Ei
kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.
Viime
aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely
auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.
Ensin
olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin
kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En
tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne
olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja
muutaman muun, jotka tunnist
Värin
kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan
epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.
Hiukan
olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että
kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!
Iltajuhlassa
keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen,
viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin
hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.
Kyläpaikassa
ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan
lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin
ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se,
että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti
myrkyllisiä.
Syön
kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä
kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että
ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan
eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä
mutta pelottavia.