Kiusallista

Vähän jännittää huominen tapaaminen. Itse asiassa jännittää aika lailla. Mielelläni livistäisin.

Tapaamisen kohde on vanha tuttavani, ei mikään läheinen kaveri mutta vuosien takainen työkaveri, joka eteni sitten varsinaiseksi uraohjukseksi.

Ja nyt hän on kärähtänyt rikoksesta.

Se tekee kohtaamisen kiusalliseksi. Tuomio ei ole vielä tullut mutta asian saaman julkisuuden perusteella on syytä arvailla, että se ei ole aivan vähäinen. Tai en minä oikein osaa arvioida, miten talouspuolen isoja puliveivauksia kohdellaan.

Pitäisikö kohtaamisessa ilmaista osanottoni uhkaavasta vankilatuomiosta, kannustaa ja rohkaista vaikeuksien kautta uuteen alkuun, suhtautua penseästi vai olla kokonaan tietämätön ongelmasta? Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vai kirkasotsaisesti lohduttaa, että kyllä tämä tästä?

Lapsuudesta muistan vähän samanlaisen kiusallisuuden tunteen. Naapurissa asunut Reino I. joutui vankilaan pontikan keitosta, rattijuoppoudesta, tappelusta ja milloin mistäkin. Reinon lapsia, kavereitani, pilkattiin koulussa isän touhuista. En osannut puolustaa, vaikka pahalta tuntui. Ja se Reino oli kaiken lisäksi minun mielestäni mahdottoman mukava mies. Rakensi meille hyppyrimäenkin. Ja otti minut syliinsä istumaan ja ohjaamaan pihatiellä Katz-merkkistä kuorma-autoaan. Elämäni ensimmäinen autolla ajo!

(Kuva: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kallio & Nuutinen, Suomen kuvalehti 2 / 2013)