Ajan tasalla?

 Vakilukijalle on varmasti käynyt selväksi, että lukemismakuni on aika häiriintynyt. Se painottuu menneeseen maailmaan tuhanteen kertaan tallatuille teille. Uutuuksien tutkimusmatkoille en usein uskaltaudu.

Uutuuksien kohdalla tarvitsen esilukijoita, luotettavia suosittelijoita. Siihen virkaan olen muutaman luottokriitikon ja  tuttavan lisäksi hyväksynyt muutamia  blogikavereita. Heidän kokemuksiaan kuuntelen tarkalla korvalla.

Tällä tavalla yritän pysyä edes kohtuullisesti ajan tasalla. On siinä kyllä rimpuilun maku pelistä putoamista vastaan.

Joitakin poikkeuksia tähän kuitenkin on. Muutama nykykirjailija on vakiinnuttanut asemansa. Heidän uusille teoksilleen en kaipaa suosittelijoita – luen ne ilmankin. Tällaisia luottokirjailijoita ovat mm. Pirkko Saisio, Kjell Westö, Ulla-Lena Lundberg, Tommi Kinnunen ja Rosa Liksom. Meri Valkama on vahvasti tyrkyllä esikoisteoksensa perusteella. Lyriikan puolelta nimiä löytyy lisää. Ulkomailta saisin kerätyksi pidemmän listan.

Toinen poikkeus ovat tutut kirjailijat - tai "kirjailijat". Sellaisia on kertynyt varsin iso joukko – entinen ammattini altisti taiteilijatuttavuuksiin. Kun saan kutsun kirjan julkaisemistilaisuuteen tai omistuskirjoituksella varustetun uutuuden, ei sitä voi jättää lukematta. Siitä pitää osata keskustella, kun seuraavan kerran tavataan. Joskus tällaiset ovat rasittavia velvollisuuksia. Viihdetaiteilijana ansioitunut tuttava ei välttämättä ole fiktiokirjailijana aivan mestaritasoa.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin uutuudet ovat minulla lukuvuorossa.  Menossa ovat kuvissa näkyvät teokset.

 

Kjell & Mårten Westön Vuodet oli herkullinen lukukokemus. Veljekset kirjoittavat vuorotellen muistikuviaan vuosien varrelta - koulumuistoja, nuoren miehen kohelluksia, varhaisia tyttöjuttuja, interreil-reissuja, kirjailijan uran käynnistymisvaiheita, aikuistumista. Vaikka veljekset ovat toistakymmentä vuotta minua nuorempia, tunnistan muistikuvissa paljon omien vaiheideni kanssa samankaltaisuutta. Ihan kuin minä … tuon minäkin tunsin ... tuollakin kävin.

Kjell Westön uusi romaani kertoo sota-ajan tunnelmista Helsingissä. Mitä sota tekee ihmiselle, elämälle, rakkaudelle. Kirjailijan aiempiin teoksiin verrattuna tässä on tummemmat sävyt.

Vastoin tapojani nämä kirjat eivät ole käsissäni alkukielellä ruotsiksi. Joskus näinkin pääsee tapahtumaan.

Mårten Westön Kihlman-tutkielma Om hopplöshetens möjligheter  on vielä aloittamatta. Se on jonottanut hyllyssä jo pidempään. Nyt sen aika tulee osana Westö-teemaa.  Nyt vielä tutkin, onko minulta jäänyt lukematta jotain veljesten varhaisemmasta tuotannosta.

Poimuja ja nystyröitä

 

Kirja jätti oudolla tavalla hämmentyneeksi.

Maailma on täynnä aivokasvaimia. Oikeastaan mitään muuta ei elämässä ja maailmassa ole. Suunnaton määrä työtä ja opiskelua. Loputtomasti uusia kasvaimia.

Hämmennys tuli siitä, miten minä voin viihtyä tällaista kirjaa lukiessani. Kovasti epäluuloisena tartuin kirjaan. Miten kaltaiseni lääketieteestä mitään ymmärtämätön voi pärjätä loputtomien termien kanssa. Jokaiselle aivojen poimulle ja nystyrälle on nimi. Leikkelyt ja rassaamiset selostetaan perin juurin.

Yksityiselämä jää sivuseikaksi. Pieniä välähdyksiä on vaihtuvista tyttöystävistä, mukavista ja vähemmän mukavista työtovereista, armottomasta kamppailusta virkanimityksistä.

Ja silti luin tätä kirjaa kuin parasta romaania. Siinä oli jännitystä onnistumisista ja epäonnistumisista. Siinä oli rehevää kansankuvausta potilaiden taustoista. Siinä oli tarinan kertomisen iloa ja taitoa. Jotenkin oudosti  päähenkilö hahmottui taruolennoksi, joka on jatkuvasti ylivoimaisilta tuntuvien tehtävien edessä. Usein onnistuu, aina ei.

Tarina toimi, aineksia oli valtavasti. Erityistä on, että tarinat ovat totta, eivät fantasiaa. Jostakin muistin kätköistä löytyi ihmisoikeusjuristi Matti Wuoren (1945 – 2005) pohdinta ihmisen tarinallisesta olemuksesta.

”Olennaista ja kaikkein tärkeintä on suuri satu. Ilman kertomuksia ja taruja emme ole mitään. Ihminen on ennen muuta olento, joka kykenee sepittämään tarinoita ja joka samalla elää niissä joka päivä. Ilman suuria kertomuksia, ideologioita, uskomuksia ja myyttejä sekä pieniä tarinanpoikasia, anekdootteja, kaskuja, huhuja, juoruja, sattumuksia, allegorioita, opettavaisia esimerkkitarinoita, unelmia, faabeleita, legendoja, häväistysjuttuja yhtä lailla kuin sankarirunoelmia sekä niiden eetosta ja paatosta olisimme ihmisiä vailla niitä ominaisuuksia, jotka vasta tekevät meistä ihmisiä. Vasta tämä oikeuttaa meidät pitämään itseämme ainutkertaisina.” (Matti Wuori)

(Kuva elokuvasta, jossa päähän kohdistunut vamma vaati hoitoa. Samassa elokuvassa Matti Wuori tekee cameo-roolin: Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä 2002)

(Kirja: Juha Hernesniemi:  Aivokirurgin muistelmat,  WSOY 2022)

Ihan vakavalla naamalla

Missä viipyy? Nyt olisi aika. Nyt olisi momentum.

Chaplin teki sen 1940, keskellä sotaa. Se osui. Ohjuksen nimi oli Diktaattori (The Great Dictator). Pilkan kohde ei jäänyt epäselväksi.

Missä ovat osaavat satiirikot nyt? Vallanpitäjien pilkkaaminen voi toki olla pilkkaajalle vaarallista, mutta silti. Eikö kukaan uskalla? Vai eikö satiiria enää osata?

Kuka on Robin Hoodin vastakohta, minulta kysyttiin. Suomen hallitus tietenkin. Ottaa vähävaraisilta, antaa hyvätuloisille. Päinvastaista hallituspuolueet itse kyllä väittävät, ihan vakavalla naamalla.

Amerikassa on veikeä meininki republikaanipuolueessa. Ovat pistäneet presidenttiehdokkaalleen hallinnon jo valmiiksi ranttaliksi. Evankelikaaliset konservatiivit julistavat Raamattu kädessä perinteisiä arvoja ja kristinuskoa, ihan vakavalla naamalla. Ei kovin hurskaalta meno näytä, eikä varsinkaan presidenttiehdokas.

Näin hillittömiä aiheita olisi nykysatiirikolle tarjolla. Tilanne pitäisi ottaa haltuun silloin kun se on päällä. Kohta on myöhäistä, kohta tulevat uudet pilkattavat.

On tietysti myös klassikkosatiireja, jotka kestävät aikaa. Kuvassa muutamia kirjahyllystäni.

Pitkään olen pitänyt kuvassa keskellä näkyvää Nikolai Gogolin kirjaa maailman parhaana hallinnonuudistuksen oppikirjana. Mutta sekään ei enää pärjää nykymenossa. Se saisi ehkä otteen johonkin Suomen sote-uudistukseen ja ns. hyvinvointialueiden (nimi annettu ihan vakavalla naamalla) hallintokuvioihin, mutta näihin isompiin metkuihin tarvittaisiin ihan uudenlaista otetta.