Ilkeily on ilomme

Tuttu poliitikko meinasi saada ns. hepulin, kun pysähdyin vähän virnuilemaan. Tiedän, onhan se tuhmaa lyödä lyötyä, mutta en malttanut.

Aluksi ihan naama vakavana kerroin kuulleeni, että teillähän kamalia tapahtuu siellä eduskunnassa. Yhteiskunta on menossa ihan romahduksen partaalle.

Hän ei heti käsittänyt tarkoitustani, joten jatkoin. - Kun kaiken maailman huligaanit kiipeilevät talonne pylväisiin vaatimaan ties mitä ilmastonpelastamista. Loppuhan tuollaiselle anarkismille on saatava. Lisää mellakkapoliiseja ja panssariautoja, eikö? Kuri ja järjestys olla pitää, sinun puolueesi on siinä hyvä.

Tästä yhden puolueen ylläpitämästä valtakunnan ykkösongelmasta

siirryin vähäpätöisempiin. - Miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo sote? Ette nyt saakaan niitä espereitä ja terveystalomehiläisiä rahastamaan. Muistatkos, mitä minä ennustin jo viime kesänä?

Ja tällä kohdalla väläytin hänelle oikein itsetietoisen hammastahnahymyn. Se ei ollut edes kovin  teeskentelevä, vaikka hymyily on yleensä minulle vierasta.

Todellakin, minä viime kesänä ennustin hänelle ja parille muulle tämän tapahtuvaksi. Tulevaisuuden ennustaminen taitaakin olla helppoa, päinvastaisista hokemista huolimatta. Sen sijaan muistaminen taitaa olla  vaikeaa, erityisesti menneiden asioiden muistaminen, sillä keskustelukumppanini ei näyttänyt ollenkaan muistavan viime kesän keskustelua.

Tässä kohdassa aavistin, että se hepulin uhka jo koholla, joten päätin armahtaa poloisen pahemmalta. Lupailin, että kyllä elämä taas joskus hymyileekin, tulee vaalit ja kaikki. Ja pistin peukkua ja lähdin menemään.

Hyödytöntä hommaa

Nuorena kuulin vanhempieni toteavan tekemisistäni, että niistä ei ole mitään hyötyä. Varmaan niin olikin. Mitäpä hyötyä siitä oli, jos nuori riskinnäköinen mies makaa kesän sohvalla selällään ja lukee kirjoja aamusta iltaan. Korkeintaan nousee kääntämään levysoittimen levyn. Nousi kyllä syömäänkin, mutta siihen piti saada käsky.

Hyödyllistä sen sijaan oli, kun perheen ja muutaman naapurin voimin pakattiin Folkkarit täyteen ämpäreitä ja saaveja ja ajettiin jonnekin Petäjäveden tai Multian suuriiin metsiin ja soille keräämään marjoja. Metsään oli mentävä, siinä ei ollut nokan koputtamista. Ämpäreiden täyttymisestä kehkeytyi kamppailu kunniasta ja maineesta. Isä paahtoi silmittömällä vimmalla astiansa ensimmäisenä täyteen.

Minä en paahtanut. Motivaatiotani heikensi erityisesti havainto, että marjoja kerättiin aina liikaa. Kellarissa muutaman vuoden viettäneitä vanhoja marjapurkkeja kaadettiin aina homehtuneina tunkiolle, jotta saatiin tyhjiä astioita uusien keräyskamppailujen tuotoksille.

Ainevalintaani ihmeteltiin, kun aloin opiskella yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä. Onko siitä mitään hyötyä, epäiltiin. Saisiko siitä töitä, maksettaisiinko palkkaa? Hyödyllisinä pidettiin aivan muita aineita. Äiti olisi toivonut pojastaan pappia tai upseeria. Toive ei toteutunut, tuli kirkosta eronnut sivari.

Hyvin äiti kätki pettymyksensä. Ehkä se tuli siitä, että sain kunnon työpaikan ja menestyksekkään elämänuran. Ihan hyvää palkkaakin maksettiin. En koskaan edes hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin. Otin kutsun vastaan ja siinä pysyin eläkeikään asti. Ihan "oikeita" töitä näytin äidinkin mielestä tekevän, vaikka pääaine oli sellainen epäilyttävä. Siitäkin huolimatta, että huomattava osa ammattiosaamisesta on myöhemminkin hankittu kirja kädessä sohvanpohjalla makoillen.

Mutta se on sitten kokonaan eri asia, onko tuollainen taiteen tuntemus hyödyllistä hommaa muun kuin oman henkilökohtaisen toimeentulon kannalta. Tiedän muutamankin henkilön, joilla on tästä epäileviä näkemyksiä.

Kadonnutta aikaa

"Me emme kykene muuttamaan asioita toiveittemme mukaisiksi, mutta vähä vähältä muuttuvat toiveemme."

Sitaatti on Marcel Proustin teoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä (1913 - 27, suom. Pirkko Peltonen & Helvi Numminen & Inkeri Tuomikoski). Kirja kertoo illuusioiden katoamisesta, jos sisältö mahdollisimman tiivistetysti halutaan referoida.

Tässä itse kukin joutuu myöntämään, että kadonnutta aikaa tulee aika usein muistelluksi. Se johtuu kai siitä, että sitä kadonnutta aikaa on kertynyt aika lailla ja lisää raksuttaa. Päättyneellä viikollakin tuli kaksi muistelua.

Ensin tuli vanha koulukaveri perinteiselle talvikäynnille. Kuunneltiin vanhoja levyjä ja katseltiin valokuvia. Vanhoista luokkakuvista yritettiin muistella nimiä. Kuvista näkyi aikakauden murros. Lukiossa oli jo beatles-tukkia ja psykedeelisiä paitakuvioita ja minihameita. Minullakin jo parranhaiventa. Ja hemmetin rumat paksusankaiset silmälasit. Ja olin hoikka kuin mikäkin urheilijanuorukainen. Kaverilla oli tukka päässä.

Noista aika moni piirre voisi olla vielä tänäkin päivänä Proustin tarkoittamalla tavalla toiveiden mukainen (paitsi ne silmälasit). Kaipaamaan jäimme.

Eilen tuli facebookiin yllättävä kaveripyyntö - vielä kadonneempaa aikaa.

Luulin sen iäksi kadonneen, sillä edellisestä kohtaamisesta oli kulunut 48 vuotta ja 9 kuukautta. Päivälleen. Voin sen näin tarkasti laskea sillä se tapahtui ylioppilasjuhlassani toukokuun viimeisenä päivänä 1970.

Sain silloin onnittelupusun poskelle ja sitten sanottiin hei hei. Minä lähdin Ruotsiin, E. lähti Saksaan. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Olisi voinut kuolla jo vuosikymmeniä sitten, eikä minulla olisi tietoa.

E. oli puolivakituinen seuralaiseni lukioaikoina, runotyttö ja teiniteatterin tähtinäyttelijä. Kiertelimme liftausreissuilla pitkin Eurooppaa, kävimme festareilla ja luimme ja keskustelimme.

Ja nyt tämä E. ilmestyi tyhjästä ja tuli fb-kaveriksi. Ei mitään kyselyjä kuulumisista eikä haikailuja vuosien kulumisesta vaan pyyntö, voisinko lähettää hänelle erään monologikatkelman Eeva-Liisa Mannerin näytelmästä. Hän kun asuu vieraassa maassa eikä omista sitä kirjaa. Hän muisti, että minulla se on, koska sitä aikoinaan yhdessä harjoittelimme.

Toteutin pyynnön ja selasin pitkään hänen fb-sivujaan ja pääsin käsitykseen hänen elämänsä kulusta. Varmaan hän samoin minun. Ajatukset karkailevat sinne 48 vuoden taakse. Ovatko illuusiot todellakin kadonneet?

(P.S. Kiitän onnitteluista, jotka eri kanavia pitkin ovat syntymäpäiväni viettoa juhlistaneet!)