Kävinhän siellä minäkin

Helsingin Sanomien kuukausiliite on vuosikausia julkaissut hauskaa ja kiinnostavaa sarjaa paikoista, joissa joskus tapahtui jotakin. Välillä oikein suuria tapauksia, kuten murha, välillä jotain ihan pientä ja intiimiä, vaikkapa joku lemmekäs kohtaaminen. Tapauksesta on lyhyt selostus ja paikasta kuva ja koordinaatit, joten kuka tahansa voi niiden perusteella löytää paikan.

Minulla on iät ajat ollut vähän samanlainen harrastus. Jokin outo voima vetää minua käymään merkittävillä tapahtumapaikoilla - ihan vaan katsomassa ja eläytymässä menneisiin tapahtumiin.

Käyntikohteita on vuosien varrella kertynyt vaikka kuinka paljon, sekä Suomessa että pitkin maailmaa. Kun yritän tehdä niistä listaa, huomaan, että kovin moni niistä on murha- tai kuolinpaikka. Esimerkkejä:

Bobrikov (Hallituspalatsi, Helsinki)  //  Olof Palme (Tukholma)  //  John Lennon (New York)  /  Prinsessa Diana (Pariisi)  //  Bodom-järvi (Espoo)  Konginkankaan bussiturman paikka  //  Kyllikki Saari (Isojoki) (kuvassa muistokivi paikalla, josta ruumis löydettiin) 

Käyntikohteiden huippua kaikkialla ovat olleet tietenkin lukuisat merkkihenkilöiden syntymäpaikat, kodit, patsaat ja hautamuistomerkit. Kuuluisat kapakat kuuluvat minulla aina ohjelmaan myös, vaikkapa Hemingwayn Harry's Bar Venetsiassa, Marx Pub Lontoossa, Brechtin baari Berliinissä, unohtamatta kotimaisia huippupaikkoja kuten Pohjanhovi Rovaniemellä,  Pispalan pulteri tai Villa Sandviken Vaasassa. Fiktiivisemmätkin paikat ovat tulleet huomioiduiksi, kuten Sotamies Svejkin kapakka Prahassa.

Politiikasta ja historiasta tutuista bongauskohteista muistuu mieleen vaikkapa Koijärvi, Mäntsälän suojeluskunnantalo, Lapuan Kosola, Koiton talon juhlasali, Vilppulankoski, Raatteen tie.

Kirjallisuudesta tutuista kohteista muistuu mieleen esim. Julian parveke Veronassa, Juhannustanssien tanssilava Teiskossa tai 221b Baker Street London.

Tärkeä paikka oli kansallisen itsetunnon Suuren Kertomuksen sijaintipaikka Münchenin olympiastadionin takasuoran alussa, paikka, jossa Lasse Viren kaatui ja nousi. Kylmät väreet siinä vyöryivät pitkin pohkeita, vaikka en urheilumiehiä olekaan. Tästä käynnistä olen kirjoittanut aiemminkin, tässä linkki .

Toinen elähdyttävä paikka oli maailman kuuluisin suojatie Lontoossa, Abbey Road -nimisellä kadulla. Jos joku lukijoista ei tunne kadun nimeä, niin kannattaa katsoa Googlesta. Sieltä löytyy myös kuva tuosta samasta suojatiestä, vähän eri vinkkelistä, eivätkä suojatietä kulkevat henkilötkään ole samat kuin minun kuvassani.

Presidentti Kekkosen kuntoportaat Seurasaaressa ovat myös kuuluneet käyntikohteisiini. Urkki lenkkeili Tamminiemen vieressä sijaitsevan Seurasaaren poluilla ja hyppäsi näissä portaissa vielä 75-vuotiaana kuudennelle portaalle. Entinen korkeushypyn ja kolmiloikan suomenmestari! Minä en kokeillut. Oli vähän kramppia pakarassa.

Nyt koronan (ehkä) hellittäessä mietin uusia kohteita. Ihan vaan kotimaasta tai korkeintaan Pohjoismaista. Kauemmas en näillä näkymin ole lähtemässä. Saa ehdottaa.

 

 

 

 

 

Näistä en luovu

Minulla on kaikki seinät täynnä kirjahyllyjä, mitä nyt seassa ovia, ikkunoita, tauluja ja televisioita.

Olen tullut ymmärtämään, että kirjat ja hyllyt ovat epämuodikkaita. Niistä olisi syytä päästä eroon.

Pysyn kuitenkin epämuodikkaana. Olen tällainen vanha jäärä, jonka on vaikea omaksua nykyajan kotkotuksia.

Kaikki kirjat eivät edes ole mahtuneet kodin hyllyihin. Dekkarit, satukirjat ja luontokirjat olen siirtänyt maalle. Kellarikomerossa on hyllyistä poistetut - niitä vien kaupunginkirjaston vaihtohyllyihin ja Emmauksen kirpputorille. Toisaalta kylpyhuoneessa ei ole kirjoja, olen valinnut sinne mieluummin pesukoneen. Keittiökin on melkein kirjaton. Jääkaapin yläpuolella on vain keittokirjojen hylly.

Miettimisen arvoinen kysymys tietenkin on, miksi haluan pitää kotini täynnä kirjoja. Olenhan ne suurelta osin lukenut, ja tuskinpa niistä kovin monta haluan lukea uudestaan.

Onko syynä pätemisen tarve? Haluanko antaa kylässä kävijöille sivistyneen vaikutelman?

Joutuvatkohan kirjani jätekeräykseen sitten kun minusta aika jättää? Divarit eivät nykyisin maksa kirjoista juuri mitään - tosin poikkeuksia on. Olen kyllä antanut perillisilleni ohjeen, että kokoelmani ei ole mikä tahansa kirjakerhotuotteiden valikoima vaan täynnä kirjallisuuden klassikkoja - ammattilaistasoa. Seassa on melkoinen määrä tekijän nimi- tai omistuskirjoituksia - joukossa nobelisteja, presidenttejä ja muita merkkihenkilöitä.

Kirjani ovat hyvässä järjestyksessä aihepiirein luokiteltuina ja aakkosjärjestyksessä. Samaa ei voi sanoa kaapeistani ja laatikoistani, jotka ovat myös umpitäynnä tavaraa.

Tämä tuli mieleen, kun äsken etsin kirjoituspöydän laatikosta kojetta, jolla irrotetaan nitojan piikki paperinipusta, kansanomaiselta nimeltään "naittajan" piikki. Kai sille kojeellekin nimi on, mutta ei juolahda nyt mieleen.

Pitkään piti laatikoita penkoa, mutta lopulta löytyi (kuvassa ylärivissä keskikohdasta hieman oikealle) . Oli pieni pahvirasia, jossa oli kaikenlaista. Keräsin kaikki sohvalle ja otin kuvan. Ovat ne ihan kauniita katsella, mutta tarvitsenkohan noita kaikkia? Säilytänkö näitä turhaan niinkin keskeisellä paikalla kuin kirjoituspöydän keskimmäisessä laatikossa?

Olisi kai asennoiduttava kirjoihin ja muihin tavaroihin niin kuin Nuuskamuikkunen:

"Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen. "

Yritin olla vitsikäs

Passi ja henkilöllisyyskortti olivat päässeet vanhentumaan. Mitäpä minä sellaisilla korona-aikana. Passilla tuskin enää parempinakaan aikoina.

Piti siis mennä ottamaan virallinen valokuva. Musta maski vaan naamalle ja bussilla Kannelmäen kauppakeskukseen, jossa on valokuvaamo. Siellä kävin viimeksikin samalla asialla viisi vuotta sitten.

Valokuvaamon nuori mies ohjasi minut verhon taakse jakkaralle istumaan. Yritin olla vitsikäs ja kysyin, pitääkö maski ottaa pois passikuvaa varten.

Valokuvaajaa ei naurattanut yhtään. Naamasta näki, että tuota hän osasi odottaa. Saman repliikin on tainnut esittää moni ennen minua.

Eikö hyvään asiakaspalveluun pitäisi kuulua, että kauppias teeskentelisi riemastuvansa asiakkaan kuluneistakin oivalluksista? Jäisi asiakkaalle hyvä mieli ja tulisi toistekin vitsailemaan.

Toisaalta ajattelin itseäni. Minullahan ei ole huumorintajua ollenkaan eikä mikään naurata minua, paitsi kutittaminen. Eivät edes kotimaisen viihdeohjelman sketsit. Samojen repliikkien loputonta toistoa nekin ovat, milloin minkinlaisen pölvästihahmon esittäminä.

Onnistuikohan edes valokuva? Sen näkee vasta kun passi valmistuu. Siinä ei saanut hymyillä, huulet oli pidettävä yhdessä. Silmälasit oli riisuttava. Se on minulle paha juttu: en tarvitse muuta kuin lukulaseja, mutta käytän silti muulloinkin, sillä ne parantavat ulkonäköä.

Mikähän siinä on, että passikuvat ovat kuin julman ryövärin etsintäkuulutuskuvia? Minulle on usein sanottu, että osaan poseerata ja näytän valokuvissa paremmalta kuin luonnossa. Olen hieman samaa mieltä, mutta se ei päde passikuviin.

Sain nuorena hieman poseerausopastusta alan ammattilaiselta. Ehkä siitä tarttui jotain pysyvämpääkin taitoa, en ole varma. Sain huomata, että leikkimielinen harjoittelu oli ihan hauskaa, kunhan se ei ole ammatti. Siitä touhusta oli hymy kaukana, paitsi että hymyä piti teeskennellä. - Se olisi ehkä asiakaspalvelussakin hyödyllinen taito?

                                                (Sarjakuva:  Maurinen / Rontticomics.wordpress.com)