Lista 1

Tänään torstaina klo 14 Suomen aikaa avautuu - jos Ruotsin akatemia sen meille suo - Tukholmassa eräs ovi ja lehdistön eteen astuu kirjallisuuden professori Mats Malm, joka kertoo, kenen kirjailijan elämä ja maine mullisuu perinpohjaisesti. Ellei astu, se on merkki siitä, että akateemikkojen raati harkitsee vielä ja kertoo päätöksensä vasta viikon kuluttua.

Me akatemian alamaiset kirjallisuusihmiset odotamme jännittyneenä ja puhkeamme tiedon saatuamme joko innostuksen tai pettymyksen huudahduksiin. Voi käydä niinkin, että hämmennymme täysin ja kyselemme, että kuka kumma.

Tämä sama seremonia on toistunut joka lokakuu vuodesta 1901 - muutamin poikkeuksin. Kun katselee listaa, siellä on hyvin paljon tuttuja suuruuksia mutta myös aika monta vähemmän tuttua ellei peräti melkein tuntematonta.

Tarkemmin listaan perehtyessä huomaa, että sieltä puuttuu aika monta sellaista nimeä, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Listan alkupäässä on muutamia nimiä, joiden merkitys kirjallisuudelle on nykypäivästä katsoen jäänyt vähäiseksi. Mihin ovat unohtuneet kirjallisuuden jättiläiset, jotka elinvuosiensa perusteella olisivat ehtineet mukaan listan alkupäähän? Tolstoi? Tshehov? Zola? Strindberg? Ibsen, Twain?

Pidemmälle selatessa huomaa, että listalla on paljon nimiä, jotka sinne perustellusti kuuluvat. Mutta kyllä sieltä monta välttämätöntä nimeä puuttuukin. Miten olisi vaikkapa Rilke, Gorki, Conrad, Kafka, Proust, Joyce, Woolf, Zweig, Blixen, Brecht,  Ahmatova?

Raati on tietysti aina raati ja sen jäsenillä omat suosikkinsa ja ehkä myös intriginsä. Harvoin mikään raati on suorituksen arvioinnissaan yksimielinen, katsokaa vaikka mäkihyppyä tai taitoluistelua, saati sitten niin moniulotteisessa lajissa kuin kirjailijan koko elämäntyön arviointi.

Suomesta listalla on vain yksi nimi. Sillanpään kansainvälinen merkitys on ymmärrettävästi vähäinen. Paljon on ollut puhetta, että hänen palkitsemisensa perusteet löytyivät kirjallisuuden ulkopuolelta. Syksyllä 1939 Suomi oli maailman huomion kohteena poliittisista syistä. Joku suomalainen haluttiin palkita sympatian osoittamiseksi vaikeassa tilanteessa olevalle valtiolle, ja Juhani Aho oli jo ehtinyt kuolla. Niinpä Frans Emil palkittiin, ja palkintogaalasta tuli varsin omalaatuinen tapahtuma. Hyvä ettei juhlakalu pistänyt painiksi Ruotsin kuninkaan kanssa.

Väinö Linnan tiedetään olleen hyvin lähellä voittoa useana vuonna 1960-luvun alussa. Aina kuitenkin joku meni edelle. Muita myöhemmin mainittuja ehkä-mahdollisia nimiä ovat olleet Paavo Haavikko, Bo Carpelan ja Tove Jansson.

 Viime vuosina palkittujen listalle on tullut muutamia lähes tuntemattomia yllätyksiä, ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Heidän merkitystään on liian aikaista arvioida. Muutama tunnettukin yllätys on, heistä suurimpana Bob Dylan. Arvovaltaisten akateemikkojen raati haki selvästi rennompaa ja liberaalimpaa imagoa itselleen.

Tätä kirjoitettaessa on 12 tuntia oven avaamiseen (tai sitten viikko lisää). Arvauksia on paljon, vedonlyöntifirmat käyvät kuumina. Minä en muuta veikkaa kuin että yllätys taas tulee. Ehkä pitää googesta katsoa, että kuka kumma. [jatkuu...]

 

Teoria vs. käytäntö

Rupateltiin kaverin kanssa itsemurhasta.

Ei, ei niin että sitä mitenkään suunnittelisimme. Ei meistä kummastakaan ole sellaiseen. Olemme aivan liian pelkureita.

Asia tuli puheeksi eutanasiakeskustelun jatkeeksi. Mitä jos iskee hirmuinen sairaus eikä eutanasia olisi sallittu. Miten silloin toimisimme?

Se on paha kysymys. On paljon mukavampaa olla hyväuskoinen ja naiivi. Että eihän niin voi käydä. Tunnelmaa väljensi myös viinipullo pöydällä välissämme.

Yritimme muistella, ketkä taiteen merkkihenkilöt ovat päätyneet omakohtaiseen ratkaisuun. Onhan niitä.

Kaveri mietti, että hänellä olisi kyllä tekoon tarpeelliset ulkoiset olosuhteet valmiina. Teoreettinen perusta vain puuttuu. Pitäisi lukea lisää Schopenhaueria ja Dostojevskia. Kafkakaan ei olisi pahitteeksi.

Pyssyä miellä kummallakaan ei ole käytettävissä, vanhoilla sivareilla eli aseistakieltäytyjillä. Ei myöskään myrkkyjä, arsenikkia tai strykniiniä ja mitä niitä muita Agatha Christien kirjoittamista murhaoppaissa mainittuja olikaan.

Jäljelle jäisi kuitenkin muita keinoja. Kaverilla on pitkä köysi autotallissaan. Sitä voisi käyttää muuhunkin kuin hinaukseen. Tai voisi hypätä laiturilta tai laivasta mereen. Tai kerrostalon parvekkeelta alas. Tai junan alle.

Minä kuuntelin kaverin innostunutta ideointia mutta ikuisena ilonpilaajana en malttanut olla kääntämättä tunnelmaa puoli- tai kokolohduttomaksi. - Entä jos olet niin kipeä, että et pääse sängystä ylös autotalliisi, laiturille, laivaan tai juna-asemalle?

Joimme vielä yhdet ylimääräiset lasilliset. Sitten poistuimme kapakasta suhteellisen totisina.

(Kuva: Mihael Germashev 1920)

Saivartelu

Läheinen vanhus kuoli kesällä. Jälkeläiset kysyivät minulta, voisinko laatia perukirjan.

Katselin ohjeita ja sain selville, että kuka tahansa voi laatia perukirjan. Ei tarvitse olla juristi. Netistä löytyi  ohjeita. Luin kotihyllyni mapissa olevat omien vanhempieni perukirjat sillä silmällä, että olisiko niissä jotain sellaista, mikä tuottaisi pulmia.

Kaikki näytti helpolta. Vainaja oli jo vuosikaudet asunut palvelutalossa, ei ollut mitään vaikeasti jaettavaa, kuten taloa, osakehuoneistoa, kesämökkiä, autoa tms. Kirjoja,  tauluja, astioita ja huonekaluja oli jonkin verran. Kaikki muu omaisuus oli pankkitilillä ja rintaperillisiä vain kaksi.

Silti epäröin. Ajatus kulki sitä rataa, että tällaisissa asiakirjoissa voi olla sudenkuoppia, joita amatööri ei tunnista. Vain juristi osaa metkut, joilla kiemurrellaan muotovirheiden ohi.

En suostunut pyyntöön vaan suosittelin ammattilaista. Perilliset hyväksyivät perusteluni, sillä hekin tuntevat juridisen saivartelun maineen.

Nyt se ammattilaisen laatima asiakirja tuli. Luin sen sillä silmällä, että olisiko onnistunut minulta.

Olisi!

Aivan varmasti olisi. Jokainen kohta. Itse asiassa paremman olisin laatinut, sillä siinä on kielivirhe. Juristi ei näköjään osaa pilkkusääntöjä.

Pikkuisen harmittaa, varsinkin kun katson laskua. Aikamoinen.