Shortsit ja olkihattu

Löysin antikvariaatista upean kirjan Marc Chagallin taiteesta. Ostopäätös ei ollut vaikea, vaikka hyllyni ovat täynnä ilmankin.

Chagall oli suosikkini nuoruudessa, mutta vähitellen suhde on hiipunut. Ei ole sattunut eteen näyttelyitä, ja on löytynyt uusiakin suosikkeja. Nyt on aika kokeilla, syttyisikö vanha suhde uudestaan.

Tämä on kaupungissa asumisen hyviä puolia. Aina voi poiketa milloin mihinkin katsomaan, selailemaan, antamaan sattumalle sijaa. Vaihtoehtoja löytyy. Usein tärppää. Eteen osuu milloin mitäkin, koskaan ei voi ennalta arvata. Oheinen Chagallin kuva kuvaa hienosti kaupunkia, ei tosin Helsinkiä eikä varsinkaan Töölöä. Tuo torni ei ole Stadionin torni.

Tällaisesta miljööstä olen nyt kuitenkin lähdössä pois. Olen menossa avaamaan laidunkautta. Säätiedotus lupaa suotuisaa, joten toinen Chagallin kuva osuu varmaankin kohdalleen siitä, mitä tuleman pitää. Suuri puu - terijoensalava - on minunkin kesäkotini pihassa, ja sen alla minulla on tapana lojua reporankana lukemassa tai torkkumassa.

 Lähtö on huomenna, lauantaina. Kirja tulee mukaan. Viivyn viikon verran, ehkä enemmänkin jos hyvää säätä riittää. Joudun kuitenkin vielä palaamaan Helsinkiin, joten en vielä heitä kesähyvästejä blogin lukijoille. Palaan tähän vielä.

Hyvää Helleaaltoa! Minä vietän sen kuvan osoittamalla tavalla Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla. Pukukoodi: shortsit ja olkihattu.

V-tyyli

Mestariohjaaja Orson Welles teki 1973 elokuvan V niin kuin väärennös. Odotukset olivat suuret, olihan Wellesillä mainetta. Hänen ansiolistallaan oli Citzen Kane (1941), maailman kaikkien aikojen parhaaksi valittu elokuva, ja lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin Pahan kosketus ja Mahtavat Ambersonit.

V-elokuvasta tuli aivan toisenlainen kuin oli odotettu. Se oli dokumentin ja fiktion rajamailla ja etenee satunnaisten mielleyhtymien virtana. Se kertoi taiteen valheista, petkutuksista ja huijauksista. Tarinan kertoo aivan oikea taiteen mestariväärentäjä. Elokuvasta ei tullut menestystä.

-   -   -

Wellesin huijauselokuvan aikoihin urheilu oli vielä ihanteellista, puhdasta ja kaunista - tai ainakin se näytti sellaiselta. Mäkihypyssäkin - se oli suosikkilajini - lennettiin kauniisti sukset yhdessä. Korostan sanaa "kauniisti". Tuntui kovin rumalta, kun 80-luvulla yhtäkkiä ilmestyi mäkihyppääjä, joka lensi jalat levällään.

Kaiken lisäksi ruotsalainen hyppääjä. Ruotsalaisethan olivat perinteisesti huonoja hyppääjiä. Oli vaikea hyväksyä, että niin rumalla tyylillä tuli menestystä. Mutta niin vaan kävi - ruma tyyli mutta pitkät hypyt. Kohta kaikki hyppäsivät jalat levällään. Pakko oli katsojan sopeutua ja hyväksyä. Äkkiä silmä tottuikin.

-   -  - 

Puheessa ja kirjoituksessa v-sana on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. En ole käyttänyt. Se on rankasti alatyylinen, sivistymätön, moukkamainen. Sen käyttö on kuitenkin lisääntynyt valtavasti. On ihmisiä, varsinkin nuoria, joiden puheessa se toistuu taajaan, ikään kuin jonkinlainen semanttinen hikka.

Sittemmin sana on tullut hyväksytymmäksi. Arvovaltainen lehtikään ei kokonaan kaihda sitä. Eilen se ilmestyi pitkän pohdinnan jälkeen jopa minun blogikirjoitukseeni, yhdyssanan osana.

Heti tuli ihmettelevä kommentti, aivan syystä.

Silmä tai pikemminkin kielikorva on alkanut tottua niin kuin mäkihypyn rumaan tyyliin tai Wellesin omituiseen elokuvaan. Jouduin taannoin muussa yhteydessä keskustelemaan tämän sanan käytöstä ja mahdollisuuksista korvata se muilla ilmauksilla. Keskustelujen tulos oli, että perusmuodossaan sana on asiatekstissä tyylitön ja vältettävä. Se pysyköön nuorison katukielenä. Haistatteluja ei kaivata.

Sen sijaan johdokset voivat olla vaikeasti korvattavissa, varsinkin verbijohdokset. Miettikääpä, miten korvattaisiin "Katsastusmies hylkäsi autoni ihan vaan vittuillakseen". Ei ihan helposti ole korvattavissa niin että ilmaisun merkitysvivahteet säilyvät. Tämän keskustelukokemuksen perusteella olen hyväksynyt sanan omaankin käyttööni, tosin hyvin säännöstellysti, kuten eilen ilmaisemaan kansallista tunnetilaa, kun Ruotsi voittaa euroviisut ja jääkiekon maailmanmestaruuden.

Optimismin ylistys

Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa oli perjantaina kerrankin optimistinen tunnelma. Sellainen ei Suomassa ole suotavaa. Menee helposti maine.

Sukupuolierot optimismin perusteista olivat jyrkät.

Pöydän ääressä kovilla jakkaroilla istui naisia, jotka veikkasivat, että torilla tavataan sunnuntaina. Seinustan sohvalla ja nojatuoleissa istui miehiä, jotka ennustivat, että torilla kyllä tavataan sunnuntaina, mutta vasta viikkoa myöhemmin.

Sitten olin minä - "pahanilmandessu" - joka joka istuin kiikkustuolissa ja ennustin, että torilla ei tavata ollenkaan. Minua ei ainakaan tavata.

Naisten silmin Suomen euroviisussa oli aineksia odottaa menestystä. Oli sen näköisiä bändipoikia, että varsinkin Euroopan naisäänestäjät innostuvat. Miesten puolelta arvioitiin pikemminkin Puolan menestyvän. Itävalta sai hajaääniä. Minä ennustin Ruotsia.

Pitihän minunkin lauantai-iltana kisa katsoa, tai pikemminkin kuunnella korvaluureilla samalla kun tein erästä kirjoitustyötä. Työhuoneeni televisio sijaitsee siten, että olan yli vilkaisemalla näen kuvaruudun. Muutamaa esitystä käännyin katsomaan alusta loppuun, mm. Suomen, Ruotsin ja Itävallan ja varsinkin Puolan.

Nyt tiedämme, että sunnuntaina ei torilla tavattu. Karnevaali jäi taas kerran pitämättä.

Tupakkahuoneen miesten silmin jääkiekkojoukkueessa on aineksia odottaa menestystä. Naisten puolelta arvioitiin pikemminkin Kanadan menestyvän. Minä ennustin Ruotsia.

Vielä emme tiedä, tavataanko ensi sunnuntaina torilla. Huonolta näyttää, näin olen ymmärtänyt. Taitaa karnevaali taas kerran jäädä pitämättä.

Suomen kansan itsetunto on tottunut traumaattisiin kokemuksiin: nolla pistettä ja tappio mitalipelissä. Vähäiset poikkeukset sääntöön eivät ole poistaneet traumaa. Suomalainen karnevaalipäivä on vappu, se tulee aina. Muita ei tule. Kuitenkin voittokarnevaaleja torilla odotetaan aina yhtä optimistisesti, kuten nytkin meidän tupakkahuoneessamme, ja se on hyvää terapiaa itse kullekin. Mutta silti siellä suomalaisen sielussa aina elää valmius ottaa vastaan nolla pistettä ja finaalitappio. Se on osa kansanluonnetta. Optimismi helpottaa tuskaa.

Sitten on vielä se ilmeisen todennäköisesti toistuva fakta, että Ruotsi voittaa jommankumman tai molemmat. Keskivertosuomalaisen sielu hyväksyy minkä tahansa voittajan, kunhan ei Ruotsi. Kun niin kuitenkin käy, seuraa alistuva kansallinen yleisvitutus.  (Anteeksi vulgääri ilmaus, mutta ilmaisevampaa sanaa en tälle kansalliselle koettelemukselle kerta kaikkiaan keksi). Se menee kuitenkin äkkiä ohi, sillä siihen on totuttu.

Jos Kauppatorilla olisi tänään tavattu, liittäisin tähän varmaankin kuvan siitä karnevaalista. Kun niin ei käynyt, kuva on toiselta karnevaalien tyyssijalta, Sörnäisissä sijaitsevalta Vaasankadun aukiolta, joka tunnetaan yleisesti nimellä "Ikuisen Vapun Aukio".