Matkamittarin lukema

Otsikko viittaa tuohon matkamittarin lukemaan, joka on nähtävissä tämän tekstin oikealla puolella. Tätä kirjoitettaessa se lähenee uhkaavasti lukemaa 200000 ja saavuttanee sen lähipäivinä.

Tulee jotenkin hämmentynyt olo. Se on iso luku.

Aloittaessani blogin pidon en osannut kuvitella tällaisesta. Alkuviikkoina mittari ei juuri raksuttanut. Lukijoita saattoi olla muutama päivässä, välillä ei yhtään. Suunnilleen kolmen kuukauden jälkeen vauhti lisääntyi. Nykyisin lukijoita on pari sataa niinä päivinä, kun uusi teksti ilmestyy. Välipäivinäkin on useita kymmeniä.

Lukijat ovat minulle vieraita. Vakituisista lukijoista vain kolme olen tavannut henkilökohtaisesti ja neljäs tuli tutuksi julkisuudesta jo nuoruusvuosinani.. Muista ei ole aavistustakaan, paitsi niistä jotka itse pitävät blogia ja kertovat jotain itsestään sitä kautta.

Seuraan lukijatilastoa Stat counter -nimisen vakoiluohjelman kautta. Siksi minulla on jonkinlainen käsitys, mistä päin maata ja maailmaa sivullani käy  lukijoita ja mitä reittejä he ovat sivulleni kulkeneet. Suomi on tietysti ylivoimainen tässä tilastossa, mutta huomio on kiinnittynyt muutamaan kummalliseen yksityiskohtaan ulkomailta.

1) Minulla on yllättävän paljon vakituisia lukijoita Yhdysvallista, varsinkin Kaliforniaan viittaavissa nettiosoitteissa. En ollenkaan ymmärrä. ketkä siellä ovat minun kirjoituksistani kiinnostuneita. Ettei vaan CIA? Olisin kiitollinen, jos joku näistä antaisi vinkin kommenttipalstalle tai yksityiseen sähköpostiini.

2) Mitä ihmettä tarkoittaa, että olen viime aikoina kaksi kertaa saanut Isosta-Britanniasta tuhatkunta kävijää pienessä hetkessä, ja kaikki ovat käyneet lukemassa saman vanhan tekstini. Viittaisi siihen, että se on saanut jossakin julkisuutta.

Minulla itselläni on tunne, että blogini parasta ennen -päivämäärä on jo ohi. Siksi olen harventanut tämän ilmestymistä. Toinen blogini "Kenkä väärässä jalassa" on testausvaiheessa. En vielä osaa arvioida, onko se onnistunut. Lukijamäärä näyttää olevan kasvussa, mutta onko se tilapäistä vai pysyvää?

Jatkan kuitenkin molempia vielä. Ehkä perinteinen kesätauko antaa uusia ideoita.

Tällaisena ison pyöreän luvun saavuttamisen hetkenä kiitän luijoita kiinnostuksesta.

(Kuva: Karin Juric / Pinterest)

Aiheetonta ennakkoluuloisuutta

Olen aloittanut valmistautumisen kesään.

Ensimmäinen toimenpide oikean tunnelman tavoittamiseksi on hakea kellarikomerosta vappuviuhka. Se on kestävää tekoa, palvellut kohta puoli vuosisataa.. Se tulee käyttöön tuota pikaa, noin neljän viikon kuluttua. Se on riehakkuuden osoitus, josta M. A. Numminen oivaltavasti käyttää ilmaisua "hillitöntä menoa".

Toinen kesän alkamisen merkki on miettiä kirjalistaa kesälukemiseksi. Lepotuolissa Längelmäveden kesäkodin vaahteran tai terijoensalavan alla lista realisoituu sielun nautinnoksi.

Listaan olen päättänyt kerätä uutta kotimaista proosaa. Se on ainainen heikko alueeni. Minä kun olen kroonisesti klassikoihin kallellani.

Poikkeuksia toki on, vanhat suosikkini ainakin, sellaiset kuin Pirkko Saisio, Juha Hurme, Kjell Westö, Antti Tuuri ja muutama muu. Mutta uudet kirjailijat tahtovat jäädä syrjään, ellei jokin erityinen seikka vedä heissä huomiota puoleensa.

Niinpä nyt olen kerännyt listaan näitä uusia ensitutustumista varten.

Loistava satiirikko Juhani Peltonen ilveili aikoinaan kotimaisen kirjallisuuden kustannuksella. Sieltä minuunkin taisi tarttua pientä (ellei keskikokoistakin?) ennakkoluuloisuutta. Näin Peltonen ruoski meitä:

-   -   -  suomalaisten kirjailijoiden kielestä puuttuisi  esim. ranskalainen älyllinen eleganssi, eloisa italialainen säihke tai tietoisen hienostunut brittiläinen henki. Johtuisikohan tämä siitä, että meikäläisten on pitkän kylmän kauden aikana pysyteltävä paljon sisällä, missä on lämmintä, mikä aiheuttaa uneliaisuutta, mikä puolestaan hidastaa ajatustoimintaa. Lisäksi moititaan siitä, ettei meillä ajatella maailmanlaajuisesti, kirjoitetaan päättymätöntä maalta kaupunkiin -kehitysromaanisarjoja, joissa kuvataan sivukaupalla ensin kahvinkeittoa, sitten seuraavassa luvussa sen juomista, ja sitä seuraavassa huokailua, josta erottuu sellaisia sanoja kuin "kyllä maar", "juu-u", "ka", "joopa joo", "tuota, tuota noin", "johan nyt"...
  -   -   -  me olemme hämillistä väkeä vuosituhansien takaa Uralin tuonpuoleisista metsistä tai Volgan mutkan seutuvilta. Pentti Saarikoski, joka nykyään asuu Ruotsissa, julkaisi erinomaisen koskettavan intiimin tunnustuskirjan Asiaa tai ei. Tekijä kertoo siinä kokevansa  itsensä täydelliseksi musikaksi, joka on harhautunut järjestelmällisen tehokkaaseen länsimaiseen hyvinvointivaltioon. Jokainen tuntuu Saarikosken mukaan Ruotsissa saavan koko ajan mitä suurenmoisinta ja merkittävintä aikaan, kun hän taas pohtii alakuloisesti vetäisikö toisenkin saappaan jalkaansa, aloittaisiko huomisaamun pesemällä hampaat ja laittaisiko ensi kesänä kirjalliseen tilaisuuteen lähtiessään päähänsä patalakin vai pannan.

Uskallan arvailla, että ei se enää oikeasti näin ole. Luen kesällä raikasta uutta kotimaista proosaa.

Reissulta palattua

Pitkällä junamatkalla kaipaa virkistystä. Sitä varten junassa pitää olla ravintolavaunu. Enää ei luonnistu, että kotoa otetaan mukaan eväät, niin kuin 50-luvulla. Silloin matkalle otettiin kahvia termospullossa ja voipaperiin käärittyjä voileipiä, välissä koskenlaskijaa, lauantaimakkaraa ja kananmunan viipaleita.

Minulla ei siis ollut eväitä. Niinpä suunnilleen Hyvinkään kohdalla pistin Evert Tauben runokirjan penkin selustassa olevaan verkkokoriin ja lähdin toiveikkaana kolmen vaunun päässä olevaan ravintolavaunuun, jonka olemassaolosta tiedotettiin kolmella kielellä lähtökuulutuksessa. Tarkoituksena oli nauttia kupillinen kahvia ja sämpylä.

Junassa kulkeminen on kohtalaisen vaativa toimenpide. Ovia avatessa pitää huomata nappula, josta painetaan. Jostain syystä se nappula on jokaisen oven kohdalla eri paikassa. Sitä ei aina heti huomaa. Vaunujen läpi kulkeminen on vähän kuin esiintymään menisi. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat kulkijaa, joka yrittää olla tönäisemättä istujia hakiessaan tukea hoippuvalle menolleen tuolien reunoista.

Perillä seurasi synkkä hetki. Ravintolavaunun myyjä sanoi, että kahvia ei ole. Keitin on rikki.

Voi kurjaa elämää! Hetki, jonka odotuksessa on hekumoinut, ei tule. Unohtui siinä se sämpyläkin ja hoipuin takaisin kolmen vaunun läpi paikalleni potemaan. Edes Taube ei tarjonnut lohdutusta, vaikka omalla tavallaan hauska onkin. Tamperetta lähestyessä yritin laskea , ehtisinkö juosta muutaman pysähdysminuutin aikana ostamaan kahvin asemahallin myymälästä. En uskaltanut kokeilla.

Tampereen jälkeen hoipuin uudestaan junan ravintolaan toiveikkaana, että ehkäpä keitin on saatu korjatuksi. Ei ollut.

Ehdotin myyjälle, että eikö hän voisi kuuluttaa keskusradiossa, löytyisikö junan matkustajien joukosta korjaustaitoista henkilöä. Niinhän lääkäriäkin kuulutetaan, jos joku saa sairauskohtauksen.

Myyjää vähän nauratti. Ei taitaisi kenelläkään olla edes työkaluja mukana. Eikä mekaanikoilla tai insinööreillä ole edes valan velvoitetta tarttua toimeen.

Ei auttanut. Tavallistakin kiukkuisempana saavuin Pohjanmaan pääkaupunkiin. Lipsuvassa liukkaudessa kiskoin matkalaukkuni hotellin ohi viereiseen kahvilaan, jolla on osuva nimi, suoraan Shakespearen tragediasta: Othello. Siellä korjasin vahingon ja join nautiskellen kolme isoa kupillista kahvia. Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä ostamassa marketista paketin tummapaahtoista kahvia kämpille.

(Kuva: Pinterest / Robert Holewensky)

Paluumatka pelotti, mutta se oli aiheetonta. Junan keitin oli kunnossa. Jo Tervajoen kohdalla kävin nauttimassa kupillisen.

Matkasuunnitelma muuttui, Jyväskylä jäi käymättä, samoin Näsijärven mökkiretriitti. Sen sijaan pysähdyin humputtelemaan kaverin kanssa Tampereen yössä. Asuin tavalliseen tapaan Tammelan stadionin nurkalla.

Kiire ajoi Helsinkiin, sillä olisi anteeksi antamatonta menettää yksi vuoden kiertokulun tärkeimmistä tapahtumista. Entisen sihteerini neiti B:n perinteiset aprillipäivän bileet ovat sellainen harmaan elämän väriläiskä, että kukaan kutsun saanut ei niitä jätä väliin, jos suinkin henki pihisee.