Sanoja säästellen

Välillä runoihin juuttuu koko päiväksi. Varsinkin rakkausrunoihin. Se tekee sielulle hyvää.

Aluksi Arja Tiainen. Ronski, rehevä, suorapuheinen, hävytönkin pitkän linjan runoilija. Miksikään Suomen runouden grand old ladyksi häntä ei kuitenkaan voi kutsua. Sellaiseksi hän on aivan liian särmikäs.

Jo kirjan nimi kertoo paljon: "Lapsilta kielletty". Ehkä kuitenkin hieman liioitteleva nimi vakavasti otettavaksi, vaikka rujoja runokuvat ovatkin.

  

Tiaisen tunnetuin runo on "Paratiisi". Tiedättehän Baddingin laulun "Kun mä sinut kohtasin, / oli ilta ihanin / Linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu. / Sinä sanoit menkäämme / maalle meidän landelle / Mietin nyt juttu tää onnistuu".

Runo syntyi aikoinaan Kuorevedellä pohjoisella Pirkanmaalla. Samalla seudulla on myös minun kesäkotini, Längelmävedellä. Ei siellä kuitenkaan merta ole, vaikka runossa on kohta " - - meren kiihkeään rytmiin kun vaivuttiin - - "  Fiktiivistä ja omaa kokemusta limittäin?

Tiaisen runokieli on ryöppyävää, runsasta. Sattumalta osuin kesken Tiaisen kirjan lukemista facebookissa Kallion kirjaston sivulle, jossa käynnissä oli lukijoille suunnattu kilpailu. Rakkaustarina kuudella sanalla.

Hyvänen aika, mikä määrä osallistujia. Satoja. Minä olen loputtoman innostunut tiiviistä, vähäsanaisesta kirjoittamisesta (jossa itse en ole hyvä). Viimeksi haikailin taidon puutteesta blogissani  täällä .

Kuusisanaisiin juutuin pitkäksi ajaksi. Innostuin itsekin kokeilemaan.

Suosittelen käyntiä Kallion kirjaston facebook-sivulla lukijoilleni, jotka tunnetusti ovat runouden suuria ystäviä. Linkki sinne on tässä , ja sieltä nämä kuusisanaiset löytyvät, kun selaa 9. huhtikuuta kohdalle. Pistän mukaan pienen näytteen näistä tiiviin ilmaisun rakkauskertomuksista.

Matkamittarin lukema

Otsikko viittaa tuohon matkamittarin lukemaan, joka on nähtävissä tämän tekstin oikealla puolella. Tätä kirjoitettaessa se lähenee uhkaavasti lukemaa 200000 ja saavuttanee sen lähipäivinä.

Tulee jotenkin hämmentynyt olo. Se on iso luku.

Aloittaessani blogin pidon en osannut kuvitella tällaisesta. Alkuviikkoina mittari ei juuri raksuttanut. Lukijoita saattoi olla muutama päivässä, välillä ei yhtään. Suunnilleen kolmen kuukauden jälkeen vauhti lisääntyi. Nykyisin lukijoita on pari sataa niinä päivinä, kun uusi teksti ilmestyy. Välipäivinäkin on useita kymmeniä.

Lukijat ovat minulle vieraita. Vakituisista lukijoista vain kolme olen tavannut henkilökohtaisesti ja neljäs tuli tutuksi julkisuudesta jo nuoruusvuosinani.. Muista ei ole aavistustakaan, paitsi niistä jotka itse pitävät blogia ja kertovat jotain itsestään sitä kautta.

Seuraan lukijatilastoa Stat counter -nimisen vakoiluohjelman kautta. Siksi minulla on jonkinlainen käsitys, mistä päin maata ja maailmaa sivullani käy  lukijoita ja mitä reittejä he ovat sivulleni kulkeneet. Suomi on tietysti ylivoimainen tässä tilastossa, mutta huomio on kiinnittynyt muutamaan kummalliseen yksityiskohtaan ulkomailta.

1) Minulla on yllättävän paljon vakituisia lukijoita Yhdysvallista, varsinkin Kaliforniaan viittaavissa nettiosoitteissa. En ollenkaan ymmärrä. ketkä siellä ovat minun kirjoituksistani kiinnostuneita. Ettei vaan CIA? Olisin kiitollinen, jos joku näistä antaisi vinkin kommenttipalstalle tai yksityiseen sähköpostiini.

2) Mitä ihmettä tarkoittaa, että olen viime aikoina kaksi kertaa saanut Isosta-Britanniasta tuhatkunta kävijää pienessä hetkessä, ja kaikki ovat käyneet lukemassa saman vanhan tekstini. Viittaisi siihen, että se on saanut jossakin julkisuutta.

Minulla itselläni on tunne, että blogini parasta ennen -päivämäärä on jo ohi. Siksi olen harventanut tämän ilmestymistä. Toinen blogini "Kenkä väärässä jalassa" on testausvaiheessa. En vielä osaa arvioida, onko se onnistunut. Lukijamäärä näyttää olevan kasvussa, mutta onko se tilapäistä vai pysyvää?

Jatkan kuitenkin molempia vielä. Ehkä perinteinen kesätauko antaa uusia ideoita.

Tällaisena ison pyöreän luvun saavuttamisen hetkenä kiitän luijoita kiinnostuksesta.

(Kuva: Karin Juric / Pinterest)

Aiheetonta ennakkoluuloisuutta

Olen aloittanut valmistautumisen kesään.

Ensimmäinen toimenpide oikean tunnelman tavoittamiseksi on hakea kellarikomerosta vappuviuhka. Se on kestävää tekoa, palvellut kohta puoli vuosisataa.. Se tulee käyttöön tuota pikaa, noin neljän viikon kuluttua. Se on riehakkuuden osoitus, josta M. A. Numminen oivaltavasti käyttää ilmaisua "hillitöntä menoa".

Toinen kesän alkamisen merkki on miettiä kirjalistaa kesälukemiseksi. Lepotuolissa Längelmäveden kesäkodin vaahteran tai terijoensalavan alla lista realisoituu sielun nautinnoksi.

Listaan olen päättänyt kerätä uutta kotimaista proosaa. Se on ainainen heikko alueeni. Minä kun olen kroonisesti klassikoihin kallellani.

Poikkeuksia toki on, vanhat suosikkini ainakin, sellaiset kuin Pirkko Saisio, Juha Hurme, Kjell Westö, Antti Tuuri ja muutama muu. Mutta uudet kirjailijat tahtovat jäädä syrjään, ellei jokin erityinen seikka vedä heissä huomiota puoleensa.

Niinpä nyt olen kerännyt listaan näitä uusia ensitutustumista varten.

Loistava satiirikko Juhani Peltonen ilveili aikoinaan kotimaisen kirjallisuuden kustannuksella. Sieltä minuunkin taisi tarttua pientä (ellei keskikokoistakin?) ennakkoluuloisuutta. Näin Peltonen ruoski meitä:

-   -   -  suomalaisten kirjailijoiden kielestä puuttuisi  esim. ranskalainen älyllinen eleganssi, eloisa italialainen säihke tai tietoisen hienostunut brittiläinen henki. Johtuisikohan tämä siitä, että meikäläisten on pitkän kylmän kauden aikana pysyteltävä paljon sisällä, missä on lämmintä, mikä aiheuttaa uneliaisuutta, mikä puolestaan hidastaa ajatustoimintaa. Lisäksi moititaan siitä, ettei meillä ajatella maailmanlaajuisesti, kirjoitetaan päättymätöntä maalta kaupunkiin -kehitysromaanisarjoja, joissa kuvataan sivukaupalla ensin kahvinkeittoa, sitten seuraavassa luvussa sen juomista, ja sitä seuraavassa huokailua, josta erottuu sellaisia sanoja kuin "kyllä maar", "juu-u", "ka", "joopa joo", "tuota, tuota noin", "johan nyt"...
  -   -   -  me olemme hämillistä väkeä vuosituhansien takaa Uralin tuonpuoleisista metsistä tai Volgan mutkan seutuvilta. Pentti Saarikoski, joka nykyään asuu Ruotsissa, julkaisi erinomaisen koskettavan intiimin tunnustuskirjan Asiaa tai ei. Tekijä kertoo siinä kokevansa  itsensä täydelliseksi musikaksi, joka on harhautunut järjestelmällisen tehokkaaseen länsimaiseen hyvinvointivaltioon. Jokainen tuntuu Saarikosken mukaan Ruotsissa saavan koko ajan mitä suurenmoisinta ja merkittävintä aikaan, kun hän taas pohtii alakuloisesti vetäisikö toisenkin saappaan jalkaansa, aloittaisiko huomisaamun pesemällä hampaat ja laittaisiko ensi kesänä kirjalliseen tilaisuuteen lähtiessään päähänsä patalakin vai pannan.

Uskallan arvailla, että ei se enää oikeasti näin ole. Luen kesällä raikasta uutta kotimaista proosaa.