V-tyyli

Mestariohjaaja Orson Welles teki 1973 elokuvan V niin kuin väärennös. Odotukset olivat suuret, olihan Wellesillä mainetta. Hänen ansiolistallaan oli Citzen Kane (1941), maailman kaikkien aikojen parhaaksi valittu elokuva, ja lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin Pahan kosketus ja Mahtavat Ambersonit.

V-elokuvasta tuli aivan toisenlainen kuin oli odotettu. Se oli dokumentin ja fiktion rajamailla ja etenee satunnaisten mielleyhtymien virtana. Se kertoi taiteen valheista, petkutuksista ja huijauksista. Tarinan kertoo aivan oikea taiteen mestariväärentäjä. Elokuvasta ei tullut menestystä.

-   -   -

Wellesin huijauselokuvan aikoihin urheilu oli vielä ihanteellista, puhdasta ja kaunista - tai ainakin se näytti sellaiselta. Mäkihypyssäkin - se oli suosikkilajini - lennettiin kauniisti sukset yhdessä. Korostan sanaa "kauniisti". Tuntui kovin rumalta, kun 80-luvulla yhtäkkiä ilmestyi mäkihyppääjä, joka lensi jalat levällään.

Kaiken lisäksi ruotsalainen hyppääjä. Ruotsalaisethan olivat perinteisesti huonoja hyppääjiä. Oli vaikea hyväksyä, että niin rumalla tyylillä tuli menestystä. Mutta niin vaan kävi - ruma tyyli mutta pitkät hypyt. Kohta kaikki hyppäsivät jalat levällään. Pakko oli katsojan sopeutua ja hyväksyä. Äkkiä silmä tottuikin.

-   -  - 

Puheessa ja kirjoituksessa v-sana on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. En ole käyttänyt. Se on rankasti alatyylinen, sivistymätön, moukkamainen. Sen käyttö on kuitenkin lisääntynyt valtavasti. On ihmisiä, varsinkin nuoria, joiden puheessa se toistuu taajaan, ikään kuin jonkinlainen semanttinen hikka.

Sittemmin sana on tullut hyväksytymmäksi. Arvovaltainen lehtikään ei kokonaan kaihda sitä. Eilen se ilmestyi pitkän pohdinnan jälkeen jopa minun blogikirjoitukseeni, yhdyssanan osana.

Heti tuli ihmettelevä kommentti, aivan syystä.

Silmä tai pikemminkin kielikorva on alkanut tottua niin kuin mäkihypyn rumaan tyyliin tai Wellesin omituiseen elokuvaan. Jouduin taannoin muussa yhteydessä keskustelemaan tämän sanan käytöstä ja mahdollisuuksista korvata se muilla ilmauksilla. Keskustelujen tulos oli, että perusmuodossaan sana on asiatekstissä tyylitön ja vältettävä. Se pysyköön nuorison katukielenä. Haistatteluja ei kaivata.

Sen sijaan johdokset voivat olla vaikeasti korvattavissa, varsinkin verbijohdokset. Miettikääpä, miten korvattaisiin "Katsastusmies hylkäsi autoni ihan vaan vittuillakseen". Ei ihan helposti ole korvattavissa niin että ilmaisun merkitysvivahteet säilyvät. Tämän keskustelukokemuksen perusteella olen hyväksynyt sanan omaankin käyttööni, tosin hyvin säännöstellysti, kuten eilen ilmaisemaan kansallista tunnetilaa, kun Ruotsi voittaa euroviisut ja jääkiekon maailmanmestaruuden.

Optimismin ylistys

Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa oli perjantaina kerrankin optimistinen tunnelma. Sellainen ei Suomassa ole suotavaa. Menee helposti maine.

Sukupuolierot optimismin perusteista olivat jyrkät.

Pöydän ääressä kovilla jakkaroilla istui naisia, jotka veikkasivat, että torilla tavataan sunnuntaina. Seinustan sohvalla ja nojatuoleissa istui miehiä, jotka ennustivat, että torilla kyllä tavataan sunnuntaina, mutta vasta viikkoa myöhemmin.

Sitten olin minä - "pahanilmandessu" - joka joka istuin kiikkustuolissa ja ennustin, että torilla ei tavata ollenkaan. Minua ei ainakaan tavata.

Naisten silmin Suomen euroviisussa oli aineksia odottaa menestystä. Oli sen näköisiä bändipoikia, että varsinkin Euroopan naisäänestäjät innostuvat. Miesten puolelta arvioitiin pikemminkin Puolan menestyvän. Itävalta sai hajaääniä. Minä ennustin Ruotsia.

Pitihän minunkin lauantai-iltana kisa katsoa, tai pikemminkin kuunnella korvaluureilla samalla kun tein erästä kirjoitustyötä. Työhuoneeni televisio sijaitsee siten, että olan yli vilkaisemalla näen kuvaruudun. Muutamaa esitystä käännyin katsomaan alusta loppuun, mm. Suomen, Ruotsin ja Itävallan ja varsinkin Puolan.

Nyt tiedämme, että sunnuntaina ei torilla tavattu. Karnevaali jäi taas kerran pitämättä.

Tupakkahuoneen miesten silmin jääkiekkojoukkueessa on aineksia odottaa menestystä. Naisten puolelta arvioitiin pikemminkin Kanadan menestyvän. Minä ennustin Ruotsia.

Vielä emme tiedä, tavataanko ensi sunnuntaina torilla. Huonolta näyttää, näin olen ymmärtänyt. Taitaa karnevaali taas kerran jäädä pitämättä.

Suomen kansan itsetunto on tottunut traumaattisiin kokemuksiin: nolla pistettä ja tappio mitalipelissä. Vähäiset poikkeukset sääntöön eivät ole poistaneet traumaa. Suomalainen karnevaalipäivä on vappu, se tulee aina. Muita ei tule. Kuitenkin voittokarnevaaleja torilla odotetaan aina yhtä optimistisesti, kuten nytkin meidän tupakkahuoneessamme, ja se on hyvää terapiaa itse kullekin. Mutta silti siellä suomalaisen sielussa aina elää valmius ottaa vastaan nolla pistettä ja finaalitappio. Se on osa kansanluonnetta. Optimismi helpottaa tuskaa.

Sitten on vielä se ilmeisen todennäköisesti toistuva fakta, että Ruotsi voittaa jommankumman tai molemmat. Keskivertosuomalaisen sielu hyväksyy minkä tahansa voittajan, kunhan ei Ruotsi. Kun niin kuitenkin käy, seuraa alistuva kansallinen yleisvitutus.  (Anteeksi vulgääri ilmaus, mutta ilmaisevampaa sanaa en tälle kansalliselle koettelemukselle kerta kaikkiaan keksi). Se menee kuitenkin äkkiä ohi, sillä siihen on totuttu.

Jos Kauppatorilla olisi tänään tavattu, liittäisin tähän varmaankin kuvan siitä karnevaalista. Kun niin ei käynyt, kuva on toiselta karnevaalien tyyssijalta, Sörnäisissä sijaitsevalta Vaasankadun aukiolta, joka tunnetaan yleisesti nimellä "Ikuisen Vapun Aukio".

Helmi Helsingin 4

Kirjalliset kävelykierrokseni etenevät nyt kotipihalleni eli Töölöntorille. Kirjoituksen otsikko kyllä epäilyttää, sillä ei Töölöntori erityisempi "helmi" ole, varsinkaan kun Nybergin herkkupuotia ei enää ole. Ehkä torin nakkikioski-kahvila kelpaa tämänkertaiseksi helmeksi.

Edellisessä osassa vilisi villiä kirjallisuusväkeä pitkin jäykänpönäkkää Etu-Töölöä - Paavolainen, Waltari, Sillanpää, Craucher...  Tällä kerralla on sekä rauhallista että villiä meininkiä.

Töölöntori on kirjallisesti tärkeä paikka, johan sen kertoo sijaintikin. Torin reunassa kohtaa toisensa kaksi kirjailijoiden mukaan nimettyä katua, Runeberginkatu, joka jatkuu Stadionin suuntaan, ja Topeliuksenkatu, joka etenee Taka-Töölön läpi Meilahden sairaaloiden suuntaan.

Käsittelen tänään Töölöntoria kahden sen liepeillä asuneen perheen kautta. Ensimmäinen on Suomisen perhe, isä Väinö, äiti Aino, lapset Olli, Pipsa ja Elina, sekä heidän kotiapulaisensa Hilda. Sarja alkoi radiokuunnelmana ja jatkui elokuvasarjana. Kirjoittajat olivat Seere Salminen ja Elsa Soini, yhdessä nimimerkki Tuttu Paristo. Sarjan päätähti oli Olli Suominen, Lasse Pöystin läpimurtorooli. Hän oli sarjan alussa vasta 13-vuotias. Alkoi pitkä näyttelijänura

Suomiset asuivat Töölöntorin laidalla "Kulmalinnassa", Topeliuksenkatu 1. Osoitetta ei varsinaisesti mainita, mutta elokuvassa mennään sisään ja ulos talosta, ja kuvista talo ja ovi ovat tunnistettavissa (kuva 1). 

Tämä perhe ei ole villi vaan varsin perinnetietoinen, mitä nyt Olli välillä keksii kolttosia. Kerran myös isä-Väinöltä, joka on ammatiltaan lakimies, harkinta pettää. Hän lähtee vanhan kaverinsa villitsemänä mukaan pörssipeliin, mutta perhe saa hänet järkiinsä, ja lopussa kaikki on taas hyvin. Olli aiheuttaa kerran hämminkiä lukioikäisenä rakastumalla kauniiseen musiikinopettajan sijaiseen ("hoilamaikka" Tuulia Tähtinen), mutta siitäkin selvitään pedagogisesti viisaan rehtorin avulla. Jos mikään muu ei auta ongelmissa, niin kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski) aina. "Sä olet jalo tyyppi, Hilda", myöntää Ollikin, kun sai yöllä kotiin hiivittyään Hildalta voileipiä.

Kunnon väkeä nämä Suomiset. Viimeisessä elokuvassa Olli on jo valmis nimismies.

Toinen Töölöntorin kirjallinen perhe ei ole yhtä seesteinen. Sen päähenkilöt ovat arkeologian tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabeth. Kirjailija on Helvi Hämäläinen ja kirjan nimi on "Säädyllinen murhenäytelmä" (1941). Siitä syttyi kirjasota.

Sodan syy oli siinä, että päähenkilöt olivat helposti tunnistettavia. He olivat kirjailija-suomentaja-tutkija Tyyni Tuulio ja hänen professorimiehensä Oiva Tuulio. He asuivat Töölöntorin korttelissa osoitteessa Döbelninkatu 3B (kuva 3).

Helvi Hämäläinen oli nuori lupaava kirjailija ja hän oli ystävystynyt 15 vuotta vanhemman Tyyni Tuulion kanssa. Tuulio oli avautunut nuorelle Hämäläiselle perheensä tilanteesta. Iäkkäämpi professori Tuulio oli nimittäin "tulossa hulluksi". Hän oli ihastunut vastapäisessä talossa asuvaan nuoreen palvelustyttöön, seurannut ikkunasta päiväkausia tämän liikkumista, yrittänyt taskupeilin heijastuksilla kiinnittää tämän huomiota itseensä ja kirjoittanut huimaavista haaveistaan päiväkirjaa.

Kaiken tämän ja paljon muuta Hämäläinen kirjoitti kirjaksi eikä edes välittänyt erityisemmin naamioida kirjansa henkilöitä tunnistamattomiksi.

Hämäläinen sijoitti kyllä kirjaan omiakin ongelmiaan. Hänellä oli käynnissä kiihkeä romanssi Olavi Paavolaisen kanssa. Yhteinen osoite oli Museokatu 40 B 40, se josta kirjoitin edellisessä osassa. Se on niin tärkeä osoite, että pistän tähän vielä toisen kuvan.

Helvin ja Olavin elämä oli yhtä juhlimista. Melkein joka ilta istuttiin ravintola Elitessä, siinä vieressä Runeberginkadun toisella puolella. Tuulioiden asunnosta oli melkein näköyhteys Paavolaisille. Kävin kokeilemassa. Ei ihan kuitenkaan.

Kriisit vaivasivat myös Museokadulla. Olavi ei hyväksynyt Helvin pientä lasta toisesta suhteesta. Alkoholi aiheutti ongelmia. Olavi oli liikkuvainen mies ja salasuhteita oli käynnissä, olihan hän keikari ja tyyliniekka vailla vertaa. Siinä vaiheessa Helville riitti, kun ruvettiin laskemaan sivusuhteiden määrää. Niitä oli 32. Helvi kirjoitti yöllä lapun pöydälle ja lähti, tästä ovesta (kuva 4). Syntyi Säädyllinen murhenäytelmä.

WSOY oli kirjan kanssa vaikeuksissa - julkaistako vai ei?  Arvovaltaisuuden huipentuma V. A. Koskenniemi vastusti, kuten kaikkia akateemisten piirien ulkopuolelta tulleita kirjailijoita. Maila Talvio vastusti, kuten kaikkia muitakin naiskirjailijoiden teoksia. Sensuroituna teos lopulta julkaistiin, mutta silti siitä syntyi skandaali.

=  =  = 

Tällaista siis Töölöntorilla. Jätän tässä syrjään muut torin laidoilla asuneet kirjailijat, kuten Toivo Pekkasen ja Matti Kurjensaaren.

Kirjalliset kierrokseni päättyvät tällä erää tähän. Voi olla, että palaan joskus aiheeseen. Mielessä siintää jo Kruununhaan suunta, Mariankatu, Liisankatu. Niilläkin nurkilla on aiheita kirjallisille huomioille: Ilmari Kianto, Märta ja Henrik Tikkanen, Jalmari Finne, Volter Kilpi, Tatu Vaaskivi... Ensin täytyy kuitenkin kuljeskella siellä päin kamera kädessä.