Tuttu paikka

Olen asunut Helsingissä puoli vuosisataa. Ensin Vallilassa Kangasalantiellä, sitten Rööperissä Merimiehenkadulla ja sitten nykyisessä. Ennen Helsinkiä asuin Tukholmassa. Lapsuus- ja nuoruusvuosieni koti oli Jyväskylässä.

Tunnen kotikaupunkini hyvin. Olen jalankulkijana kierrellyt joka kolkassa lähiöitä myöten. Omalla autolla en ole kaupungissa kovinkaan paljon ajanut. Olen joukkoliikenteen käyttäjä.

Välillä iskee oivallus, että en sittenkään taida tuntea Helsinkiä. Luin HS:sta (13.8.), että The New York Times on antanut turisteille suosituksia, missä kannattaa käydä, jos tulee pikavierailulle Helsinkiin. Suositukset eivät sisältäneet normaaleja turistikierrosten kohteita, kuten Temppeliaukion kirkkoa ja Sibelius-monumenttia. Haettiin aidompaa oivallusta maailman onnellisimman kansan pääkaupungin olemuksesta.

Mukana oli tuttuja paikkoja, kuten Oodi-kirjasto, Kiasma, Amos Rex ja Hakaniemen kauppahalli. Mutta mukana oli myös pitkä rivi paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt.

Miten olen vuosikymmenet voinut välttyä käymästä Alvar Aallon kotimuseossa Munkkiniemessä? Olen siitä ohi monta kertaa kävellyt mutta koskaan ei ole ollut oikea hetki poiketa sisälle. Miten olen voinut välttyä menemästä kertaakaan Helsingin edustan saaria kiertävälle laivaristeilylle.

Syödäkin turistin pitää. Ja juoda. New York Times on löytänyt  kokemisen arvoisia ravintoloita, kuten Kalliossa sijaitsevan Way Bakeryn, Punavuoresta Bas Bas Kulman ja Bob’s Laundryn, Kampissa sijaitsevan  Salama Nationin sekä Ullanlinnasta Rams Roastersin. Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ole löytänyt näistä ainoatakaan. Sama koskee uusia julkisia saunoja, kuten Sompasaunaa ja Jätkäsaaren Uutta Saunaa.

Hotelleissa ja Airbnb-asunnoissa en tietenkään ole Helsingissä asunut, mutta olisihan minun pitänyt huomata kaupungilla kulkiessani, missä sijaitsevat suositellut hotellit nimeltä Hobo Helsinki ja Helsinki Hub. Sama pätee ”mielikuvituksellista muistoesineistöä” myyviä kauppoja nimeltä Fasaani Antiikki ja Salakauppa. Airbnb-vuokrausta suositellaan etsimään Punavuoresta, koska siellä on monia upeita ravintoloita ja puistoja. Harmikseni en ole huomannut Punavuoresta puistoja. Täytyy käydä etsimässä. Siinä rajamailla ovat Sepänpuisto, Sinebrychoff ja Johanneksen kirkon puisto, niitäköhän tarkoitetaan?

Toimittaja Kimmo Oksanen kommentoi erillisessä jutussa suosituksia. Oksanen on asunut Helsingissä vasta 45 vuotta, siis viisi vuotta minua vähemmän. Hän on silti ehtinyt löytää Helsingistä samoja paikkoja kuin minä puolessa vuosisadassa. Niitä hän suosittelee turisteille, ja tässä olen jyrkästi samaa mieltä. Keskuspuisto, Linnunlaulu, Uimastadion, Lapinlahden sairaalan puisto, Rikhardinkadun ja Kallion kirjastot, ravintolat Elite, Kosmos, Sea Horse, Juttutupa, Risuhokki (nyk. Meiccu) ja Rytmi-baari, elokuvateatteri Orion.

 

Erityisempi urheilumies

Kreikkalainen filosofi Pythagoras ei tainnut olla erityisempi urheilumies. Sen verran ilkeästi hän irvaili aikansa urheilusta innostunutta kulttuuria.

Esimerkkinä hän käytti Stadionin kisoja, joihin hänen mukaansa osallistui kolmensorttista väkeä. 1) kunnianhimon täyttämät kilpailijat 2) hyötymistarkoituksessa itsensä ja tavaransa paikalle tunkevat liikemiehet  3) muutama filosofi, jotka ihmetellen seuraavat kevytmielistä touhua.

Ei ole Töölöntorin blogistikaan erityisempi urheilumies, vaikka lähellä Helsingin Olympiastadionia asuukin. Urheiluruudun alkaessa minulla on yleensä tapana katsoa, mitä Facebookista löytyy. Mutta happamasta asenteesta huolimatta päätin katsoa televisiosta  Pariisin olympiakisojen avajaiset.

Jos nyt ihan totta puhutaan – ja minähän usein puhun – olen viime aikoina hieman lieventänyt happamaa asennettani. Katsoin hiljattain televisiosta yhden jalkapallo-ottelun loppuosan ja toisena päivänä naisten aitajuoksukilpailun.

En osannut kuvitellakaan, että urheiluun liittyvä juhla voi olla näin kulttuuritietoinen kuin Pariisissa. Nelituntinen ohjelma olisi saanut olla pidempikin upeaa taideviittausten virtaa katsellessa.

Kyllä ranskalaiset osaavat, ja kyllä heillä taidetta ja historiaa riittää. Ihastelevia kommentteja on kuulunut joka puolelta. Kritiikkiä on kuultu ainoastaan Kremlin ja Suomen hallituksen taholta. Ranskalaiset eivät kunnioittaneet konservatiiveja. Oli wokea ja seksuaalivähemmistöjä ja drag-meininkiä.

No mutta! Eivätkö konservatiivit tunne enää historiaa? Ranskalaiset nyt vaan ovat vähän semmoisia. Siellähän on puuhattu ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja muuta woke-hömpötystä jo vuodesta 1789.  

                                                 (kuvakaappaus Youtube)

Suurin meteli nousi Leonardon Viimeinen ehtoollinen -maalauksen ja kristinuskon pilkaksi luullusta performanssista. Miten ihmeessä konservatiivipoliitikot luulevat kristinuskon liittyvän olympialaisten syntyhistoriaan?  Ymmärtämättä jäi, että siinä kuvattiin olympolaisten jumalien ilottelevia pitoja, siis niiden jumaluuksien, joiden palvonnasta Kreikassa olympialaiset saivat alkunsa. – Ovat tainneet tämän laidan poliitikot nukkua kulttuurihistorian oppitunneilla? 

                                    (Jan van Bijlert: Olympos-vuoren jumalten pidot, 1600- )

Koskaan ei ole hyvin. 1936 Berliinin olympialaisen avajaisissa sen ajan ryhdikkäät poliitikot närkästyivät siitä, että paikalla nähtiin tummaihoisia, nyt sitä, että nähtiin seksuaalivähemmistöjä.

Mutta minä jatkan vielä. Katsoin jo ohjelmalistasta tiedon, milloin Pariisissa heitetään keihästä.

Fritsu

Sanalla ´fritsu´ on kaksi merkitystä: postimerkki, ja sitten se toinen, tärkeämpi. Molempia nuorena kerättiin, mutta iän myötä ne ovat jääneet.

Nyt en puhu postimerkeistä vaan siitä tärkeämmästä. Merkkejä nekin olivat, mutta niitä liimailtiin kaulalle. Murrosiässä niitä ei voinut näyttää vanhemmille vaan kotona kaula yritettiin peittää liinalla. Kaveriporukoissa liina otettiin pois. Todistusaineisto piti saada näkyviin!

Murrosikä (ja vähän ylikin) oli kivuliasta kamppailua ujouden ja pätemisen tarpeen rajoilla. Omakohtaiset muistot tulevat mieleen, kun lukee nykypolven nuorten miesten vaikeuksista, jotka ovat johtaneet konservatiivisten asenteiden ja uskonnollisuuden trendinomaiseen lisääntymiseen.

Tuntuu kummalliselta. Ei se noin mennyt minun aikanani.

                                          (Kuva:  Malcolm Liepke: Ujous)

Tytön pyytäminen tanssiin oli kyllä ujolle nuorelle miehelle korkean kynnyksen takana, mutta kun pientä rohkaisua huomasi saavansa, niin kyllä se siitä. Sitten ei ollut pitkä matka niihin ensimmäisiin fritsuihinkaan. (Joskus kauan sitten kirjoitinkin täällä varhaisia muistoja aiheesta: (KLIK)  

Mutta mitä ihmettä nykyisille nuorille miehille on tapahtunut. Tulee vaikutelma, että moni on suorastaan traumatisoitunut. Incel-alakulttuuri on nimi ilmiölle, joka ei ole uusi mutta joka nyt on noussut poliittiseksi kohun aiheeksi. Sillä näyttää olevan rumia vaikutuksia yhteiskunnan kiristyneessä ilmapiirissä.

Ja korservatiivis-uskonnollinen ideologia on kyllä aika toivoton suunta etsiä apua.