Sitten keksin. Olisikohan päivän odotetuilla uutistapahtumilla USAn presidentinvaihdoksesta jotain osuutta tällaisiin mietteisiin?
Torin nurkalla kaupasta palatessa tuli tuttu mies vastaan. En minä olisi häntä tuntenut, sillä maski peitti naaman. Mutta hän tunsi minut, vaikka minullakin oli maski. Kai minussa on muitakin tunnistettavia piirteitä kuin ne maskin piilottamat. Pyöreät silmälasinpokat, pitkähkö vaalea tukka.
Siinä me pakkasessa puhuttiin aika hetki maskiemme läpi niin kuin Villin Lännen pankkirosvot. Tavallisissa oloissa olisin pyytänyt sisälle, mutta nyt se ei käy.
Hän pääsi hiljattain eläkkeelle, minä olen siinä jo veteraani. Hän on uudesta elämänmuodostaan hirmuisen innostunut. Kaikki on mennyt uusiksi, eläkeläisaskaretta on vaikka kuinka paljon eikä siinä pandemia haittaa ollenkaan.
Koulutukseltaan hän on fennougristi ja kansanrunouden tutkija, alkujaan niitä vanhan kunnon prof. Matti Kuusen alalle kasvattamia.
Sen alan ihmisillä on yleensä sana hallussaan niin kuin muinaisilla runonlaulajilla. Monenlaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa olen kuullut hänen suvereenista suunsoittoaan, joka koostuu jos vaikka mistä perinteellisistä loitsuista, pilapuheista ja sananlaskuista tai niiden omintakeisista muunnelmista tai travestioista. Kielellisen aarteiston hän tuntuu osaavan kokonaisuudessaan ulkoa.
Nämä tällaiset henkilöt pärjäisivät hyvin niissä viihteeksi kutsutuissa television ohjelmissa, joissa kirjailijoita ja muita on koottu pöydän taakse vierekkäin letkauttelemaan.
Nyt hän ensin kehua retosteli urheiluharrastuksellaan, joka on päässyt vauhtiin vapaa-ajan lisäännyttyä. Kävelykilometrejä kertyy vaikka kuinka paljon ja kiloja katoaa lenkkipoluille. Lisäksi painonnostoa ja soutua omassa autotallissa. Ja laulua ja haitarinsoittoa. Kansantanssi valitettavasti on nyt karanteenissa. Tieteellinen työkään ei ole unohtunut, uusi artikkeli on suunnitteilla, ehkä aikanaan Virittäjä-lehteen tulossa.
Tuollainen ylitarmokkuus ärsyttää, vai ehkä peräti masentaa, kun oma tarmokkuus on tyhjäkäynnillä. Kysymyksiin kuulumisistani ja puuhistani vastailin jotain ylimalkaista, etten kovin pahasti joutuisi valehtelemaan.
Lenkkeilystä hän kysyi erityisen painokkaasti. Selitin, että se on vähän huonoa ollut, kun ei huvita mennä metsään. Mieluummin kävelisin keskikaupungilla, mutta siellä on kaikki kiinni. Ja kamalaa pakkastakin ollut, pitäisi varmaan hankkia pitkät kalsarit. Ja liukasta. Ja lenkkarit huonot ja liukuesteiden piikit kuluneet.
- Aina sika syitä löytää: maa kova, kärsä kipeä.
(Kuva: Vincent van Gogh: Kengär - 1887)
Kun viettää vapaaehtoista karanteenielämää jo kymmenettä kuukautta, alkaa välillä kaivata vaihtelua. Kuten vaikkapa kapakkailtaa kavereiden kanssa tai ihan oikeaa käyntiä teatterissa, museossa tai elokuvissa. Tai junamatkaa Pohjanmaan pääkaupunkiin. Kaikki sellaiset loppuivat maaliskuussa.
Yökerhoista ei niin ole väliä, eikä urheilukilpailusta. Edelleenkin pärjään ilman.
Ikkunasta ulos katselun rinnalla on kyllä monenlaista mukavaa oheispuuhastelua. Runsaat kirjahyllyni tarjoavat vaikka kuinka paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia dvd-elokuvia. Niiden rinnalle olen löytänyt melkoisen määrän laadukkaita sarjafilmejä. Kaikki nämä Aika on meidän, Tyttö joka huusi sutta, Kesä 85, Rakasta mua ja monet muut ovat olleet oikein miellyttävää katsottavaa. Nyt alkamassa ovat Atlantic Crossing, Sisäilmaa ja Lyijykynätehtaan tyttö. Aloitusjaksot ovat oikein lupaavia niissäkin. Onneksi meillä on YLE, ettei joudu katsomaan mainoskanavien hömppää.
Olen yrittänyt etsiä kirjallisuudesta teoksia, joiden sisältö sointuisi yhteen tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen ja mielentilan kanssa, joka syntyy, kun joutuu elämään pitkään pysähtyneessä tilassa, jossa ikkunasta ulos katselu on paras ja ainoa linkki reaaliseen ulkomaailmaan.
Sellaista kirjaa on ollut vaikea löytää. Nämä karanteeniklassikot, kuten Boccaccion Decamerone ja Camus´n Rutto, eivät tällaista hiljaisen pysähtyneisyyden kokemusta kuvaa.
Lopulta oikea kirja löytyi, yllättäen omasta kirjahyllystä, tosin vähän syrjäisemmästä sijainnista, alahyllyltä nojatuolin takaa.
Se on tietenkin "Lehmän päiväkirja" (Ur en kos dagbok / Beppe Wolgers & Olof Landstöm - 1973).
Siinä se on! Ihan kuin minä olisin omia tuntemuksiani - soveltuvin osin - kuvannut.
Iski nuha, aivastutti. Kyllä sellaisesta säikähtää näinä aikoina.
Kunnon kansalaisena hankkiuduin heti korona-testiin. Se järjestyi nopeasti. Pirssillä ajoin testauspaikalle. Taksissa oli pleksilasi kuskin ja takapenkin välissä, vain pieni luukku, josta rahastus hoidettiin.
Tämä oli jo toinen kerta, kun kävin testissä. Yhtä inhottava kuin edellinenkin, mutta nyt osasin paremmin varautua.
Tulos tuli nopeasti, mutta odottelu oli stressaavaa. Helpotus oli suuri. Sitä piti juhlistaa.
Mutta mikä se sitten oli jos ei korona? En ollut käynyt missään, en tavannut ketään. Eivät kai ne tautipöpöt postiluukusta sisään tunge. Voisiko olla jotain allergiaa?
Mieleen tuli pöly. Kämppää ei ehkä ole aivan perusteellisesti siivottu, nurkissa on villakoiria. Kun melkein aina on kirja kesken, sinä päivänä ei tietenkään ehdi siivota.
Siispä
siivoamaan, tavallista perusteellisemmin. Sohvan takaa, pianon takaa, sängyn
alta.
Seuraavana aamuna ei ollut enää nuhaa eikä aivastuksia. Mies oli elämänsä kunnossa.
Tästä innostuneena suursiivous jatkui. Kirjahyllystä kirjat parvekkeelle hyllyllinen kerrallaan. Kostealla rievulla joka kirja erikseen käsittelyyn. Hyllyjä on kyllä niin paljon, että siinä menee monta viikkoa. Kolme hyllyä valmiina, hyvä alku.
Ja sitten paha takaisku. Tänä aamuna oli taas nuha ja aivastutti.
Outoja asioita.
Pitkän vuoden päättyessä peiliin katsoessa miettii, että ei kai se minun kuvani sieltä kurki. En säteile. Hymykuopat ovat pysyneet piilossa ja huolirypyt lisääntyneet.
Olisihan tässä paljon positiivistakin näkyvissä. Rokotukset ovat alkaneet. Hömppäleiri nimeltä Valkoinen talo Amerikassa taitaa sittenkin olla hajaantumassa. Kesäkin on tulossa. Riehaannuin tässä jo kuvittelemaan, että vappu olisi jo vapaa rajoituksista. Entä pikkuvappu - tuo entisen sihteerini neiti B:n riehakas perinnejuhla huhtikuun alussa? Liian optimistista?
On ollut hieman pitkästyttävää, kun päivän paras virike on ollut katsella ulos ikkunasta. Ketään ei ole käynyt. Minä en ole käynyt missään. Vuodenvaihdettakin vietän ihan kotioloissa. Varmaankin ensimmäinen kerta ikinä.
Entä sitten kun tämä piina on ohi? Kumpi on vahvempi, muistamisen halu vai unohtamisen halu? Palaako kaikki entinen hulluus ikään kuin mitään ei olisi ollutkaan?
Olen tietävinäni vastauksen mutta en ole varma.
Toivotan blogin lukijoille entistä parempaa uutta vuotta.
[jatkoa Väinö Linna -aiheeseen]
Väinö Linnan suurin kyky on henkilökuvaus. Se perustuu mehevään dialogiin. Henkilöt puhuvat itsensä muistettaviksi persoonallisuuksiksi. Melkoinen määrä osuvia repliikkejä on saanut kansan suussa melkeinpä sananlaskun aseman.
Tuntematon sotilas on tullut minulle liian tutuksi. Sitä ei enää jaksaisi. Hyväkään teos ei kestä uutta katselua joka vuosi itsenäisyyspäivänä. Ja päälle vielä muut elokuvaversiot, vaikkakin alkuperäistä paremmat.
Asennoitumien Tuntemattomaan sotilaaseen on kokenut vaikeasti selitettävän täyskäännöksen. Alun perin kirja sai täystyrmäyksen upseeriston, kirkonmiesten ja konservatiivien taholta, ns. korkeaisänmaalliselta suunnalta. Sen mukaan kirja pilkkasi ja veti lokaan uljasta armeijaa ja runebergiläiseksi nimettyjä ihanteita. Toisaalta sodan rivimiehet kyllä innostuivat lukiessaan todenmakuista kuvausta kokemuksistaan.
Nyt Tuntematon sotilas on jotenkin kummallisesti päätynyt arvokkaaksi osaksi itsenäisyyspäivän isänmaallista kaanonia lipunnostojen, seppeleenlaskujen ja presidentin kättelyjonojen muodostamassa kokonaisuudessa. Konservatiiviselta taholta yllättävä täyskäännös - enää se ei pilkkaa.
Nyt on jo havaittavissa huolestuttavia merkkejä Tuntemattoman sotilaan kelpaamisesta aivan erityisen isänmaallisiksi itsensä nimittäneen poliittisen pyrkimyksen maskotiksi soihtumarssien, leijonariipusten ja kiitospaitojen seuraan.
Siinä seurassa sana isänmaallisuus on saanut uuden ikävän maun. Sana on ikään kuin likaantumassa niin, ettei sitä hevin halua käyttää määrittelemään itseään. Tällaisia likaantuneita sanoja on muitakin - alun perin puhtaita ja neutraaleja suomenkielisiä sanoja, jotka ovat myöhemmin ilman omaa syytään likaantuneet niin, että nykyisin käytettynä ne ennen kaikkea likaavat puhujansa maineen.
Kyllä Tuntematon sotilas ihan oikeasti pilkkasi ns. hurraa-isänmaallisuutta, siinä arvovaltaiset kriitikot olivat oikeassa. Rivimiesten näkökulmasta moinen propaganda ansaitsikin tulla pilkatuksi. Iskulauseet ja virallinen fraseologia jauhautui rikki irvileukojen käsittelyssä. Erityisesti puolihulluksi heittäytynyt Honkajoki on mestari puhumaan kieltä, joka mukailee virallisen sotapuheen fraaseja. Rintamatilanteen keskellä se maistuu aivan päättömältä. - Voiko hyvältä satiirilta parempaa odottaa?
(Kuvat: 1) Kari Suomalainen HS 30.1.1955 / 2 - 3) Näytteitä Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laine) pelikorteista Alfamer / Suomen elokuva-arkisto
Väinö Linnan syntymän 100-vuotisjuhla näyttää saavan ansaitsemaansa huomiota. Sopiipa siis minunkin jotain sanoa.
Kukaan yksittäinen kirjailija ei ole enempää vaikuttanut minun koulutus- ja uravalintaani kuin Linna ja nimenomaan Pohjantähti-trilogia. Luin sen alusta loppuun 12-vuotiaana heti kolmannen osan ilmestyttyä äitini suosituksesta. Sarja oli ostettu kotiini. Kirjahyllyssä se sijoitettiin samalle hyllylle Perheraamatun, Kalevalan, Vänrikki Stoolin, Tuntemattoman sotilaan, Puuseppämestarin oppikirjan, Vuoden uutistapahtumat kuvina -kirjasarjan, Pienen tietosanakirjan ja Valittujen Palojen vuosikerran kanssa.
Pohjantähteen liittyi sellainen kummastuttava ilmiö, että isäni luki sen. Hän ei yleensä kirjoja lukenut, sanomalehteä vain. Kaksi osaa hän oli lukenut aikaisemmin, tämän kolmannen osan muistan, kuinka intensiivisesti hän sen luki. Hän tuli neljältä töistä, söi ja lepäsi hetken ja istui sitten nojatuoliin lukemaan. Kaikkien piti olla hiljaa, ettei lukeminen häiriintyisi, edes televisiota ei saanut avata ennen iltauutisia.
Jotain erityistä siinä kirjassa siis täytyi olla, että näin tapahtui. Isä ei lähtenyt nojatuolista mihinkään ennen kuin uutisille ja nukkumaan. Seuraavina päivinä sama toistui. Kun viimeinen sivu oli vihdoin saavutettu, isä nousi tuolista, sanoi painokkaasti "jooo-o" ja lähti ulos. Sen enempää kirjasta ei keskusteltu.
Minä olin siihen asti lukenut lähinnä poikien seikkailukirjallisuutta. Pohjantähti muutti asenteen täysin. Tajusin, että jos kerran aikuisten kirjat ovat tällaisia, niitä on syytä lukea enemmänkin.
Siitä alkoi lukijanurani, ja se jatkuu yhä. On se antoisaa ollut. Harvalla kai on esittää näin yksiselitteinen alkupiste elämänsä keskeiselle sisällölle.
Myöhemmin minulla on ollut ilo ja kunnia tavata ja jopa päästä muutaman kerran keskustelemaan Väinö Linnan kanssa. Tämä on onnistunut erään lähipiiriini kuuluneen henkilön avulla, joka kuului myös kirjailijan lähipiiriin. Tapaamisia on ollut sekä Tampereella että Pentinkulman päivillä Urjalassa.
[jatkuu]
Toiveita paremmasta on näkyvissä.
Korona-pandemiaan on keksitty rokote. Rokotusten arvioidaan alkavan parin viikon kuluttua.
Suurvallassa tekeillä ollut vallankaappaus ei taida sittenkään onnistua. Helpotus on luvassa hieman yli kuukauden kuluttua.
Epävarmuustekijöitäkin on. Entä jos kansalaiset eivät laajoin joukoin suostu ottamaan rokotetta. Entä jos kulkutauti ehtii riehaantua pahaksi ennen kuin rokotukset alkavat tepsiä. Entä jos rokotusaine ei olekaan niin hyvä kuin nyt luullaan.
Entä jos syrjään joutuva wannabe-kaappari pistää hulinaksi. Entä jos suurvalta ajautuu sisällissotaan.
Toiveikkuus kuitenkin on vallalla. Kesäkin häämöttää jo.
Uuden ja paremman aikakauden hento aavistus kytee vasta syvällä sielussa. Kirjallisuutta siitä ei taida vielä olla. Sitä odotellessa kuva 60-luvulta, jolloin viimeksi uskottiin paremman tulevaisuuden olevan lähellä.
Luen Juha Hurmeen Suomi-nimisestä uudesta kirjasta määritelmän, joka pistää miettimään sanojen sävyä.
"Taide on huoletonta. Tiede on huolellista.
Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta.
Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä.
Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen
elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino,
jonkinasteinen läpinäkymättömyys,
kaaoksen henkäys."
(Juha Hurme: Suomi - 2020)
Kyllä, sävy on myönteinen, arvostava, ei väheksyvä, vaikka sanavalintojen katupoikamainen sävy antaa jostakin toisesta näkökulmasta mahdollisuuden tulkita toisinkin.
Tulkintaa helpottaa, kun tuntee tyypin, joka sanat on valinnut. Hän jos joku on nykytaiteen voimanpesä, varsinainen tulivuori, jolla näyttää olevan loputon voima ilmaista ajatuksiaan uusilla sanoilla.
Eikä pelkästään taiteen vaan siinä sivussa myös tieteen. Varsinkin kulttuurihistoria näyttää olevan hämmentävän hyvin hallinnassa, kansanrunoudesta pop-loreen, klassisesta rillumareihin.
Lisäksi on kyky nähdä vanhat asiat ja ilmiöt tuoreella tavalla, ilmaista ne yllättävin rinnastuksin, provosoidenkin.
Kyllä löysi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto oikean osoitteen 2017 saman kirjailijan teoksesta Niemi. Yksiselitteisesti se ei kuitenkaan palkinnon nimestä huolimatta kuulu kategoriaan nimeltä kaunokirjallisuus. Yhtä hyvin se voisi kuulua kategoriaan nimeltä tietokirjallisuus. Sillä varauksella, että historian oppikirjaksi sisältää yllättäviä näkökulmia ja rehvakkaita, jopa alatyylisiä sanoja.
Kuvassa puheena oleva uusi teos sekä muuta kirjahyllystäni löytyvää aiheeseen liittyvää nillitystä ja jallitusta.
Kaikki on jäänyt pois. Sitä se riskiryhmäläisen vapaaehtoinen karanteeni teettää.
Ei se mitenkään pahalta silti tunnu, tällaisella kotihiirellä. Aamulla herätessä sitä aivan erityisesti arvostaa, kun muistaa, että tänään(kään) ei tarvitse lähteä mihinkään. Lähtemisistä sai aivan kyllikseen virkavuosina.
Kävelyllä sentään käyn kerran päivässä, mutta suunta on vaihtunut. Keskustan sijaan on tullut keskuspuisto. Siellä ei ole kapakoita, museoita tai teattereita. Sellaisessa en ole käynyt maaliskuun jälkeen. Joukkoliikennettä en ole käyttänyt, tavarataloissa tai marketeissa en ole käynyt. Kaupassa sentään joudun käymään pari kertaa viikossa hakemassa tuoretavarat - tietysti maski naamalla. Kaiken muun ruokatavaran saan nettikaupasta ovelle kuljetettuna. Nuori apulaiseni hakee pyydettäessä kaiken muun tarpeellisen, eikä sitä ole paljon.
Harmillisin kohta tässä uudessa normaalissa tuli esiin kesällä maalla. Uuden kesäkotini lähiseudulla olisi ollut paljon nähtäviä kulttuurikohteita, mutta niitäkin välttelin. Muutama sentään tuli käydyksi, lähialueen Ruotsinpyhtään ruukki ja Kotkassa Langinkoski. Jälkimmäinen oli kyllä tuttu vuosikymmenten takaa, kuten Kotka muutoinkin. Kuljin siellä 70-luvun alkuvuosina ahkerasti riiustelupuuhissa.
Kahdet hautajaiset jäivät väliin, kun en ollut riittävän läheinen saadakseni kutsun. Yksissä häissä sentään olin paikalla ja pidin puheenkin. Riskirajoilla tunsin olevani, kun maskin riisuin puheen ja valokuvauksen ajaksi. Kukaan ei onneksi sairastunut.
Riskirajoilla tunsin olevani myös parturissa. Kesällä tukka ja parta aina kasvavat suunnilleen samoihin mittoihin kuin Väinämöisellä ( - - parta on eessä polven päällä). Helsinkiin palattua piti mennä parturiin, kun oma trimmeri on kyvytön niin mittavaan tehtävään. Parturineiti määräsi heti maskin pois. Sanoi, ettei parran ajo onnistu muutoin. Uskoin ja tottelin mutta kiivaasti torjuin, kun hän ehdotti, että kaikki pois.
Kaikkea EI oteta pois. Se on täysin sopimaton ajatus. Olen perehtynyt tutkimukseen, jonka mukaan parta lisää luotettavuuden vaikutelmaa, parantaa arvovaltaa ja on jopa puoleensa vetävä naisten katsannossa (lähde: Journal of Evolutionary Biology 2016: The Masculinity paradox: Facial Masculinity and beardedness interact to determine women´s ratings of men´s facial attractiveness). Tutkimuksen mukaan sänkiparta voittaa kokoparran. Ajeltu leuka ei pärjännyt ollenkaan vertailussa.
Tämän mukaan määräsin parturineidin toimimaan.
Isokokoinen perhonen lepatteli ympärillämme puutarhassa ikään kuin tutustuen meihin yksi kerrallaan. Vihdoin se valitsi seurueen ainoan naisen ja laskeutui hänen kaulalleen korun viereen. Perhonen itsekin oli muodoltaan ja väritykseltään kuin kallisarvoinen koru.
Kukaan meistä ei ollut perhosten tuntija, joten kipaisin sisältä hakemaan paksun kuvakirjan tunnistamisen avuksi. Kerrankin löytyi nopeasti. Tuntomerkit olivat niin selvät, ettei epävarmuudelle jäänyt sijaa. Haapaperhonen.
Perhonen istui paikallaan eikä näyttänyt olevan aikeissa poistua paikalta. Silmäilin kirjan tietoja haapaperhosesta. Sieltä tuli vastaan kummallista informaatiota, sellaista, minkä jätin ääneen mainitsematta. Aioin lähteä viemään kirjan pois, jotta kiusallinen tieto ei nousisi esiin, mutta daami pyysi kirjaa selailtavakseen. Yritin viivyttää ja kääntää huomion toisaalle, mutta ei auttanut.
Perhonen istui liikkumatta paikallaan kaulalla ja kaulan omistaja lueskeli ääneti kirjasta tietoja kauniista kulkijasta. Seurasin hänen ilmettään. Ilme kävi mietteliääksi. Pitkän miettimisen jälkeen hän lausui hiljaisella äänellä:
- Taitaa olla aika vaihtaa parfyymimerkkiä.
Sitten hän pisti kirjan syrjään. Muille ei varmaankaan auennut, mikä oli sellaisen irrallisen repliikin tausta. Minä ymmärsin. Merkitsevä katse vaihdettiin. Sen enempää asiasta ei puhuttu.
Mitä siellä kirjassa sanottiin?
Siellä kerrottiin, että haapaperhosta vetävät puoleensa pilaantuneet hedelmät, mätänevät raadot, uloste, ihmisen hiki, kuralammikoiden vesi.
Tällaisessa kontekstissa ei ole kovin imartelevaa, että tämä meidän haapaperhosemme viihtyy niin hyvin hienostuneen daamin kaulalla. Ihan totta: parfyymin vaihtamisen paikka?
Näin se ötökän sympaattinen ulkonäkö pettää. Pistän tähän perään kuvia muistakin puutarhan sympaattisen oloisista ötököistä, vastapainoksi edellisen kirjoitukseni epämiellyttäville. Tiedä sitten näistäkään, millaisia oikeasti ovat.
* * *
Päätän tähän kirjoitussarjan kesän harharetkistäni vierailla tieteenaloilla. Paksut opaskirjat jätin tarkoituksella maalle talveksi, joten niihin en pääse koskemaan. Ensi kesänä sitten syventävien opintojen kimppuun. Kaupungissa olen palannut tutumpiin ja turvallisempiin kirjallisiin aiheisiin. Niissä ei hullu käki kuku, punkki pure eikä perhonen nolaa. Korkeintaan ajatukset vinksahtavat, mutta se on pientä.
Sana ötökkä ei näytä olevan kelvollinen viralliseksi lajitypin luokittelutermiksi. Pidän sanaa kuitenkin havainnollisena ja suomen kielen ilmaisuvoimaa osoittavana, joten käytän sitä tässä ikään kuin virallisena terminä kaikista suunnilleen hiirtä pienemmistä eläinmaailman oudoista olioista. Minähän olen alalla täysi amatööri, joten voin käyttää termejä niin kuin tahdon.
Minulla oli siis muutama paksu ötökkäkirja, joihin yritin perehtyä kasvi- ja puutarhakirjojen ja lintukirjojen (ks. kaksi edellistä blogikirjoitusta) ohella. Urakka osoittautui ylimitoitetuksi, sillä ötököiden osuus jäi vähäisimmäksi. Jotain sentään opin.
Kesäkuun alussa tuli ensimmäinen tutustuminen paikallisiin ötököihin, ja se olikin tyrmistyttävä kokemus. Jo yöllä nukkuessani tunsin kutina-aistimuksia milloin niskassa, milloin korvassa, milloin vieläkin intiimimmässä paikassa, mutta en niihin sen enempää havahtunut. Mutta aamulla säikähdys oli suuri, kun huomasin lakanalla juoksemassa melkoisen joukon muurahaisia.
Aamukahvilla havainto laajeni. Olohuoneen lattialla vilisti kymmeniä jos ei peräti sata muurahaista. Jalkalistan alta niitä tuli lisää.
Kirjat ja netti auttoivat määrittelemään lajin ja torjuntaohjeet. Ensi hätään talossa ei ollut mitään myrkkyjä, mutta kanelia neuvottiin sirottelemaan kulkureitille. Se auttoi sillä tavalla, että muurahaiset kiersivät kanelin kaukaa. Pumpulia yritin tunkea jalkalistan rakoihin tukkimaan reitin. Muurahaiset löysivät uusia rakoja. Ulkona kukkapenkin takana sokkelissa oli vilkasta muurahaisliikennettä.
Kaupasta löytyi kolmen sortin muurahaistorjunta-ainetta. Kaikki käyttöön heti! Tehokkaita olivat, varsinkin raid-spreijaus sokkeliin tuotti saman tien tippuvia vainajia. Sisälläkin tilanne rauhoittui, kunnes seuraavana aamuna kaikki oli ennallaan. Ja sitä seuraavana ja kaikkina seuraavina. Parissa viikossa alkoi näkyä pientä vähentymistä, ja neljän viikon kuluttua ongelma loppui kokonaan. Jokapäiväinen raidaus tepsi, mutta hitaasti. Saa nähdä, miten ensi kesänä.* * *
Toinen harmillinen ötökkäkohtaaminen jäi aluksi huomaamatta. Ehkä viikon verran se ehti muhia reidessä vähän polvitaipeen yläpuolella, kunnes saunassa tuli huomatuksi. Heräsi epäily. Kirjasta ja netistä etsittiin kuvaa ja vertailtiin.
Ei se oikein normityyppinen punkki ollut, liian valkoinen. Mutta lääkäri sen punkiksi tunnisti ja nyppäsi pihdeillä irti ja määräsi kahden viikon antibioottikuurin.
Kuvat ovat epämiellyttäviä, en suosittele herkkämielisille katsottaviksi. Ensimmäisessä kuvassa on niitä muurahaisvainajia raid-kuurin jäljiltä. Toisessa kuvassa se liian valkoinen punkki reidessä ennen lääkärin toimenpidettä. Hyi molemmille!
[jatkuu]
Olin kauan sitten vaelluksella Lapissa jossain Ylläksen seudulla kahden kaverin kanssa. Toinen heistä oli biologi. Jossain huilaustauolla lintuparvi lähestyi meitä. Kuukkeleita, kertoi biologi. Hän nousi seisomaan, ojensi kätensä ylös, ja eikös kohta yksi kuukkeli pyrähti istumaan sormelle.
Minäkin kokeilin samaa, mutta minun sormelleni ei pyrähtänyt kukaan. Samoin kävi toiselle kaverille. Biologi nosti uudestaan kätensä, ja heti kuukkeli tuli. - Ne on eri miehet jotka osaa, ja toiset miehet jotka ihmettelee, loihe tämä mestarismies lausumaan, ja sävyssä oli aavistettavissa ylenkatsetta meitä kahta kelvotonta kohtaan.
Tämä muinainen tapaus oli mielessä, kun kesän alussa uudessa kesäkodissani aloin lueskella paksuja lintukirjoja. Ääneen lausumattomana salattuna ajatuksena oli, että parantaisin sijaintiani sillä lintutieteen janalla, jonka ääripäät ovat osaajat - ihmettelijät.
Myönnän sijainneeni aika lähellä janan huonompaa ääripäätä. Tunnistamiseni rajoittui sellaisiin selviin tapauksiin kuin varis, harakka, sorsa, joutsen, joita kaikkia näkee Helsingissä. Ja tietysti myös valkoposkihanhi. Maalla ovat lisäksi tutuksi tulleet mm. talitintti, västäräkki, punatulkku ja räkättirastas. Kaikkia näitä voi katsella läheltä ja ne liikkuvat hitaasti. Ei tarvitse tähyillä puiden latvoja tai nopeita ohilentoja.
Nyt kesän mittaisen sinnikkään opiskelun jälkeen olen ehkä liikahtanut hivenen kohti janan parempaa päätä. Mutta vaikeaa se on. Suurin vaikeus on siinä, että jos netistä oppii tunnistamaan linnun lauluäänen, niin näköhavaintoa ei saa millään.
Kesän erityistapaus oli rantametsikön hullu käki. Se lauloi hieman yksitoikkoiselta kuulostavaa veisuaan lähes lakkaamatta koko alkukesän. Oli Längelmäveden rannoillakin käkiä, mutta ei tämmöisiä.
Helteisenä juhannusyönä se äityi vallan hurjaksi. Kahdensadan säkeen jälkeen pieni tauko ja sitten sama alusta uudestaan. Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden legendaarisin käki, Arvo "Stadin Arska" Turtiaisen runossa, josta siteeraan sen kohdan tähän kaikkien slangitaitoisten iloksi.
- - Ja sitte oli skutsissa joku fogeli
se sano kukkuu kukkuu koko yön
se kukku niin pirusti ett ne luuli et silta repee reva
ne luuli et kun menee sen puun alle missä se kukkuu
niin elää vaikka sata vuotta tai saa uuden sussun
tai pääsee goisaan sen kundin kanssa kun tahtoo
eiks ne ollut dorkia häh? Sit ne meni souteleen järvelle ajattele
kun niillei ollut peräprutkuja eikä muita härveleitä
niiden piti soutaa, mälvää
mut laulaa ne orkkas aina vaan,
ne laulo et "Tuol on mun kultani ain yhä tuolla"
tai "Sorsa se souteli Saimaan aalloilla"
toopeja lauluja ei siihen aikaan nääs mitään Elviksiä ollu
ei ne olis saanu kasaan edes yhtä himobändiä
jos joku olis tahtonu niinku järkätä oikein
hinku juhannushipat
ei voinu förata sutturoita skutsiin tanssilavan taa
kun ei edes ollut tanssilavoja nääs.
Ne vaan poltti kokkoo ja rundas piirissä tasajalkaa
hoilas ja ruddas järvellä - -
(Arvo Turtiainen: Arska stadista / Minä paljasjalkainen 1962)
Meillä ei juhannusyönä ollut näistä Arskan perinne-elementeistä muuta kuin käki. Ei ollut kokkoa, ei piiritanssia, ei peräprutkuja. Pienimuotoiset hipat ulkona puutarkassa oli, mutta ei sieltä taidettu förata sutturoita skutsiin. Mutta se käki oli, ja se varasti kyllä koko show´n. Repesikö siltä reva? Tuskinpa. Ainakin kukkuminen jatkui vielä heinäkuun puolelle asti.
Kesän mittaan oli tavoitteena tunnistamisen lisäksi myös valokuvata
lintuja, mutta se ei mainittavasti edennyt. Ei niitä puun latvasta tai lennosta kännykkäkameralla tavoita. Tässä onnistunein näyte. Siihen
tarvittiin lähikaupungin kahvilan terassi ja pöydällä olevat leivonnaiset, joista
nämä varpusoletetut olivat kovin kiinnostuneita.
Syksyn edetessä olen pikkuhiljaa pätkittäin palannut entiseen olotilaani. Kesä menikin aika oudossa formaatissa. Yllättävän helposti paluu on sujunut. Johtuu varmaankin kovasta rutiinista.
Tarkoitan lukemista. Kesällä en juurikaan lukenut. Nyt taas luen.
Lukemisen selibaatillani tarkoitan, että pidättäydyin fiktiosta, kaunokirjallisuudesta. Tietokirjallisuutta kyllä luin, mutta sellaisilta aloilta, jotka olivat entuudestaan aika koskemattomia.
Tietokirjat käsittelivät kasveja, lintuja ja ötököitä. Olin hyvissä ajoin viime talvena asennoitunut niin, että nyt jos koskaan uuden kesäkodin premiäärissä minun on syytä perehtyä paikan luontoon. Asennetta edisti kerrottu tieto, että edelliset omistajat olivat innokkaita puutarhaihmisiä, joiden jäljiltä piha-alueella kasvaa jos vaikka mitä kukkaa ja pensasta. Kukaan ei vaan ollut tarkemmin selvillä asiasta, eivätkä edelliset omistajat olleet enää keskuudessamme tietoja antamassa.
Oli siis jännittävää keväästä alkaen seurata, mitä maasta alkaa kasvaa esiin. Olin paksujen kasvi- ja puutarhakirjojen kanssa valmiina selvittämään, minkä nimisiä ihanuuksia esiin ilmestyy, jotta tietäisin, miten niitä tulee kohdella. Syötäviä vai ei? Millaista hoitoa kaipaavat?
Tehtävä osoittautui vaikeaksi. Kirjan / netin kuvasta jäi epävarma olo. Tuntomerkkeihin sopivia vaihtoehtoja oli liikaa. Pistin kuvia myös tähän blogiin ja sain ilokseni lukijan kommenteissa asiantuntijan opastusta. Niitä voi katsoa täältä 1 ja täältä 2
Paljon jäi epäselväksikin, sillä loppukesällä kukkaan puhjenneita kasveja en saanut lähetetyksi tunnistettavaksi. Ensi kesänä sitten uusi yritys.
Viljelin
myös itse muutamia yrttejä ja keittiökasveja hyvällä menestyksellä, sillä
käytössä olivat näppärät viljelylaatikot. Salaatistakin tuli yllättävän komea,
kuten kuvasta näkyy. Tosin maku ei ollut aivan priimaa, mutta väliäkö sillä.
Estetiikka ennen kaikkea! Sitä edustaa viimeisen kuvan malva.
Uuden kesäkotini saunakamari on pieni ja sisustukseltaan tyylikkään vanhanaikainen. Valloitin sen heti työhuoneekseni. Pieni läppärille sopiva kirjoituspöytä siellä oli valmiiksi, ja sen viereen hankin kirjahyllyn. Muuta ei tarvittu, sillä kaksi tuolia ja sänky siellä oli valmiiksi.
Mutta yksi esine oli kuin väärässä seurassa. Nurkassa möllötti isokokoinen laiskanlinna, sellainen oikein amerikkalaismallinen musta hirvitys. Pyörivä ja keinuva ja pirullisen painava.
Oli vaikea ymmärtää, miksi edellinen omistaja oli sijoittanut sellaisen kummajaisen häiritsemään muilta osin tyylikkään harkittua kokonaisuutta.
Siihen paikalleen tuoli kuitenkin jäi. Ei sille päärakennuksessakaan olisi parempaa sijaa löytynyt.
Tietysti testasin, onko siinä mukava istua. Kokeilin sitä lukutuolina. Kyllä siinä hetken verran mukavasti istui ja luki. Mutta jokin sen rakenteessa aiheutti väistämättä asennon valumisen puolimakuulle, ryhdittömään lojumiseen. Asento toi mieleen 1960-luvun televisio-ohjelmista tutun Jörn Donnerin tyypillisessä asennossaan valumassa studion sohvilla tai nojatuoleissa. Vain tupakka sormien välistä minulta puuttui.
Ei sellainen pitkän päälle mukava asento ole. Paremmaksi osoittautui istua poikittain jalat polvitaipeesta käsinojan yli. Selkänojan puoleinen käsi siinä joutuu vähän hankalaan asentoon, mutta siihen auttaa, kun välillä kääntää jalat toisen puolen käsinojalle. Samalla piti kääntää lukulamppu toiselle puolelle tuolia.
Kyllä lukeminen niinkin sujui, mutta ei se mikään ihannetuoli ole. Parempiakin lukutuoleja tiedän. Kuten vaikkapa puutarhatuoli, joka oli käytössäni ulkona päiväsaikaan. Valitettavasti jouduin jättämään vanhan terijoensalavan vanhaan kesäkotiini. Uuden kesäkodin iso vanha omenapuu ei aivan kyennyt samaan hellevarjostajana.
Saunakamariin se iso ruma amerikantuoli jäi talveksi. Ensi kesänä täytyy miettiä uudestaan, haluanko vielä istua poikittain lukemassa.
