Tänä yönä

Nykyään ei kovin usein tule tilaisuuksia lähettää  onnitteluja. Enemmän joutuu lähettämään pahoitteluja, osanottoja tai surunvalitteluja. 

Tänä yönä tuli kuitenkin poikkeuksellinen ilonaihe. Heti lähetin onnittelut kahdelle ystävälleni Unkariin. Vastausta ei tarvinnut kauan odotella. Tuli kuvia Budapestista. Siellä on tänä yönä kansa kadulla juhlimassa.

Juhlaan on aihetta. Unkarissa on tuuli kääntynyt. Vaalitulos on iso saavutus Euroopalle, ehkä jopa maailmalle.

                                 Sándor Petőfi: Kansan nimissä (1848) suom. Toivo Lyy

 

Kuuluuko yleissivistykseen?

Näin marketin parkkipaikalla pienen kolarin. Parkkiruudusta peruuttanut auto tökkäsi viereisessä ruudussa seisonutta autoa. Naarmu tuli, lamppu särkyi. Vahingon aiheuttanut auto lähti menemään.

Kun palasin kaupasta, omistaja oli huomannut naarmun. Poliisi oli kutsuttu. Minä ilmoitin nähneeni tapauksen.

Pettymys oli ilmeinen, kun en osannut sanoa karkuun lähteneestä autosta juuri mitään muuta kuin että se oli aika vaalea. Rekisterinumeroa en nähnyt. Auton merkkiä en tunnistanut.

Katse oli aika paljastava. Ihmettely suorastaan paistoi naamasta: - Mikäs mies tämä tämmöinen on, kun ei tunne automerkkejä! Kyllä kai nyt aikuisen miehen yleissivistykseen kuuluisi autot tunnistaa.

Minä ei hitto vieköön tunnista nykyautoja. Ne ovat kaikki samannäköisiä, yhtä persoonattomia. Toyota Yariksen saattaisin ruuhkassakin tunnistaa, koska minulla itselläni on sellainen ollut yli 20 vuotta. Mutta olisiko muita - en heti keksi. 

Toista oli ennen. Rättisitikka, Tipparellu, Kuplafolkkari. Sellaiset tunnisti jo kaukaa. Linjakkaita, tyylikkäitä - ne osasi vaikka piirtää ulkomuistista. Saabin kaikki mallit tunnistin myös, mikä johtui siitä, että olin lukioikäisenä kesän 1969 töissä Saabin tehtaalla Trollhättanissa. 

Ja olihan niitä muitakin persoonallisen näköisiä: Anglia, Mini, Kadett, DS, Dauphine ja tietysti Mosse, Lada, Popeda ja Volga.

Olenkohan minä tässäkin jo menneen maailman mies, kun en uusia autoja tunnista enkä erityisemmin välitä oppiakaan?  Kaikki oli ennen parempaa, autojen ulkomuotokin. 

 

Liioittelua

Längelmaveden rannalla sijaitsevassa kesäkodissani yritin aina viljellä monenlaisia yrttejä ja kesäkukkia. Jotkut onnistuivat, jotkut eivät. Opin kuitenkin pitämään puutarhan hoitamisesta. Puuhailu kontillaan maassa kädet mullassa tuntui miellyttävältä vaihtelulta helsinkiläiselämälle, joka oli alusta loppuun siistiä sisätyötä.

Viljelmäni olivat pieniä, yhdelle aarin kokoiselle pläntille mahtui kaikki. Kukkia varten oli laatikoita ja amppeleita ikkunoiden kohdilla.  Lisäksi siellä oli vanhoja perennoita, jotka kasvoivat itsekseen: ukonhattuja, jaloritarinkannuksia, särkyneitäsydämiä ja muita. Erityisen suurikokoisiksi kasvoivat raparperi ja lipstikka.

Mieluisimmat kukat minulle olivat mustasilmäsusanna ja kurjenkello. 

Oli siellä pieni mansikkamaakin. Se tuotti sesonkiaikana sen verran marjoja, että iltapäiväkahvin herkkuhetki murennetun kaurakeksin ja vaniljakastikkeen kera toteutui. Mustat ja punaiset viinimarjat sen sijaan jätettiin vapaaehtoisesti räkättirastaille.

Talveksi ei kerätty mitään, mehut ja hillot eivät kuuluneet tavoitteisiin. Kesäkurpitsa oli ainoa, joka tuotti Helsinkiin vietävää syksyisillä mökkireissuilla.

Kaikki viljely oli luonnonmukaista – keinolannoitteita ei käytetty. Kompostimultaa tuli jopa yli tarpeen, kun nurmikon, puutarhan ja syksyn lehtien haravointi otettiin talteen.

Kaikki tämä loppui vähitellen, kun selkä- ja polvivaivat alkoivat haitata. Koronakesinä 2020 ja -21 oli vielä yritystä uudessa kesäkodissa Strömforsin suunnalla, mutta sitten kesämökkielämä jäi.  

Nyt on vain parvekelaatikoita Helsingissä. Nyt on mietinnässä, mitä alkavana kesänä laatikoissa kasvattaisin. Viime kesän kukoistus näkyy kuvassa. Vanhat puutarhurin opaskirjat ja rukoukset tuntuvat kyllä nyt liioittelulta.