaneet.

Miten on sitten pitäisi suhtautua taiteilijoihin, joita ei ollenkaan tunne, kuten Ellroyhin? Ehkä siellä tuleekin samanlainen riemastus kuin Larssonin Millennium-sarjasta.

Luottaisinko kriitikkojen sanaan? Osaan luotan, osaan en. Tunnen alan toimijoita ja tiedän, ketkä ovat omasta näkökulmastani katsoen luotettavia. Jos he kehuvat, on syytä suhtautua kehuihin vakavasti. Tiedän myös, keiden kanssa olen jatkuvasti eri mieltä. Väliin jää vielä moni taiteilijaparka, joita kriitikot eivät edes välitä huomata.

Toisaalta kriitikoiden luokittelu on myös ennakkoluuloa. Eikö pitäisi lähteä siitä, että arvostamani kriitikko onkin nyt seonnut ja pilkkaamani kriitikko tullut lopultakin järkiinsä?

Ei. Tälläkin alalla jatkuvuus on vähintään yhtä merkitsevää kuin Speden, Koskenniemen ja muiden alalla. Kriitikkojenkin tuotannossa on henkilökohtaisen uskottavuuden linja. Mutta se ei koskaan voi olla identtinen minun mieltymysteni kanssa. Uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus on syytä säilyttää, kriitikoita ei saa päästää valtaan.
Lainaan kahta kriitikkoa, jotka ovat osuneet usein oikeaan - Dessutomin näkökulmasta katsoen. Näillä perusteilla aion lukea kirjat, en pelkästään sijoittaa hyllyyn täydentämään kuuluisin nimikirjoitusten sarjaa. Saa nähdä, pidänkö.

”Verirahat on pelottava kertomus maailman mahtavimman valtion historiasta myrskyisällä 1960-luvulla. Se on tärkeä teos rikollisuudesta. Ellroy kirjoittaa niin vakuuttavasti, että lukijan on vaikea tietää, onko kyseessä dokumentti vai romaani. ” – Pertti Vuorinen, Ruumiin Kulttuuri


"Ellroyn teoksia pidetään väkivaltaisina. On totta, että hän kuvaa paljon irrationaalista tappamista. Kirjailija ei silti sorru väkivallan ihannointiin, ei myöskään moralismiin. Taustalla kaikuu kuolema, mutta romaanien todellisuudessa kilkattaa lisäksi inhimillinen ääni: henkilöiden rietas halu elää." – Parnasso, Ville Ropponen

Jos en voita

Häviäjää on usein kiinnostavampi katsella kuin voittajaa. Vahingonilo on tunnetusti sitä vilpittömintä iloa.

Vuosituhannen alun tunnetuimmat suomalaiset häviäjät olivat Esko Aho ja Sauli Niinistö. Heidän häviönsä esitettiin lähikuvina television suorassa lähetyksessä, joten sitä oli helppo tarkkailla. Ilme ei kertonut mitään sisäisestä tunnetilasta, ei edes sillä hetkellä, kun häviäminen varmistui. Pokka piti, ääni ei värissyt, kipu ei näkynyt.

Sellaiset miehet ovat elementissään pokeripelissä tai potkupalloliiton johdossa. Mutta epäileviä mietteitä herää tunteettomien pokerinaamojen sopivuudesta poliittiseen päätöksentekoon. Siinä jos missä tarvittaisiin tunneherkkyyttä, sillä päätöksillä on valtava vaikutus ihmisten elämään. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi. Tavallisilta ihmisiltä, erityisesti kaikkein heikoimmilta, ei voi vaatia pokan pitämistä, kun poliitikon paha päätös iskee.

Sellaisen häviön katsomisesta ei myöskään saa minkäänlaista vahingonilon tyydytystä. Se ilo koskee vain eliittitasolle osuvia tappioita.

¤

Sunnuntain (7. helmikuuta) Hesarissa on mielenkiintoinen kirjoitus. Otsikko oli ”Tappion hetkellä muutun itseni kokoiseksi”. Sitä ei kuitenkaan ollut laatinut poliitikko vaan muusikko Samuli Putro. Kirjoitus ilmestyi sarjassa, jossa tunnetut ihmiset paljastavat rakkautensa kohteen.

Dessutomin mielestä kirjoitus oli hyvä. Laatulehtemme ei juuri ole julkaissut näin raikkaita kirjoituksia. Rokkimieheltä löytyi näkemyksellistä ajattelua. Poliitikolta ei tällaista syntyisi. Dessutom tuntee kirjoittajan nimen ja on kuullut jotain yksittäisiä musiikkikappaleita, mutta kokonaisnäkemys hänen tuotannostaan puuttuu. Tämä kirjoitus antoi syyn perehtyä paremmin.

Putro kirjoittaa rakastavansa häviäjän yksityisyyttä. Hänelle häviö on lupaus tulevasta, jossa ”kaikensorttinen rehvastelu ja ylpeily on turhaa”. Putrolle häviö on kuin ”pohjasta revennyt kauppakassi ja asfaltilla vierivä omena”.

Ja mikä tärkeintä, kun vertaa Ahoon ja Niinistöön, häviöstä Putro sanoo: ”Muutun itseni kokoiseksi, kurkunpääni asettuu oikeaan asentoon, ja ääni, joka minusta lähtee, on totta.”

Ja vielä: ”Voittaminen on genetiikkaa: korkeat poskipäät, jykevä leuka ja kyky sanoa kyllä vaikka ajattelisi ei. Häviäjä ei hymyile vaan säilyttää kasvonsa peruslukemilla, vaikka preeria palaa ja hevoset on viety.”

Harvinaista, että sanomalehteen mahtuu kirjoitus, jossa on tuoretta ajattelua ja metaforisesti osaavaa ilmaisua.

¤

Dessutom muistelee omia häviöitään. Ei kovin monta pahaa näin yhtäkkiä mieleen muistu. Kerran hävitty haku yliopistovirkaan. Kerran nuorena hävitty kilpakosinta.

Olenkohan kokenut sen, minkä Putro ilmaisee: ”Häviäminen on kirkas tunne, joka oivalluksen lailla puhaltaa henkiin jotain sellaista, jonka olemassaolosta en vielä äsken tiennyt.” Vai onko pokka pitänyt? En muista, en tiedä.

Tampereen tuliaiset

Terveisiä Tampereelta


Dessutom oli matkassa junalla, ei omalla autolla eikä kuumailmapallolla, niin kuin blogin kuva muutama päivä (4. helmikuuta) sitten vihjaisi. VR:lle annan kannustavaa palautetta, jota ahdingossa oleva firma kipeästi kaipaa: kulkuväline pysyi ehjänä, aikataulut pitivät ja menomatkan konduktööri oli lupsakka kuin Lentävä kalakukko -elokuvassa (ei tosin savon murteella).

Kelpasi siinä huristaa läpi hämäläisen maiseman. Ei voi mitään, aina sillä reitillä tulee mieleen, että täällä se Niskavuori sijaitsi. Vanha emäntä lähti elokuvassa Hämeenlinnan asemalta Helsinkiin järjestelemään Aarnen kotiinpaluuta. Hevoskyydillä kuljettiin kotimatka.

¤

Junakyyti on automatkaa parempi mielenrauhalle, sillä siinä voi vaipua mietteisiin ja muistoihin, kun ei tarvitse olla valppaana. Ja junalla välttää näkemästä tienlaidan hirvityksen nimeltä Ideapark.

Vanha kolmostie oli moottoritietä miellyttävämpi. Sääksmäki oli matkan helmi. Siellä poikkesin aina sillanpielen kahvilaan tai ravintolaan. Moottoritien varrella ei ole kuin bensa-asemien karuja kuppiloita. Pirkanhovi on niistä paras mutta ei häävi sekään.

Tampereella kavereiden kanssa oli iltaisin perinteistä äijämeininkiä: saunaa, kaljaa ja avantouintia Näsijärven rannalla. Hyvin se uinti Dessutomiltakin sujui, tosin vain polvien syvyydelle. Virkisti…

¤
Kirjoitin äskettäin (28. tammikuuta) suomalaisista miehistä saunassa. Virikkeenä kirjoitukselle oli DocPoint-festivaaleilla esitetty filmi ”Miesten vuoro”. Ydinajatuksena oli saunan sosiaalinen vaikutus: puhumattomatkin suomalaiset miehenjurrikat avautuvat saunan kuumuudessa puhumaan toisilleen. Ja kuuntelemaan.

Tämä tuli mieleen Näsijärven rannan saunassa. Siellä puhuttiin aroistakin asioista. Illan isäntä, viidenkympin ylittänyt ”jurrikka”, joutui muutama vuosi sitten siirtymään kolmannesvuosisadan jälkeen takaisin poikamiesmeininkiin.

Paluu ei ole tainnut miltään osin olla onnistunut. Hän pohti saunassa, olisiko parisuhde ollut pelastettavissa. Hän myönsi monta vikaa itsessään. Mutta se kriisin lopullisesti laukaissut yksityiskohta vaivaa häntä vieläkin.

Oliko se välttämätöntä, että parisuhteen tilaa käsittelevä vakava keskustelu vaimon kanssa oli aina käytävä toukokuun alussa sunnuntaina alkuillasta. Juuri samaan aikaan kun televisiosta tuli jääkiekon MM- finaali.

Hieno homma Rööperissä

Dessutom käveli tänään Punavuoressa ja katseli näyteikkunoita, sikäli kun lumipenkkojen seasta ikkunoiden lähelle onnistui menemään. Päämääränä oli poiketa tuttuun divariin Uudenmaankadun ja Fredan kulmassa.

Melkoinen joukko ihmisiä keltaisissa huomioliiveissä oli lumitöissä. Siis lapiohommissa, ei mitään rakennusviraston lumiauramiehiä. Ylen kameramiehetkin näyttivät olevan paikalla.

Jotain erikoista siinä oli. Dessu pysähtyi katselemaan syrjästä - varoen ettei joudu itse lapion varteen eikä kameran eteen. Vähitellen selvisi: siinä oli perisuomalaiset talkoot.

Lapioista oli pula, ei talkooväestä.

Pääosa talkooväestä oli viereisessä vastaanottokeskuksessa asuvia turvapaikanhakijoita, loput Rööperin kantaväestöä. Talkooväki kaivoi lumikasojen alla seisovia autoja esiin. Niitä myös autettiin käynnistämisessä ja liikkeelle pääsyssä. Kapea katu oli täynnä ihmisiä ja juttu luisti. Oli pientä kansanjuhlan tuntua.

Illalla Ylen uutisissa tapahtuma sai huomiota: ”Olen ollut täällä kolme viikkoa. Me vain istumme sisällä ja syömme ja nukumme”, toteaa gambialainen turvapaikanhakija Mustapha Jobe. ”Haluaisn tehdä jotain töitä ja auttaa suomalaisia, koska he ovat niin vieraanvaraisia meitä kohtaan.”

¤
Tapahtuman taustalla on turvapaikanhakijoiden ja punavuorelaisten yhteistyötä edistävä verkosto, joka perustettiin viime syksynä, kun kaupunki avasi vastaanottokeskuksen entiseen Martta-hotelliin. Verkoston Facebook-ryhmä kerää punavuorelaisia toivottamaan tulokkaat tervetulleeksi alueelle.

Hieno homma, tervehtii Dessutom rööperiläisiä. Juuri näin pitäisi kaikkialla menetellä, mutta kun se on niin saamarin vaikeaa perinteiselle junttisuomalaiselle luonteelle. Paljon helpompi on perustaa näitä nimby-ryhmiä (not in my back yard), joiden tarkoitus on karkottaa turvapaikan hakijat ja muut erityisryhmät kauas kaupunkien laidoille.

Suomalainen sielu on joissakin asioissa kummallinen. Mielikuva muinaissuomalaisesta, joka erämaan yksinäisyydessä lähtee kirves kädessä tapporeissulle ylävirtaan heti kun huomaa virrassa ajelehtivan tuoreen lastun, pitää pienin muunnoksin paikkansa tänäkin päivänä.

Nuorempi polvi alkaa olla toisenlaista - heissä on toisenlaista mutkattomuutta kuin vanhemmassa. Vaikka me suurten ikäluokkien 60-luvun nuoret olimme jo maailmalla liikkuvaa joukkoa, jokin jäi kesken.

Ei Dessutomkaan aina voi kehua itseään hoksaavaisuudesta. Muistin kätköistä nousee kuvaava tapaus muutaman vuoden takaa. Dessu oli Topeliuspuiston leikkikentällä nelivuotiaan lapsenlapsensa Sohvin kanssa. Muita ei ollut, oli varhainen aamu. Sitten paikalle tulee muslimipukuinen äiti pienen tyttärensä kanssa. Sohvi ottaa tähän heti kontaktia.

Minulla oli pussillinen karamelleja taskussa. Sohvi tulee pyytämään. - Saako antaa kaverillekin? hän kysyy. - Kyllä saa.

Sitten Sohvi huomaa, että minä itsekin otin. Hän tulee topakkana ja osoittaa viereisellä penkillä istuvaa äitiä.
- Äidille kans!

Itse en olisi hoksannut. Nelivuotiaalla ei ollut kulttuurisia kontaktivaikeuksia.

Tuttaviksi tultiin, kiitos nelivuotiaan.

¤

Totta kai netti laulaa nyt heti täysillä, kuinka muutamasta lumityöhön hetkeksi ryhtyneestä laiskasta muukalaisesta revitään isoja otsikoita, vaikka omassa maassa jne jne.

Ne haluavat siirtolaisen eristäytyviä slummeja, sellaisia joissa ongelmat ja häiriöt kasaantuvat. Sellaisessa kaupungissa junttisuomalaisuuden poliittinen viesti menestyisi. Rööperin malli on heille kauhistus.