Samannäköiset

Serkkuni sanoi, että olen vanhemmiten tullut isäni sisaren näköiseksi.

Se ei ollut kauniisti sanottu, mutta sitä en tietenkään ääneen lausunut. Muistan kyseisen tätini kaukaa lapsuudesta, ja hän jäi mieleen jonkinlaisena noita-akan prototyyppinä, jota oli syytä kaihtaa. Aina komentamassa, aina pahalla päällä.

On vaikea arvioida, pitääkö serkun esittämä yhdennäköisyys paikkansa. Yritin katsoa peilin edessä sillä silmällä, mutta en löytänyt yhteyttä. Ehkä pussit silmien alla, ehkä perunanenä (siikli). Parta peittää muut mahdolliset samankaltaisuudet.

Peilin eteen ei ole syytä mennä silmälasit nenällä, ettei näe liian tarkasti sellaista, mitä ei välittäisi nähdä. Kylpyhuoneessa on hyvä käydä ensin suihkussa ja katsoa peiliin vasta sitten. Huuru peilissä on armollinen.

Parikymppisenä jotkut sanoivat, että olen Leninin näköinen. Viikset ja parta olivat vähän samankaltaiset. Ja lippalakki, joka peitti pitkän tukan. M.A. Numminenkin on joskus mainittu samannäköiseksi. Viikset ja parta siinäkin.

Kesäkotini naapurikaupungissa olen vuosien mittaan tottunut, että vastaan tulee ihmisiä, jotka ensin moikkaavat kuin tuttua ja sitten alkavat epäröidä ja pyytävät anteeksi, että erehtyivät henkilöstä. Viime kesänäkin yksi ihmetteli kaupan parkkipaikalla, olenko vaihtanut autoa. Ja toinen vähän myöhemmin kysyi varmistaakseen, että olen tulossa viikonlopuksi saareen äijäporukassa.

Sain jossain vaiheessa selvitetyksi, keneksi he minua luulevat. Kyllä, paikalliseksi hammaslääkäriksi. Hankkiuduin sittemmin näköetäisyydelle katsoakseni, onko kyseinen herra oikeasti näköiseni. Kyllä jotain yhteistä muotoa oli, joskin hän oli minua joka suuntaan isompi mies. Mutta ymmärrän erehdykset.

Kerran Urjalan kirjallisuuspäivillä miesten vessan rännillä Arvo Salo luuli minua Simo Hämäläiseksi. Salo oli kyllä siinä vaiheessa iltaa jo vähän maistissa, mutta oli sekin erehdys ymmärrettävä. Kyllä Kätkäläisen kirjoittajassa hivenen verran samaa näköä siihen aikaan oli. Toinen kirjailija, johon minut on sekoitettu aika usein, on Paul-Erik Haataja.

Kuvassa sukulaisten yhdennäköisyytta elokuvasta Boheemielämää (Aki Kaurismäki 1992)

Tahdonvoimalla

Paistetut silakat on aina ollut minulle itsestään selvä valinta, kun menen syömään ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan". Juomaksi tietysti olutta, keskikeppanaa.

Ravintola on maailmankuulu silakka-annoksestaan. Amerikkaa myöten on nähty tv-ohjelma tästä herkusta. Erityisen vaikutuksen Sikalan silakat tekivät aikoinaan jazzmuusikko Dizzy Gillespiehen, joka söi yksin koko muusikkoseurueensa silakat ja meni sen jälkeen keittiöön paistamaan lisää.

Silakat mielessä siis menin hyvässä seurassa tähän kuuluisaan ravintolaan Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa.

Vasta sisällä pöytään asettuessa karmea totuus valui tietoisuuteen. Ensin yritin huitoa sen pois ajatuksista ikään kuin likaisen mieleenjuolahduksen, jollaisia herrasmiehellä ei saa olla, ei ainakaan sivistyneessä seurassa.

Mutta pakko se oli päästää tulemaan. Jos sen torjuisin, seuraus voisi olla kamala.

Minähän en saa syödä silakkaa. Enkä juoda olutta.

Kun on tuo kihti.

Silakat ja olut ovat kihdille alttiiden henkilöiden kiellettyjen aineiden listan kärjessä. Ihan niin kuin epo ja huulirasva hiihtäjille tai Aatamille omena. Ei käy, vaikka kuinka mieli tekisi.

Legendat ravintolan muinaisista arvovieraista eivät kerro, onko kihti estänyt muiden herkkuvalintaa. Vieraslista on kyllä mahtava, Andy McCoysta Martti Ahtisaareen, Jean-Paul Sartresta Pablo Nerudaan.

Nobel-kirjailija Neruda on jopa maininnut Sikalan runossaan (millaisessa yhteydessä, siitä ei ole tietoa). Tällaisen runonpätkän olen merkinnyt muistiin sitaattikokoelmaani:

"Hei vaan, Pikku-Vallila,

jää hyväst Stadin tähti.

On leposijain nyt Sikala.

Huikkas hän kun etelään lähti."

(Pablo Neruda, suom. Pentti Saaritsa)

On siellä Skalassa tarjolla herkullinen ja kuuluisa sipulipihvikin. Vaati kyllä poikkeuksellista tahdonvoimaa valita se ja lasillinen jäävettä.

  

(Sea Horsen nurkilla tapahtuneesta kirjailijoiden villistä menosta ja surullisista tapahtumista olen kirjoittanut ennenkin. Teksti ja kuvat ovat katsottavissa  täältä .)

Huithapeli ja hepsankeikka

Istuin iltaa hienossa ravintolassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa. Niin hienossa, että piti pukea pyhäpuku.

Nyt on pakko myöntää, että olen vanhaan kangistunut. En osaa ottaa käyttöön muutoksia, joita on tapahtunut mainitun henkilön uralla ja yksityiselämässä. Hän ei ole enää kenenkään sihteeri vaan osastopäällikkö eikä hän ole enää neiti. B-kirjain on kyllä entisensä. Jatkan itsepäisesti entisin epiteetein hänestä puhumista. Uuteen on vaikea tottua tässä iässä.

Uuden asemansa vuoksi hän jopa maksoi ravintolalaskun firman luottokortilla.

Nyt kun oleen suostunut ottamaan vaivakseni firman historiikin toimittamisen pyöreitä vuosikymmenjuhlia varten, neiti B. on minun esinaiseni, jolle raportoin työn edistymisestä. Toivottavasti hän ei käy ylpeäksi.

Ylpeäksi käymisestä on pieniä huolestuttavia oireita. Hän nimittäin käytti minusta julkisesti tuota otsikon sanaa: "Näyttää Dessusta tulleen eläkkeellä aikamoinen huithapeli."

Tällä hän viittasi myöhästymiseeni aamupalaverista. Myöhästyin 55 minuuttia. En viitsinyt selostaa, että teko oli tahallinen. Minä tiedän nuo aamupalaverit. En nykyisin herää niin aikaisin, että ehtisin mihinkään klo yhdeksäksi. Viisi minuuttia riitti oikein hyvin raportin antamiseen.

Suomen kieleen on tarttunut on noita h-kirjaimella alkavia ilmeikkäitä haukkumasanoja:  huithapeli, hanttapuli, hunsvotti, hampuusi, hamppari, heittiö, hulttio, hempukka. . .

Ravintolasta lähtiessä hän kysyi, huomasinko, että naapuripöytien herraseurueista luotiin meihin arvioivia katseita.

Huomasin toki. Oikein polleana paistattelin katseiden kohteena. "Katselivat vaan kateellisena, että on siinä äijällä käynyt flaksi, kun tuollaisen hepsankeikan on pyydystänyt" 

Neiti B. ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuvan käyttämästäni sanasta. Olin ajatellut, että sana olisi pieni kosto siitä huithapelista. Päin vastoin, hän vaikutti ilahtuneelta. Kadulla hän vihelteli "Ranskalaisia korkoja" ennen kuin nousi taksiin.

(Kuva: Joseph Engelhardt)

(Lisätty 14. huhtikuuta 2018: Tälle sivulle on tullut jälkeenpäin huomattavan suuri määrä lukijoita, ilmeisesti jostakin linkistä Facebookissa. En ole onnistunut selvittämään, mistä tällainen kiinnostus on peräisin. Viitsisikö joku uusista lukijoista pistää kommenttiosastoon (tai privaattisähköpostiini) viestin ja kertoa, mistä lähteestä "Huithapeli ja hepsankeikka" on tällaisen huomion kohteeksi päässyt. KIITOS! )