Pahalla päällä

Kävin pankissa, marketissa ja sairaalassa. Voiko ikävämpää päiväohjelmaa edes kuvitella? Satoikin ja oli kylmä. Kesän suloiset helteet ovat muisto vain.

Pankissa istuin neuvonnassa kuuntelemassa vihjeitä, miten saisin mahdollisimman isot osingot sijoittamalla euroni sinne tai tänne. Samalla saisin vähennetyksi verojani, jotta yhteiskunnan verovaroilla toimivat laitokset edelleen kurjistuisivat.

Tätä viimeksi mainittua ei tietenkään sanottu ääneen.

Pankkineuvoja selitti suuren määrän tilastoja ja kehitystrendejä ja ennusteita. Erilaiset talouselämän miraakkelioraakkelit eli ajatushautomot olivat laatineet visioita minun varallisuuteni lisäämiseksi. En suostunut ainoaankaan ehdotukseen. Meni pankkisutkilta tunti työaikaa hukkaan. Kahvi sentään tarjottiin, ja keksikin. Ei konjakkia.

Pankista siirryin markettiin. Kannelmäen marketti on ulkoa ruma kuin Tattarisuon peltihalli. Sisällä näytti, että tavoitteena on yhdistää marketti ja huvipuisto.

Oli jotenkin typerän näköistä lykätä kassalle isot ostoskärryt, joiden pohjalla oli yksi juustonpala, paketti silakkaa ja muistitikku. Niiden keräämiseksi piti kävellä suunnilleen kilometrin kierros. Apteekin puolelta kävin vielä ostamassa Buranaa, sillä kurkussa tuntuu nielaistessa pistävä kipu. Lopuksi kävin kahvilla.

Paluumatkalla poikkesin sairaalaan. Iäkäs tuttavani makaa siellä jo toista kuukautta. Potilas kertoi syöneensä pillereitä kuin aamiaismuroja. Ei näyttänyt hyvältä.

Kuva ei ole sairaalassa näppäämäni. Tähän suuntaan kuitenkin ollaan täyttä vauhtia menossa, jos pankkien, talouselämän ja eräiden puolueiden säästöohjelmat ja verosuunnittelut toteutuvat.

Filmihullun muisto

Pidän itseäni aika monipuolisesti elokuvahistoriaan perehtyneenä. Itseoppinut harrastelija kuitenkin olen, sillä minulla ei ole mitään muodollista koulutusta alalla. Paitsi että minulla on ollut yksi opastaja, jonka esitelmien ja kirjojen johdattamana olen vuosikymmeniä alaan perehtynyt. Hän on nyt poissa: Peter von Bagh.

Ensikosketus oli joskus 70-luvun alussa Elokuva-arkistossa. Kävin siellä usein, ja ohjelma koostui elokuvan tärkeistä klassikoista. Siihen aikaan oli myös elokuvakerhoja, jotka keskittyivät klassikoihin. Jopa teinien elokuvakerho veti Bio Rexin täyteen. Ensimmäistä kuulemaani Petterin elokuvaesittelyä en muista, mutta niitä kertyi suuri määrä. Sitten niitä alkoi tulla radiosta ja televisiosta. Petteri valitsi ohjelmistoa monille eri foorumeille.

Filmihullu-lehden  tilasin joskus 70-luvun puolivälissä, ja siitä asti olen ollut kestotilaaja. Petteri on ollut päätoimittaja koko ikisen ajan. Noin 35 vuoden lehdet ovat minulla tallessa kellarikomerossa isoissa nipuissa. Välillä olen miettinyt, mitä minä niille tekisin. Ei niitä pois voi heittää, mutta niitä on liikaa minun säilytettäväkseni.

Sodankylän festivaaleilla olen muutaman kerran poikennut, ja olisin mielelläni poikennut useamminkin, mutta kun se on niin kilskatin kaukana. Sen sijaan olen tarkasti tukenut festivaaliraportit.

Petterillä oli hämmentävä kyky olla innostunut aiheistaan. Se teki esitykset nautittaviksi. Samanlaiseen haltioitumiseen ei moni kykene. Minun kokemuspiirissäni muistuvat mieleen Erik Tawaststjernan Sibelius-esitelmät Yliopiston juhlasalissa  ja Rotislav Holthoerin Tutankhamon-esitelmät Egyptologisessa seurassa. Professoreita, joissa oli hehkua.

Petteri yhdisti sujuvasti kaikki taidelajit ja aikakaudet samaan pakettiin. Olin paikalla monessa nostalgiatilaisuudessa, joissa Petteri oli järjestäjänä ja juontajana. "Jäähyväiset 1970-luvulle" toi yhteen aikakauden musiikki-ilmiöt kaikilta laidoilta, rokista pelimanneihin, Suomi-iskelmistä  taistelulauluihin, Juicesta Veikko Laviin. Tilaisuudet ja myöhemmät televisiodokumentit onnistuivat nostamaan arvoon myös korkeakulttuurin jalkoihin jääneet lajit rillumareistä turhapuroon.

Ja sitten nämä kirjat. Kirjahyllyssäni on paksuja kirjoja, ja osa on lainassakin. Olen aika usein pitänyt tapana lukea ennen klassikkoelokuvan katsomista, mitä Peter von Bagh siitä kirjoittaa. Se on hyödyllinen tapa, sillä kirjassa Petteri saattaa hehkuttaa jotakin yksittäistä, nopeasti ohi vilahtavaa kohtausta, näyttelijän ilmettä, nerokasta kuvakompositiota, osuvaa repliikkiä tai muuta yksityiskohtaa. Katsoja osaa tarkkailla sellaisia  aivan toisella tavalla, kun tietää mitä odottaa. Tai sitten kirja kertoo antoisia taustatietoja tai anekdootteja kyseisen elokuvan tekemisestä.

Hufvudstadsbladetin elokuvakriitikon muistosanoja lainaten: ""Himlen kan vänta (en film av Ernst Lubitsch) men Sit tibi terra levis.

http://www.filmihullu.fi/

Tyyliin sopiva

Kun valitsin kaapista solmiota, mieleen juolahti Majakovskin osuva luonnehdinta: "Amerikkalainen solmio on risteytys kanarialintua, tulipaloa ja Mustaamerta."

Minulla on solmioita vaikka kuinka paljon, en viitsi edes laskea lukumäärää. En enää juuri koskaan joudu tilaisuuksiin, joissa pitää käyttää solmiota, ja privaatisti en käytä ollenkaan. Miksi siis säilytän sellaista määrää? Enkö voisi pistää niistä suuren osan vaikkapa kirpputorikeräykseen.

Ihan tuollaista Majakovskin tarkoittamaa minulla ei ole. Isälläni oli, en tiedä, mihin se on kadonnut. Ja toden totta, hän sai sen solmion joulupaketissa Amerikkaan muuttaneilta sukulaisilta. Paketeissa oli myös hawaijipaitoja, sellaisia räikeimmän päälle värikkäitä. Kyllä niitä vieraille esiteltiin ja ihmeteltiin, mutta missään niitä ei kehdattu käyttää. Kuvitelkaa nyt, 1950-luvun Jyväskylä. Hoitoonhan sellaisessa paidassa kulkenut mies olisi ohjattu.

Ajat ovat muuttuneet. Nykyisin sellainen olisi aivan kelvollinen asuste, jos ei muulla niin ainakin pääministerillä. Aikahan on nuorekas, sporttinen ja positiivinen.

Kravattivarastossani on vaikka mitä. Vanhimmat ovat 70-luvulta. Sen ajan nuoren miehen kravatit näyttävät nyt oudoilta. Ne ovat hyvin kapeita, muutama on punottu, yksi nahkainenkin. Yksivärisiä, vähän kuin nauhoja. Tulevatkohan sellaiset uudestaan muotiin vai odotanko turhaan?

Olin menossa epämuodolliseen, vähän karnevaaliseen ja kosteaan tilaisuuteen, jossa oli kirjallinen perusvire, Siksi valitsin toisen kahdesta räikeästä solmiostani, sen kulttuuritietoisemman. Valinta osui ilmeisesti kohdalleen. Yksikin kanssajuhlija olisi halunnut ostaa sen. En myynyt, vaikka hintatarjous oli viskipullo, ihan aitoa skottilaista, näin kansanäänestyksen kunniaksi.

Kuvassa kravatti sellaisena kuin se skannerin kuvaamana näyttää. Ei nyt aivan Majakovskin ivaamaa lajia mutta ei myöskään  arvokkaimpiin tilaisuuksiin kelvollinen.