Kiusallista

Vähän jännittää huominen tapaaminen. Itse asiassa jännittää aika lailla. Mielelläni livistäisin.

Tapaamisen kohde on vanha tuttavani, ei mikään läheinen kaveri mutta vuosien takainen työkaveri, joka eteni sitten varsinaiseksi uraohjukseksi.

Ja nyt hän on kärähtänyt rikoksesta.

Se tekee kohtaamisen kiusalliseksi. Tuomio ei ole vielä tullut mutta asian saaman julkisuuden perusteella on syytä arvailla, että se ei ole aivan vähäinen. Tai en minä oikein osaa arvioida, miten talouspuolen isoja puliveivauksia kohdellaan.

Pitäisikö kohtaamisessa ilmaista osanottoni uhkaavasta vankilatuomiosta, kannustaa ja rohkaista vaikeuksien kautta uuteen alkuun, suhtautua penseästi vai olla kokonaan tietämätön ongelmasta? Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vai kirkasotsaisesti lohduttaa, että kyllä tämä tästä?

Lapsuudesta muistan vähän samanlaisen kiusallisuuden tunteen. Naapurissa asunut Reino I. joutui vankilaan pontikan keitosta, rattijuoppoudesta, tappelusta ja milloin mistäkin. Reinon lapsia, kavereitani, pilkattiin koulussa isän touhuista. En osannut puolustaa, vaikka pahalta tuntui. Ja se Reino oli kaiken lisäksi minun mielestäni mahdottoman mukava mies. Rakensi meille hyppyrimäenkin. Ja otti minut syliinsä istumaan ja ohjaamaan pihatiellä Katz-merkkistä kuorma-autoaan. Elämäni ensimmäinen autolla ajo!

(Kuva: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kallio & Nuutinen, Suomen kuvalehti 2 / 2013)

Vähimmän vaivan metodi

En nykyisin juuri käytä solmiota. Ennen oli toisin. Kravatti kuului normaaliin työasuun, siistissä sisätyössä kun olen koko työurani toiminut.

Ei minulla ennen mitään solmion käyttöä vastaan ollut. Ihan hyvältä se tuntui, miehekkäältä. Jotenkin ihmettelen, miksi nyt eläkeiässä vastenmielisyys on kasvanut.

Nyt sattui sillä lailla, että piti äkkivaroituksella lähteä tilaisuuteen, jossa tarvittiin asiallista pukeutumista. Kaveri tuli autolla hakemaan, kun olin vasta pukeutumassa. Valkoinen paita löytyi kaapista, kravateista valitsin oikein klassisen tyylikkään, sellaisen johon kukaan ei kiinnitä huomiota.

Mutta se klassisen tyylikäs kravatti oli valmiiksi solmittu, kun sen kaapin ripustuskoukusta otin. Siis se oli edellisen käytön jäljiltä jäänyt avaamatta suoraksi. Siinä oli valmiina löysäksi jätetty solmu ja sen verran iso lenkki, että sen saattoi kaulaansa pujottaa, kunhan otti ensin silmälasit pois.

Minä nyt vaan olen sellainen vähimmän vaivan etsijä. Kätevyys ennen kaikkea!

Tähän kaveri reagoi. Sain kuunnella nuhteita rahvaanomaisesta käytöksestä. Gentlemanni ei kohtele silkkisolmiotaan noin.

Huomautin, että ei solmio ollut silkkiä. Ei auttanut. Sekin vielä, entistä raskauttavampi rike.

Siinä sitten kuuntelin nuhteita korvat punaisina. Ei auttanut kuin pujottaa solmio pois kaulasta, taas silmälasit riisuen. Pistin sen takaisin kaappiin ja valitsin uuden, sellaisen, joka ei ollut valmiiksi solmittu. Oli kaapissa sellaisiakin. Aika hillitty sekin. Solmun tekeminen kyllä onnistuu.

Mitä tästä opin?

Solmiot pitää avata käytön jälkeen. Vaihtoehto 1: Ei pidä pukeutua nipottajien nähden. Vaihtoehto 2: Ei pidä käyttää solmiota.

Väärän ikäinen

Elielinaukiolla teini-ikäinen tyttö jakeli ohikulkijoille jotain lappuja. Minä tietysti menin käsi ojossa ottamaan. Niin minä aina teen, kun jotain jaetaan.

Mutta ei minulle annettu. Sain herttaisen hymyn mutta ikävän kommentin: "Sä olet ehkä hiukan liian vanha tähän."

Ensin aioin protestoida ikärasismista, mutta annoin kuitenkin olla. Säästän protestini toisenlaisiin asioihin. Ehkä lapussa mainostettiin jotain ihan oikeasti minulle sopimatonta, kuten napapaitoja tai skeittilautoja.

Aika vähän kuitenkin joutuu kohtaamaan ikärajoitteita näin varttuneessa iässä. Toisin oli alaikäisenä. Se pätee varmaan vieläkin.

Eiköhän meitä ole paljon, jotka ovat nuorena harmitelleet ikäänsä, kun se ei ole riittänyt kapakkaan tai kiellettyyn elokuvaan. Väärennetty teinikortti auttoi ratkaisemaan ongelman. Kumilla hinkattiin syntymävuosi pois ja kirjoitettiin tilalle parempi. Läpi meni, portsarit eivät olleet turhantarkkoja, vaikka kuinka kömpelöltä näytti. Minua onnisti ensimmäisen kerran 16-vuotiaana.

Nykynuorilla ei tämä konsti ole mahdollinen, asiakirjat eivät ole väärennettävissä kumilla ja kirjoituskoneella.

Aloitteita on tehty ikärajan alentamiseksi ainakin vaaleissa äänestämiseen ja ajokortin suorittamiseen. Olen aika skeptinen tällaisille ideoille. Olisiko 16-vuotias kypsä ajamaan vastuullisesti autoa? Olisinko edes minä itse ollut siinä iässä? Epäilylle on aihetta.

Tulisiko vaaleihin oma ehdokasosastonsa teinipyydystimille? On puolueita, jotka ovat kovasti julkkisten perään. Demokratiaan tietysti kuuluu, ettei vääriä ehdokkaita tai valintoja ole olemassakaan, mutta silti pitäisin vaalit ja idoliäänestykset erillään. Näkemystäni vahvistaa tieto, että yhteiskuntaoppi on poistumassa lukion pakollisten aineiden listalta.

Tähän täytyy kyllä lisätä kriittinen pohdinta, ovatko samat ikärajat kohdallaan loputtomasti. Eilen tuli televisiosta elokuva "Karvat" (Seppo Huunonen 1974). Sitä on perustellusti pidetty yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista kotimaisista elokuvista. Pitihän se siis katsoa, kun en ennen ole nähnyt.

Edes camp-asenne katsomisessa ei auttanut, elokuva oli kehno, vaikka sillä oli jopa huippunimiä tekijöinä, varsinkin musiikissa. Huomiota kuitenkin kiinnitti, että elokuva oli kielletty alle 18-vuotiailta.

Oliko aika siis vuonna 1974 niin kireää, että tällainen ikäraja piti asettaa. Oltiinhan siinä pari kertaa petipuuhissa ja tissi ja tussu sekunnin verran vilahtivat, mutta ihmetellä täytyy.

Ovatko ikärajojen perusteet muissakin asioissa samalla tavalla vanhentuneet?