Kadonnutta aikaa

"Me emme kykene muuttamaan asioita toiveittemme mukaisiksi, mutta vähä vähältä muuttuvat toiveemme."

Sitaatti on Marcel Proustin teoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä (1913 - 27, suom. Pirkko Peltonen & Helvi Numminen & Inkeri Tuomikoski). Kirja kertoo illuusioiden katoamisesta, jos sisältö mahdollisimman tiivistetysti halutaan referoida.

Tässä itse kukin joutuu myöntämään, että kadonnutta aikaa tulee aika usein muistelluksi. Se johtuu kai siitä, että sitä kadonnutta aikaa on kertynyt aika lailla ja lisää raksuttaa. Päättyneellä viikollakin tuli kaksi muistelua.

Ensin tuli vanha koulukaveri perinteiselle talvikäynnille. Kuunneltiin vanhoja levyjä ja katseltiin valokuvia. Vanhoista luokkakuvista yritettiin muistella nimiä. Kuvista näkyi aikakauden murros. Lukiossa oli jo beatles-tukkia ja psykedeelisiä paitakuvioita ja minihameita. Minullakin jo parranhaiventa. Ja hemmetin rumat paksusankaiset silmälasit. Ja olin hoikka kuin mikäkin urheilijanuorukainen. Kaverilla oli tukka päässä.

Noista aika moni piirre voisi olla vielä tänäkin päivänä Proustin tarkoittamalla tavalla toiveiden mukainen (paitsi ne silmälasit). Kaipaamaan jäimme.

Eilen tuli facebookiin yllättävä kaveripyyntö - vielä kadonneempaa aikaa.

Luulin sen iäksi kadonneen, sillä edellisestä kohtaamisesta oli kulunut 48 vuotta ja 9 kuukautta. Päivälleen. Voin sen näin tarkasti laskea sillä se tapahtui ylioppilasjuhlassani toukokuun viimeisenä päivänä 1970.

Sain silloin onnittelupusun poskelle ja sitten sanottiin hei hei. Minä lähdin Ruotsiin, E. lähti Saksaan. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Olisi voinut kuolla jo vuosikymmeniä sitten, eikä minulla olisi tietoa.

E. oli puolivakituinen seuralaiseni lukioaikoina, runotyttö ja teiniteatterin tähtinäyttelijä. Kiertelimme liftausreissuilla pitkin Eurooppaa, kävimme festareilla ja luimme ja keskustelimme.

Ja nyt tämä E. ilmestyi tyhjästä ja tuli fb-kaveriksi. Ei mitään kyselyjä kuulumisista eikä haikailuja vuosien kulumisesta vaan pyyntö, voisinko lähettää hänelle erään monologikatkelman Eeva-Liisa Mannerin näytelmästä. Hän kun asuu vieraassa maassa eikä omista sitä kirjaa. Hän muisti, että minulla se on, koska sitä aikoinaan yhdessä harjoittelimme.

Toteutin pyynnön ja selasin pitkään hänen fb-sivujaan ja pääsin käsitykseen hänen elämänsä kulusta. Varmaan hän samoin minun. Ajatukset karkailevat sinne 48 vuoden taakse. Ovatko illuusiot todellakin kadonneet?

(P.S. Kiitän onnitteluista, jotka eri kanavia pitkin ovat syntymäpäiväni viettoa juhlistaneet!)

Paikoilleen pysähtyneet

Pinnallisia kun olimme, puhe kääntyi ulkonäköön. Ei oikein oltu tyytyväisiä. Siis omaamme. Mitä toistemme ulkomuodosta ajattelimme, sen pidimme omana tietonamme.

Siitä olimme yksimielisiä, että jos ei halua huomata olevansa syrjäytyneen näköinen, kylpyhuoneeseen ei kannata mennä silmälasit nenällä. Peili pysyy sillä tavoin armollisempana, varsinkin jos se on huurussa, niin kuin kylpyhuoneen peilin kuuluu olla.

Ulkonäkö tuli puheeksi, kun huomasimme, että nuorella tarjoilijaneidillä oli käsivarsissa ja kaulalla paljon tatuointeja. Meidän sukupolvellemme se oli vierasta. On siihen tottunut, kun tatuointeja näkee kaikkialla, mutta ei se silti oikein innosta. Minä jätin mainitsematta, että minulla on kyllä tatuointi näkymättömässä paikassa paidan alla. En luultavasti olisi saanut ymmärrystä. Olisivat pitäneet minua outona. (olen kirjoittanut asiasta blogissani ja julkaissut siitä kuvankin, täällä )

Pukeutumisestakin puhuttiin. Minulla oli Marimekon Jokapoika-paita, niin kuin melkein aina kun ulos lähden. Minulla on niitä monta eri väristä. Harmikseni Marimekko lopetti vuosia sitten Kuskipuvun valmistamisen. Se sopi mittoihini ja tyyliini täydellisesti, varmaan käyttäisin vieläkin.

Siitä puhe lipsahti muihin menneisiin pukeutumistyyleihin, varsinkin nuorisomuotiin. Jotenkin nostalgisena muistui taas kerran mieleen 60 - 70-luvun tyyli. Tytöillä oli minihameita ja silkkisiä hippihörhelöitä ja alas leveneviä farkkulahkeita. Sellaisten kanssa tehtiin ensimmäisiä romanttissävyisiä tuttavuuksia. Siksi ne tuntuvat vieläkin kauniilta verrattuna nykyisiin.

Mutta meitä oli koolla nuoruutta muistelemassa vain kolme aika ikääntynyttä ukkoa. Ehkä vähän paikoilleen pysähtynyttä ajattelua.

Arkipäivän harmeja

Kävin kylässä. Sain kahvia ja kakkua. Kahvi oli hyvää, sellaista kestävän kehityksen tummapaahtoista Rekoa. Kakku sen sijaan oli pahaa, luultavasti jotain ruotsalaista kestokakkua, sellaista joka säilyy ikuisesti. Ei kaikki ruotsalainenkaan ole hyvää.

Pitihän se kuitenkin syödä kun kysymättä eteen kannettiin. Onneksi viipale oli ohut. Nuuka emäntä. Vähän kuitenkin jäi harmittamaan, kun sellaisen vuoksi tuli katko sokerittomaan elämääni. En ole tänä vuonna suuhuni laittanut mitään makeaa, en kakkua, en pullaa, en jäätelöä, en mitään. Aamujogurtistakin olen luopunut.

Tiukan linjan syynä on paino, ei sairaus. Olen tullut ymmärtämään, että sokerin poistaminen näkyy nopeasti vaa´alla. Mutta eipä vaan. Sokeritonta on nyt jatkunut 50 päivää mutta yhtään kiloa ei ole kadonnut. Ja siinä on sentään ollut lisäapuna tipaton tammikuu ja melkein tipaton helmikuu. Olen ilmeisesti haksahtanut uskomushoitoon.

Kyläpaikka ei ollut kaukana mutta matka oli hankala. Liukkaus on viime aikoina ollut yhtä helvettiä. Puolen kilometrin kävely pikkukadun jalkakäytävää pitkin oli kinttuja kipeyttävää menoa, sillä minulla oli kenkien pohjassa nastat.

Semmoisilla on paha kävellä. Kantapää painuu liian alas ja varvaspuoli nousee vähän pystyyn. Pohkeet siinä venyvät ja kiristyvät. Askel yrittää korjata asentoa enemmän varpaisillaan kulkevaksi. Piikkien antamaan turvaan ei oikein uskalla luottaa, ja askel on lyhyt ja reidet jännittyneet. Meno on kaikin tavoin epäluontevaa.

Perillä piikkikengät piti tietysti riisua heti kynnyksellä, etten riko lattiaa. Pois lähtiessä tuli hankaluus, sillä kynnyksen lähettyvillä ei ollut jakkaraa, jolle voisi istua pukemaan kenkiä. Jakkara oli kauempana eteisessä, mutta sinne ei voi mennä. Koska kenkälusikkaa ei näkynyt, ei auttanut muu kuin yrittää nylkyttää jalka kenkään seisovillaan ja tunkea takaa sormella kantapäätä luiskahtamaan sisään. Mutta ei se aivan onnistunut, ja niinpä kävelin liukkaan kotimatkan kengän kantaosa inhottavasti rutussa kantapään alla.

Oli minulla oikeaa asiaakin, ja se tuli mallikkaasti hoidetuksi siinä kakku- ja kantapääongelmien välissä. Palautin emännälle 160 sivua papereita. Niihin olin punaisella, vihreällä ja harmaalla kynällä tehnyt suuren määrän alleviivauksia, kysymysmerkkejä ja kommentteja. Lähipäivinä saan suunnilleen saman määrän papereita lisää, ja taas teen värikkäitä merkintöjä. Näistä papereista on vuoden loppupuolella syntymässä historian alan väitöskirja.

Mutta mitäpä minä piittaan väitöskirjoista, kun päällimmäiseksi kyläilystä jäivät kakku, laihdutus ja kengän kantapää. Tätä en tietenkään emännälle sanonut.