Espalle takaisin

Ei sen nyt noin pitäisi mennä.

Olenkohan sittenkin perinteiden orja, kun vierastan tätä uutta? En olisi uskonut – tavallisesti minä olen suhtautunut hieman pilkallisesti siihen vanhaan. Mutta nyt kun se vanha on poissa, uusi ei kelpaa minulle senkään vertaa.

Vuosikymmeneen en ole suostunut menemään Espan tungokseen vappuaattona. Mantan lakituksen olen katsonut televisiosta, jos sieltäkään. Mutta nyt kun Manta on poissa ja Espa tyhjä, kaipaan Espalle takaisin. Kansalaistori ei kelpaa korvikkeeksi. Siitä puuttuu ilmapiiri ja tyyli.

Menin siis ihan kiusallani tyhjälle Espalle. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa ennen oli Mantan patsas.

Kai se patsas joskus tuodaan siihen takaisin. Nyt se on korjaamolla. Silloin lakitusjuhla luultavasti palaa myös. Jääkiekon mestaruusjuhla saisi siirtyä pysyvästi kansalaistorille. Tai vielä mieluummin jääkiekon mestaruudet saisivat jäädä tulematta. Lakituksen Mantan patsas kestää, sillä se tehdään nosturilla. Humalaisten jääkiekkofanien kiipeilyä se ei kestä.

Kävin minä joskus nuorena katsomassa Mantan lakitusta. Sillä on perinteitä. Uuno Kailaskin oli jo 1920-luvun lopun keväänä kuljeskellut Mantan patsaalla ja kirjoittanut runon, jossa kaikuu hänelle harvinaisia onnellisuuden sävyjä.

Minä klenkkasin vappua hulinoimaan lonkkavaivaisena Baanaa pitkin vanha vappuviuhka olkalaukussa. Baanan kuilusta piti kuitenkin nousta pois ennen Mannerheimintietä, etten joutuisi sinne kansalaistorin ruuhkaan. Kuulokkeissa soi Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama Minä kaipaan Espalle takaisin. Se on niitä lauluja, jotka jäävät päähän pyörimään ja nostavat nostalgian kyynelhelmen silmäkulmaan. Tästä linkistä sen pääsee kuuntelemaan:  (Klik) 

 

 

 

 

Tulet katumaan

 

Lempikirjailijoihini kuuluva Mark Twain tiedetään viekkaaksi mieheksi. Häneltä piruilu sujui niin ettei hölmömpi huomannutkaan, että juuri häntä tässä tarkoitetaan.

Mark Twain kirjoitti:

”Kahdenkymmenen vuoden päästä tulet katumaan niitä asioita, joita et tehnyt, etkä niitä, joita teit. Purjehdi siis kauas kotisatamasta, tunne tuuli purjeissa. Löydä. Unelmoi. Keksi.”   // Twenty years from now you will be more disappointed by the things you didn't do than by the ones you did. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.

                                                                 (Kuva: Haresh Durgani)

Välillä hän kyllä taisi kirjoittaa ihan vakavaa asiaakin. Kun oikein tarkasti tätä nyt mietin, muuttaisin vuosien määrän. Kahdenkymmenen tilalle pistäisin viisikymmentä.

Huomattavasti vakavampi Jane Austen ymmärsi ongelman:

”Ja joskus olen pitänyt tunteeni omana tietonani, koska en löytänyt kieltä, jolla kuvailla niitä.”  //  And sometimes I have kept my feelings to myself, because I could find no language to describe them in.  (Ylpeys ja ennakkoluulo / Pride and Prejudice)

 

Maestro

Olen viikonlopun kuunnellut Kaj Chydeniuksen musiikkia. Sitä on paljon.  Siihen liittyy paljon muistoja.

Vuosikymmenten varrella on kertynyt melkoinen määrä teatteriesityksiä, konsertteja, juhlia ja muita tilaisuuksia, joissa olen ollut paikalla. Vain se ensimmäinen, Lapualaisooppera, jäi näkemättä. Se harmittaa vieläkin. Viimeiseksi jäi Taru Nymanin lauluilta ”Opitko tyynesti aaltoilemaan” Kom-teatterissa keväällä 2022. Maestro itse jaksoi vielä säestää.

Ensikosketus tuli teiniteatterin koulutuspäivillä Kouvolassa1969. Ensimmäinen tutuksi tullut laulu taisi olla Laulu rakastamisen vaikeudesta elokuvassa Käpy selän alla (1966). Se oli 16-vuotiaalle teinipojalle niin tyrmäävä esitys, että säveltäjänkin nimi jäi kerralla muistiin.

Minulla oli kunnia päästä nuorena tuntemaan Chydeniukset myös henkilökohtaisesti. Omaa ansiota se ei ollut. Pääsin porukoihin avec-ominaisuudessa, sillä samoista musiikkipiireistä oma parisuhteenikin löytyi. Monenlaisissa privaattitilaisuuksissa tuttavuus eteni, muistettavimpana niistä omat hääni. Niinpä nyt nautin muistokahvit Chydeniusten häälahjaksi antamista astioista.

Suru täyttää sydämen.