Tämä Helsingistä puuttuu

Kävin alkusyksystä eräässä tilaisuudessa kirjailijatalo Villa Kivessä Helsingin Linnunlaulussa. Kesällä poikkesin kirjamuseo Pukstaavissa Sastamalassa. Kesällä minulla oli tilaisuus käydä Einari Vuorelan kirjailijakodissa Keuruun Jukojärvellä. Tuttuja paikkoja ovat myös Runebergin kotimuseo Porvoossa, Lauri Viita  -museo Tampereen Pispalassa, Juhani Ahon Ahola Järvenpäässä. Naapurimaista muistuu ensimmäisenä mieleen August Strindbergin ja Astrid Lindgrenin museot Tukholmassa, Hans Christian Andersenin museo Odensessa, Ibsen-museo Oslossa ja Dostojevskin ja Puskinin museot Pietarissa.

Entä Helsinki? Löytyykö täältä kirjallisuudelle omistettuja paikkoja? Villa Kivi on pääasiassa kirjailijoille työtiloja tarjoava paikka, ei museo.

Nyt on tehty mielenkiintoisia aloitteita. Tyhjillään olevaa Lapinlahden sairaalaa on ehdotettu monipuoliseen kulttuurikäyttöön, josta kirjallisuuskin saisi osansa. Idea on hyvin kannatettava. Carl Ludvig Engelin suunnittelema 1840-luvulla valmistunut sairaala oli mielisairaala, kunnes se jostain minulle tuntemattomasta syystä tyhjennettiin. Siellä on moni kirjallisuudenkin mestari ollut toipumassa luomistyön rasituksista, aina Aleksis Kivestä ja J.J. Wecksellistä alkaen. Sijainti on poikkeuksellisen hieno. Johonkin bisneskäyttöön sitä havitellaan, mutta kulttuurikäyttö olisi mielestäni parempi, ellei sitä enää voi sairaalana käyttää.

Tove Janssonin ateljee osoitteessa Ullanlinnankatu 1 olisi hieno kotimuseo kirjailija-taiteilijalle. Minulla ei ole tietoa, miksi asia ei ole edennyt. Ehdotuksia on kyllä tehty.

Uusi mielenkiintoinen ehdotus on Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Sen sijainti olisi Tunturikatu 13 Töölössä, aivan lähellä asuntoani ja usein käyttämäni kävelyreitin varrella (kuva). 

Waltari jos kuka on helsinkiläinen kirjailija.  Jo esikoismaani Suuri illusioni (1928) kuvasi nuorta vimmaa helsinkiläisessä miljöössä.  Varsinainen syventyminen Helsingin kasvun vaiheisiin oli trilogia Mies ja haave / Sielu ja liekki / Palava nuoruus (1933 - 35). Monet myöhemmätkin teokset ovat leimallisesti Helsinki-keskeisiä, aina Komisario Palmusta alkaen.

Hänen kotinsa Tunturikadulla on entisellään, alkuperäisessä asussa. Kalusteet ja taideteokset ovat niin kuin ne Waltarilta jäivät. Asunto on ollut tyhjillään 35 vuotta, sillä perikunta ei ole hennonut sitä myydä. Siinä on Helsingille ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä kulttuuriteko.  Waltari on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija.

Waltari asui Tunturikadulla lähes puoli vuosisataa. Minäkin pääsin nuorena kirjallisuudenopiskelijana ryhmän mukana käymään keskustelemassa hänen kodissaan. Näin hänet myös ikämiehenä monta kertaa kävelemässä pienen koiransa kanssa asuntonsa lähikaduilla. Joskus näin hänet myös ravintola Elitessä, joka sijaitsee parin korttelin päässä Tunturikadulta.

Helsingin poliittiset päättäjät, älkää hukatko tätä tilaisuutta hankkia kaupunkiin uusi kulttuurikohde!

P.S. YLEn ykköskanava lähettää Waltarista ja Tunturikadun kodista ohjelman 28. joulukuuta klo 23.

Valoisa tulevaisuus

Kuten lukijat hyvin tietävät, Dessu on kaiken uuden tekniikan suuri ystävä ja ihailija. Hän ilahtuu aina saadessaan tiedon keksinnöistä, jotka helpottavat elämää ja edesauttavat  ihmiskunnan onnellisuuden lisääntymistä.

Niinpä Dessu suorastaan riemastui lukiessaan insinööritieteen uusimmasta saavutuksesta. Se on lusikka, jonka varsi osaa vaimentaa käden vapinaa.

Jo on näppärää! 

Tiedämmehän kaikki, että käsi saattaa joskus täristä niin että soppa loiskuu lusikasta rinnuksille. Se on vaiva, joka saattaa aiheuttaa kiusallisia hetkiä sosiaalisesti vaativissa tilanteissa, kuten juhlapäivällisillä hienossa ravintolassa. Uusi keksintö vähentää myös pesulalaskuja, kun frakkipaita ei sotkeennu. Uutuus on suureksi hyödyksi myös vanhainkodeissa, sillä käden vapina on erityisen tyypillistä ikääntyneillä.

Keksinnöllä tulee olemaan myös kansantaloudellista merkitystä. Veroja voidaan alentaa. Vanhainkotien henkilökuntaa voidaan entisestään vähentää, kun hoitajaa ei enää tarvita lusikoimaan soppaa vanhuksen suuhun. Vanhus voi lusikoida sopan itse, kun lusikka vaimentaa vapinan. Sama koskee kotiavustajia. Ei tuhraannu veroeuroja turhaan näpertelyyn. Tehokkuus ja tuottavuus paranee. Kokoomuksen tavoite verojen alentamisesta toteutuu ja puolue saa lisää kannatusta. Suomella menee taas hyvin.

Suuret taiteilijat ovat aina kehityksen edelläkävijöitä. Charles Chaplin ennakoi tämän kehitystrendin jo elokuvassaan Nykyaika (Modern Times - 1936). Siinä syömistä helpottavat apuvälineet olivat vielä hieman kehitysvaiheessa, mutta visio oli oikean suuntainen.

Tekniikan ihmeitä

Minulla on tallella muutama hyllymetri vanhoja LP-levyjä. Ne ovat lähinnä 1960-luvun pop-musiikkia, sitä kultakauden Beatlesta ja muuta. Joukossa on lisäksi kohtalaisen paljon klassista musiikkia,  poliittisen laululiikkeen tuotteita sekä suomalaista iskelmämusiikkia. On minulla myös levysoitin, jolla näitä voi kuunnella, tosin aika vanha ja kulunut.

Oli aika, jolloin vieraani ihmettelivät, miksi tuollaisia säilytän, vieläpä keskeisellä paikalla olohuoneen kirjahyllyssä.

Taisi olla viisasta, että säilytin. Olen saanut vaikutelman, että LP-levyt musiikkiformaattina ovat palaamassa suureen arvoon. Onhan niissä jotain suurempaa kuin cd-levyissä. Ne ovat esineenä sympaattisempia. Äänen laatu ja kuuntelunautinto ovat sitten makuasioita.

Minulla on myös tallella melkoinen määrä VHS-elokuvakasetteja. Ne eivät ole olohuoneen kirjahyllyssä vaan kesäasuntoni ullakolla isoissa pahvilaatikoissa. Joukossa on esim. Disneyn klassikkopiirretyt, Lumikit, Aristokatit, Fantasia ja muut. Niiden katseluun minulla ei ole välinettä. Olen joskus sellaista etsinyt kierrätyskeskuksista ja vanhan tavaran kaupoista, mutta ei ole löytynyt.

VHS-formaatti ei taida olla palaamassa. Se on ymmärrettävää, sillä kyllä DVD on kätevämpi. Tosin sekin taitaa olla katoamassa. On uudempaakin tekniikkaa mahdollistamassa elokuvien katselun.

Lehdestä luen, että broadcasting-pohjainen television katselu elää viimeisiä vuosiaan. Ylen Areena-tyyppinen ohjelmien katselu on tulossa tilalle.

Ajatus tällaisesta muutoksesta tuntuu toisaalta epämiellyttävältä, toisaalta fiksulta. Onhan se askel eteenpäin, että television ohjelmia voi katsoa muutoinkin kuin määräaikaan kotisohvalla. Toisaalta laatuelokuvan katsominen älypuhelimen ruudulta tuntuu täysin mahdottomalta. Uutisia siitä voi katsoa mutta ei mitään muuta.

Tällainen kehitys on kyllä lopullinen kuolinisku kansalliselle yhtenäiskulttuurille, jossa koko Suomi katsoo samaa ohjelmaa yhtä aikaa ja keskustelle siitä seuraavana päivänä työpaikan kahvitauolla. Minä koin sen ihmeen ensimmäisen kerran jo lukioikäisenä, kun kaikki olivat katsoneet keskiviikko-iltana Peyton Placen ja keskustelivat siitä koulun pihassa välitunnilla.

Aika muuttuu hitaasti mutta tekniikka nopeasti. Kuvassa on tiedetoimittaja Pertti Jotunin tekstiä Katso-lehdestä 24. tammikuuta 1973. Siinä hän kertoo, että Amerikassa on nyt myytävänä yhdistettyjä kuva- ja äänikasetteja eli videopaketteja, joista voidaan - kunhan tarpeelliset laitteet on hommattu - katsella ja kuunnella jokainen omasta televisiostaan mitä ohjelmaa vaan silloin kun sattuu haluamaan. (Kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseen kokoon).

Se oli silloin tekniikan suuria ihmeitä. VHS ei ollut vielä Suomessa mutta kurkistus suurenmoiseen tulevaisuuteen tarjottiin tässä