Valheen viemää

Kiinnostava ristiriita:

Kun poliitikko valehtelee suorassa lähetyksessä, se ei aiheuta erityisempää ihmettelyä. Kuuluu asiaan.

Kun toinen poliitikko käyttää valheesta alatyylistä nimitystä, siitä nousee meteli.

Minun ajatukseni menevät toisin. Valehtelu tässä on ongelma, ei sitä totuudellisesti luonnehtiva sana. Vai keksisikö joku vielä osuvamman sanan?  Ei se asia vaan sille annettava nimi!

Oscar Wilde kirjoitti aiheesta oikeita havaintoja:

  

"Minun kokemukseni elämästä on se, että kun joku valehtelee, hänen sanansa vahvistetaan joka puolella todeksi. Kun joku puhuu totta, hän jää kovin yksinäiseen ja piinalliseen asemaan, eikä kukaan usko sanaakaan siitä mitä hän sanoo." (The Importance of Being Earnest 1895, suom. Sulhaseni Ernest / suom. Kersti Juva,  tunnetaan myös suom. nimellä Tärkeintä on olla aito)

Wilde irvistelee poliittiselle "rehellisyydelle" monessakin yhteydessä. Ilmeisesti siis asia on ollut tuttu ennen nykypäivääkin, tokkopa kuitenkaan yhtä vaikutusvaltaisesti. Dialogissa Valehtelun rappio (The Decay of Lying - 1898) / suom. Martti Anhava) vanha kunnon ilkimys osaa asettaa sanansa niin kohdalleen, että se pätee täydellisesti nykypäivän mediassa.

" - -  Kuinka toinen puhti on tosi valehtelijassa, hänen huiman oikopäisissä väitteissään, hänen ylväässä edesvastuuttomuudessaan, hänen terveen luontaisessa halveksunnassaan kaikkea mahdollista todistelua kohtaan."

HS julkaisi lauantaiesseessään (08.02.20) kirjallisuustoimittajan aika väsähtäneen makuisen esittelyn hienosta kirjasta. Sen innoittamana ei moni taida kirjaan tarttua, vaikka kannattaisi. Se johdattaa lukijan ymmärtämään terävällä tavalla vanhoja tuttuja kirjoja. Wilden Ernest-näytelmänkin se nostaa suorastaan parhaaksi brittiläiseksi komediaksi Shakespearen Loppiaisaaton jälkeen.

Tällainen jos mikä innostaa lukijan elvyttämään tuttavuutensa näihin vuosikymmenien takaisiin lukukokemuksiinsa. Ja moniin muihin, kuten kansikuvan nimilistasta näkyy.

Tammikuun sammal

1. Kierrettiin ja katseltiin kaverin kanssa uutta kesäkotiani. Oli tammikuun lopun suloinen usva, maa paljas. Räystäiltä putoili hiljakseen pisaroita. Rannassa vesi liplatteli. Harmitti, että vene oli ylösalaisin pressun alla.

Kaveri huomasi, että rantamökin huopakatto pitäisi puhdistaa. Sammalta kasvaa. Minä vähän pistin hanttiin.  - Lieneekö haitallista? Niin kauniskin, sääli sellaista ruveta raapimaan. Kaveri vähän hymähteli. - Katsotaan sitten kesällä.

2. Kierrettiin remonttifirman miehen kanssa uuden kesäkotini takapihalla, metsän puolella. Katsottiin paikkaa montulle, johon kaivetaan jäteveden puhdistuspönttö. Uusi laki sellaista vaatii.

Siinä takapihalla on sammaloituneita kiviä ja kantoja, kauniita kuin mitkä. Huolestuin.         - Voidaanko kaivaa monttu niiden viereen niin ettei sammal mene rikki? Lupasi.

Tuli kesäisen idyllin kaipuu. Lähellä se on. Siihen sammalmättäiden ääreen ehkä kesällä kannan lukutuolini. 

3.  Helsingissä toinen kaveri ihmetteli, että viitsin vielä ottaa vaivakseni entisen työpaikkani historiikin toimitustyön. Hän itse on jo pitkään ollut joutomies. Suositteli minullekin. - No, sinä kai ajattelet, että vierivä kivi ei sammaloidu?

Meinasin potkaista. - Mitä vikaa sammaleessa? Kaunistaisi varmaan minuakin.

4. Ostin divarista kirjan. Se ei ole runokirja, mutta perehdyn siihen silti.

Lukumies

Olen syksyn mittaan pyrkinyt laajentamaan kirjallisuusreviiriäni äänikirjojen suuntaan. Kyllä se on sujunut, välillä hyvin, välillä vielä paremmin.

Ei se kuitenkaan ongelmatonta ole ollut. Sellainen vaikutelma on vahvistunut, että ääneen luettu kirja sopii kyllä  suoraviivaisesti juonivetoisiin teoksiin mutta huonommin monikerroksellisia mietteitä tarjoileviin teksteihin. Minun lukutekniikkani pyrkii aina tarvittaessa olemaan hidas.

Usein se on hyvinkin hidas. Palaan muutaman rivin taaksepäin ja luen sieltä uudestaan. Ehkä pitää palata edelliselle sivulle. Maistelen, mietin, kirjoitan muistiin, opettelen ulkoa, pysäytän lukeminen siihen. Ei sellainen onnistu äänikirjassa tai podcastissa. En minä ainakaan osaa. Hitaat kirjat pitää lukea paperilta.

Ja kyllä jotakin olennaisen tärkeää puuttuu, jos ei lopussa ole mitään kirjahyllyyn pistettävää. Lukemisesta pitää jäädä konkreettinen jälki. Minulla se on lyijykynällä kirjan viimeiselle sivulle kirjoitettu päivämäärä. Usein myös kirjan väliin jätetty paperi, johon olen kirjoittanut vaikutelmia, heränneitä ajatuksia, sivunumeroita joista löytyy erityisen huomion ansaitsevia rivejä. - Ei onnistu äänikirjassa.

(Kuvassa varhaisin hyllystä löytyvä äänikirjani, tosin lauletussa muodossa. Toisessa kuvassa lista saman kustantajan varhaisista äänikirjoista. Talletusmuotona oli silloin vinyyli-LP-äänilevy.. Ei ollenkaan hullumpi keksintö, ja listakin on varsin ansiokas.)

Olen myös sortunut lueskelemaan omia tekstejäni - tämän blogin vanhoja kirjoituksiani. Tällaista nolouden ja tyytyväisyyden rajanvetoa tunnusteleva puuha sai alkunsa, kun huomasin lukijatilastoista, että niin tekevät muutamat lukijatkin. Kaikesta päätellen blogilla on joitakin lukijoita, jotka käyvät systemaattisesti läpi vanhoja kirjoituksiani. On siinä puuhaa, sillä näitä on kertynyt jo toista tuhatta. Sellainen havainto aiheutti kirjoittajalle kohtalaista navakamman kauhistumisen ja tarpeen tarkastaa, pitäisikö sensuroida pois typerimmät aikaansaannokset.

Toinen blogihavainto on sellainen, että tällä blogilla näyttäisi olevat pääosin eri lukijakunta kuin toisella blogillani, tuolla lyhyempiä ja kiukkuisempia välähdyksiä sisältävällä Kenkä väärässä jalassa -sarjalla. En ole keksinyt syytä ilmiölle. Kuvittelin väärin, että sama joukko lukisi molempia.

Kolmas blogihuomio on kummallisin. Pitkin syksyä ja talvea olen havainnut, että yhdellä blogikirjoituksellani on riittänyt päivästä toiseen tasaista lukijavirtaa paljon enemmän kuin millään toisella. Lukijoita tulee kaikkialta, eniten Venäjältä. En käsitä, mikä  tästä kirjoituksesta on tehnyt niin erityisen kiinnostavan. Onkohan siihen linkki jossakin?