Vielä kerran

 

Vietin illan jäähallissa ja viihdyin.  

Nyt blogin vakituinen lukija varmasti epäilee minun menneen sekaisin. Sen verran sapekkaita kommentteja olen aiemmin esittänyt jäähallipuuhasta.  

En ollut katsomassa jääkiekkoa vaan olin Vesa-Matti Loirin konsertissa. Siksi viihdyin. 

*   *   *   

Loirin konserteissa olen käynyt aika monta kertaa ennenkin. Aikaa niistä on kyllä vierähtänyt. Edellinen kerta oli varmaankin 1980-luvulla, Vanhalla ylioppilastalolla. Jotenkin oli tullut sellainen käsitys, ettei uusia konsertteja taida enää tulla.  

Loiri on artisti, jota arvostan suuresti. Hänen tulkintansa antoivat minulle uuden näkökulman Leinon runouteen. Kun yksi pateetikko kirjoittaa runon ja toinen pateetikko tulkitsee sen laulaen, syntyy jotain tavattoman herkkää. Toisaalta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät pitäneet, sen verran omintakeisia ne olivat.  

Loiri on hämmentävän moni-ilmeinen taiteilija. Pidän melkoisena saavutuksena, että yksi ja sama mies on pystynyt olemaan yhtä aikaa huippuluoka muusikko, vakavien roolien näyttelijä ja kansallinen farssi-ikoni.  

*   *   *   

 

Konsertti oli ensisijaisesti liikuttava. Vanha mestari ja suuri ihailijakunta kohtasivat vielä kerran. Mestarin vaivaisuus näkyi - hän istui koko esityksen ajan - mutta suuri saavutus oli jo se, että konsertti ylipäätään oli mahdollista järjestää. Yleisö oli otettu. Tunnelma oli poikkeuksellisen lämmin.  

Vaikuttavimmat kappaleet olivat aloituksen Laivat puuta, miehet rautaa sekä Päivänsäde ja menninkäinen, Elegia, Albatrossi ja Nocturne. Karismaa riitti. Kylmiä väreitä kulki.

 (Kuva on elokuvasta Pojat - ohj. Mikko Niskanen 1961)

Vanhan kaverin muistoksi

 

Kaverini kuoli. Huikailematta voi sanoa, että viina vei. Riemua riitti loppuun asti. 

Muistovärssyksi Aaro Hellaakosken Viinamäen virsi (1916)  

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.  

Pieni mettiäinen maassa

maaten kellittää,

humalassa autuaassa,

hiljaa pöräjää.  

Sinne käykää kärsiväiset

viinamäkehen

jossa pienet mettiäiset

potkii pöristen.  

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

 (Kuvassa Hellaakosken hautamuistomerkki Helsingin Hietaniemessä)

 

Hyvä ihminen

 

Viime tingassa ehdin käydä katsomassa teatteriesityksen, jonka olin jo kauan sitten merkinnyt muistilistaani. Se on monologi F. M. Dostojevskin teoksesta Idiootti.  

Oikeastaan se ei ollut teatteria "normaalissa" merkityksessä. Esityspaikkakin oli poikkeuksellinen: Inkeri Anhavan taidegalleria, joka sijaitsee Sanomatalossa. Eikä Dostojevskin laaja teos ole aivan mutkattomasti muutettavissa monologiksi.  

Erikoisuuksista huolimatta esitys oli nautittava. Näyttelijä Kaija Pakarisen suoritus oli erinomainen. Esitystä säesti J. S. Bachin sävelin viululla Teemu Kupiainen.   

Teoksen päähenkilö on ruhtinas Myškin, joka palaa Venäjälle oltuaan Sveitsissä hoidossa. Hän sairastaa kaatumatautia. Ongelma on, ettei ruhtinas hallitse käytöstapoja niin kuin seurapiireissä kuuluisi. Syntyy kolmiodraama.  

Ruhtinaan persoonallisuus on jännittävällä tavalla outo. Hän on naiivi, kokematon, viaton, hänellä ei ole tarvetta miellyttää muita. Hän ei ole riippuvainen kenenkään arvostuksesta. Hän on liian rehellinen. Hän on täydellisen hyvä ihminen.  

Joillekin tällainen henkilö on hyödyllinen, toisille haitallinen. Siitä syntyy jännite, häntä kohdellaan julmasti ja nimitellään idiootiksi. Silti hän säilyttää valoisuutensa. Hänestä voisi käyttää nimitystä Jumalan hullu. Jonkinlainen kristillinen pohdinta on tekstin ytimessä. Ruhtinas ihmettelee, miten kukaan voi kulkea puun ohi tulematta onnelliseksi sen ihanuuden näkemisestä.  

Läpeensä hyviä ihmisiä, onko heitä muitakin kuin ruhtinas Myškin? Siinäpä kristillisyyden ydin ja samalla ongelma. Niin kauan kuin ihmiset eivät pidä itseään syntisinä, niin kauan kirkon opeilla ei ole mahdollisuutta menestyä.