Iloinen vai surullinen?

Utelias kun olen, kävin katsomassa, joko kaupungilla on elämää. Tänään kun oli rajoitusten ensimmäinen  - toki hyvin varovainen - purkamispäivä. Tästä kuulemma alkaa vapaus, vähän kuin vankilasta vapautumisen ensimmäinen epävirallinen kokeilupäivä.

Ei minulla silti ollut aikomusta mihinkään sisälle mennä. Kunhan vähän kiertelen ja kadulta kurkistelen nähdäkseni, eletäänkö sisätiloissa säädyllisesti vai uhkaako pikapaluu entisiin rajoituksiin. Toisaalta minulla oli kyllä houkutus löytää jostakin yökerho, joka suljetaan määräysten mukaan klo 18. Sellainen innovaatio voisi olla minun makuuni.

Toukokuussa 1945 sodan loppumista juhlittiin järjestämällä tanssit rautatientorilla (kuva: Sanomien arkisto). Tori tuli täyteen juhlamielistä kansaa. Voisikohan nytkin tulla jonkinlainen kansalaisjuhla - sitten kun epidemia on ohi ja laumasuoja tulevasti saavutettu?

Tänään ei kuitenkaan ollut näkyvissä juhlamieltä. Kaikki oli hiljaista ja innotonta, Töölöntoria myöten. Vähän tuntui kuin vanhan kunnon Stadin Arskan haamu leijailisi kaupungin yllä. Ei vielä tiennyt, onko kevät iloinen vai surullinen.

 

 

Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa

Laskuri näyttää, että tämä on kirjoitus numero 1111 Töölöntorin blogissa.

Aika komea luku. En tainnut aloittaessani suunnitella, että tällaiseen määrään pääsisin. Enkä aio ihan tähänkään vielä lopettaa.

Oikeastaan näitä olisi muutama enemmänkin, mutta olen julmasti poistanut joitakin sisällöltään vanhentuneita tai harhautuneita.

Olen nimittäin lukenut vanhoja tuotoksiani. Siihen on avautunut houkutteleva tilaisuus, kun olen lukijalistasta huomannut, että aina silloin tällöin ilmestyy uusia lukijoita, jotka ryhtyvät lukemaan kronologisesti tai aihepiiri kerrallaan vanhoja kirjoituksiani. Näen listasta avatun kirjoituksen otsikon. Jos en otsikosta muista, mikä juttu sen takana on, avaan sen itselleni muistin virkistykseksi.

On siellä aika nolostuttaviakin sepustuksia mutta seassa myös sellaisia, jotka antavat tunteen, että tämäpä on tosi hyvä. Että olepa onnistunut...

Sellaiset tuovat iloa, juuri niin kuin mestarirunoilija Bo Carpelan kuvaa kirjoittaessaan reunamerkintöjä Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten runouteen. Carpelanin esittämää rinnastusta kirpputorilöytöihin jäin miettimään. Että mitähän kaikkea arvoituksellista minä olenkaan kirpputoreilta löytänyt.

Siinäpä hyvä idea aiheeksi johonkin tulevaan kirjoitukseeni.

 

Häiritsee hieman mukavuutta

 

Aloin lukea David Foster Wallacen kirjaa Päättymätön riemu (Infinite Jest - 1996, suom. Tero Valkonen 2020). Ei millään lähtenyt vetämään. Homma meni tukkoon muutamassa sivussa.

Täytyy tehdä uusi yritys joskus paremmalla ajalla. Joskus, kun ei päässä pyöri mitään häiritsevää, kuten koronaa, kesäsuunnitelmia tai kämpän siivousta. Ajatuksen pitää olla kirkas, kun tähän käy. Lukemisen pitää siinä olla päivän pääasia, hyvin monen päivän, sillä sivuja on 1079.

Mestariteokseksi mutta kieleltään ja rakenteeltaan hankalaksi tätä on kyllä luonnehdittu, joten ihan kokonaan omaksi heikkoudeksi en taida ongelmaa ottaa. Ehkä ensin olisi syytä ottaa vauhtia jostain helpommasta, sellaisista kuin James Joycen Odysseus, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä tai Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia.

"Hyvän kaunokirjallisuuden työ on lohduttaa häiriintyneitä ja häiritä mukavuutta", sanoo Wallace. Tässä olen kyllä suunnilleen samalla kannalla. Lohdutusta en alkusivuista tuntenut saavani, ja nyt pitääkin miettiä, löytäisinkö tähän hätään kirjoja, jotka häiritsevät mukavuutta vähän kohtuullisemmin.