Mokailuja

Nettikaupan lähettifirma mokasi. Toi ovelle väärän ruokakassin. Nyt on jääkaappi aika huonossa hapessa.

 

Sattuuhan sitä mokia itse kullekin. Minullekin, vaikka ei uskoisi. Yritin muistella, mikä on ollut pahin mokani. Se oli ehkä eräs virkamatkalle lähtö. Olin lähdössä seminaariin Müncheniin. Saavuin kyllä lentokentälle oikeaan kellonaikaan ja päivän numerokin oli oikea. Ainoastaan kuukausi oli väärin. Se ei ollutkaan syyskuu vaan lokakuu.

Minä pääsin siis korjaamaan mokani mutta tämä ruokalähetti ei päässyt. Minun tilaukseni oli mennyt ties mihin, eikä sitä lähdetty etsimään. Sain pitää väärän kassin ilmaiseksi. Kadonnut tilaukseni pitää tilata uudestaan ja se on valmiiksi maksettu, mutta kuljetus onnistuu vasta ensi viikon alussa.

Olisi tietysti ollut mahdollista, että siinä väärässä kassissa olisi ollut käyttökelpoista ruokaa, mutta eipä vaan. Siellä oli piimää, maksalaatikkoa, lenkkimakkaraa, meetwurstia, jauhelihaa ja monenlaisia makeisia. Ja jumittuneita nutturoita.

Miten voikin! Tällainen kranttu nirppanokka kuin minä ei koske tuollaisiin. Pilaantuneet maitotuotteet eivät ole kelvanneet koskaan, ja näistä muista olen luopunut myöhemmin. Jauheliha olisi mahdollisuuksien rajoissa, mutta ei kaikkein rasvaisin sikanauta.

Soitin naapurissa asuvalle iäkkäälle karjalaismummolle, että kelpaisiko hänelle. Kyllä kelpasi, hyvin iloiselta näytti, kun ovelle vein. Olisi kutsunut kahville, mutta se siirrettiin pandemian jälkeiseen aikaan.

Mietin, miten tuntematon vastaanottaja suhtautui tarkastellessaan ilmaiseksi saamiaan minun tilaamiani ruokia. Lohta, kuhaa, broilerisuikaleita, jääsalaattia, porkkanoita, sipulia, valkosipulia, tomaattia, mandariineja, selleriä, paprikaa, raejuustoa, pakastemustikoita, ruis- ja kauraleipää, pitaleipää, paseerattuja tomaatteja, tomaattimurskaa, tomaattikeittoa, oliiveja, oliiviöljyä, fetajuustoa, mozzarellaa, viininlehtikääryleitä, Varmaankin ärtyi kovasti turhuuksista?

Tarkkaavainen lukija jäi ehkä ihmettelemään yhtä minulle tulleen ruokakassin tavaran nimeä. Sille selitys.

Eräs ruotsinkielinen Fb-kaverini kirjoitti päivityksessään kuvan kanssa syöneensä laskiaispullan (ruotsiksi fastlagsbulle). Automaattisen kääntäjäkoneen mukaan tämä näyttää olevan suomeksi "jumittunut nuttura".

Kovia mokailemaan nämä netin kääntäjäkoneet. Tämän mokan logiikka jää minulta ymmärtämättä.

Tilapäinen optimisti

Pandemia-aika näyttää yllättävästi vääntävän tuttuja asioita outoon asentoon. Niinkin kummallinen kierre on käynnissä, että jopa tällainen peripessimisti kuin minä alkaa jostakin kulmasta katsottuna näyttää optimistilta.

Syytä on kyllä olla huolissaan, varsinkin täällä Helsingissä, jossa tartunnat ja sairastumiset ovat koko ajan valtakunnan pahimmat. On täysin realistista olettaa, että virus hyökkää kimppuun heti kun astun ovesta ulos. Siksi noudatan äärimmäisen tarkasti suojautumisohjeita. Maskit ja käsidesit ovat koko ajan käytössä, missään en käy, ketään en tapaa. Näin on jatkunut jo kohta vuoden.

Vähäisiä poikkeuksia on. Olen käynyt ruoka- ja juomakaupassa. Sellaiset sijaitsevat muutaman askeleen päässä ulko-ovestani. Kirjastosta olen käynyt hakemassa ja palauttamassa netissä tilaamiani kirjoja. Siinä kaikki ulkopuoliset kontaktit.

Puhelimitse pidän kyllä yhteyttä moneen suuntaan, varsinkin iäkkäisiin läheisiini. Viime ajoilta on tullut huolestuttavia havaintoja. On merkkejä, että monen kestävyys alkaa pettää. Vanhuksilla alkaa näkyä toivottomuutta. Ja nuoremmillakin, jos tämä sana sopii käytettäväksi suunnilleen minun itseni ikäisiin, varsinkin yksin eläviin. Heillä on tuskaa kestää yksinäisyyttä, tulee voittamaton halu lähteä menemään riskistä välittävättä.

Tuttavissani on myös toimeentulonsa menettäneitä taiteilijoita, näyttelijöitä, ohjaajia, muusikoita. Nuoria ja perheellisiä, velkaisia. Ei hyvältä näytä.

Tällaisessa ympäristössä minä alan vaikuttaa optimistilta. Tunnen olevani jokseenkin turvassa, kun ei ole pakko lähteä asunnosta mihinkään. Yksinäisyyskään ei ole osanani, joka ajaisi minut menemään. Juniorisarjalaisilta saan lisäksi tarpeen mukaan apua. Kotona on runsaasti kirjoja ja viihdykettä. Talous on kunnossa eikä heikentymistä ole odotettavissa. Rokotuskin alkaa jotenkin jo häämöttää, sillä riskiryhmäläisen status pätee minuun.

Näistä lähtökohdista minä olen luontevasti ryhtynyt lietsomaan valoisampia näköaloja varsinkin niille vanhuksille, joita en ole kohta vuoteen päässyt tapaamaan. Yhdellekin yhdeksänkymppiselle lähetin runon ja laulun (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius). (linkki) 

Lupailin, että kyllä kohta taas tulee aika, jolloin hyvä elämä pääsee valloilleen (vaikka itsekin ihan pikkuisen epäilen - mutta sitä en tietenkään kertonut). (Kuva: Luchino Visconti: Tiikerikissa - 1963)

 

 

Harhapoluillakin löytää

Tarkoitus oli vain etsiä, löytäisinkö erään pakinan. Sen, jossa kirjoittaja Mikko Vilkastus pilkkaa vanhasuomalaisia ja erityisesti kirjailija V. A. Koskenniemeä. Halusin katsoa, millainen ilkimys tämä Vilkastus oikeastaan oli. Pilkkaamisen aihetta toki oli.

Kuten valistunut lukija tietysti tietää, tämä Aleksis Kiveltä kähvelletty kirjoittajanimi Mikko Vilkastus ei ole oikea nimi vaan pseudonyymi. Sen taakse kätkeytyy itse Eino Leino.

Kuinka ollakaan, taas eksyin harhapoluille. Juutuin selailemaan aivan väärää kirjaa. Ei täältä Vilkastuksen pakinaa löytynyt, mutta muuta mielenkiintoista löytyi heti alkusivuilta niin paljon, että pakinan etsiminen unohtui. Saarikosken teksti varhaisesta kollegastaan ei ollut minulla kovinkaan tuoreessa muistissa.

Saarikoski ja Leino - on siinä ollut harvinaisen epäsuhtainen pari, jolla on ollut tavattoman paljon yhdistäviä piirteitä. Esipuheessa Saarikoski kertoo tuntevansa ihmisten houreet  siitä, että hän olisi suorastaan jonkinlainen Leinon inkarnaatio. Hän kertoo suostuneensa kustantajan ehdotukseen Leino-kirjan kirjoittamisesta "kirjoittaakseen itsensä eroon koko äijästä". Hän vakuuttelee, että "Leino tuskin jätti jälkiä minun omiin runoihini".

Muistelin, että Eino Leino -seurassa käsiteltiin joskus Leinon ja Saarikosken yhtäläisyyttä. Sen esitti niinkin asiantunteva taho kuin Saarikosken vaimo numero neljä eli Tuula-Liina Varis. Tämä löytyi.

Yhtäläisyyksiä tuppaa löytymään kosolti:
”Noidanlapsen” iso pää. Suuri henkilökohtainen viehätysvoima. Poikkeuksellinen kirjallinen lahjakkuus. Hyvä, itse hankittu sivistys… Kirjallinen menestys harvinaisen nuorena. Terävä äly ja korkea henkinen taso, mutta infantiili tunne-elämä ja tavaton epäkäytännöllisyys arkielämässä. Boheemi elämäntapa. Julkisuuden jano ja kammo. Sotkuiset naisasiat. Alkoholismi ja varhainen kuolema sen seurauksiin. - - nopeat mielialavaihtelut maanisesta innosta pettymykseen ja depressioon, idealismin vaihtuminen syvenevään pessimismiin ja melankoliaan, traaginen optimismi

Vilkastuksen pakinan etsin joskus myöhemmin paremmalla ajalla. Nyt ensin perehdyn tähän merkilliseen runomuotoiseen Legenda jo eläessään -kirjaan. Viimeisen sivun lyijykynämerkinnän mukaan olen tämän edellisen kerran lukenut vuonna 1975, silloinkin näin helmikuussa. Ihan kuin ennen lukematonta tekstiä nyt lukisin.

Kuvassa Eino Leinon patsas Esplanadilla. Saarikoskesta ei tietääkseni ole vielä patsasta tehty.