Helmi Helsingin 3

Kahdella edellisellä Helmi Helsingin -kävelykierroksellani olen vaeltanut kauas  kotinurkiltani - aina Katajanokalle ja Ullanlinnaan saakka. Nyt pysyn kotinurkillani Töölössä. Puistot eivät tällä kerralla ole samalla tavalla keskeisiä kuin edellisissä. Kirjallisuuden historia sen sijaan pysyy nytkin aiheeni ytimessä.

Kierroksellani on kuusi töölöläistä kirjallisuuskohdetta. Kierroksen voi aloittaa Kansallismuseon nurkalta - sen löytävät kaikki. Väitetään, että kaikki suomalaiset ovat käyneet Kansallismuseossa, jos eivät muulloin niin ainakin kouluaikojensa luokkaretkellä.

Kirjallisuutemme rankimman avioliittohelvetin tapahtumasija sijaitsee Kansallismuseon takana osoitteessa  Cygnauksenkatu 8 (kuva 1). Kirjan nimi on Huojuva talo. Maria Jotunin romaaniteksti valmistui jo 1935 mutta se julkaistiin postuumina vasta 1963, 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Varsin selvää on, että teos on Jotunin ja kirjallisuusprofessori Viljo Tarkiaisen avioliiton kuvaus. Monet muistavat teoksen televisiosarjasta, jonka ohjasi Eija-Elina Bergholm.

Seuraavaan kohteeseen on matkaa parisataa metriä. Osoitteessa Museokatu 34 asui runoilija Aaro Hellaakoski. Biologian lehtori kulki asunnostaan katua pitkin jalkaisin työpaikalleen Tyttönormaalilyseoon. Saattoi olla, että hän vakioreitillään ahtaalla Museokadulla mietti vapauden olemusta ja keksi kuuluisan runonsa "Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki". Biologilla oli kaipaus luontoon, "Hauen laulun" anarkistiseen vapauteen. Hauen laulu onkin saanut hienon muistomerkin lähellä sijaitsevan uuden Musiikkitalon pihaan. Kirjoitin siitä tarkemmin täällä  .

Samalla Museokadulla vähän edempänä sijaitsee Suomen kirjallisuuden suuren boheemin ja dandyn Olavi Paavolaisen pitkäaikainen koti. Osoite on Museokatu 40 B 40, Runeberginkadun kulmassa. Paavolainen oli Tulenkantajien itseoikeutettu johtohahmo. Täällä järjestettiin loistavia juhlia, joissa pukeuduttiin eksoottisiin itämaisiin asuihin, suitsukkeet toivat tunnelmaa ja ihanat naiset, monenlaiset juovuttavat juomat ja oopium antoivat vauhtia. Tästä ovesta sinne mentiin (kuva 2).

Museokadulta ei ole matka eikä mikään koukata ravintoa Eliteen, joka on yksi vanhoista taiteilijakapakoista. Sen pihassa on Mika Waltarin muistomerkki. Siitäkin olen aikaisemmin kirjoittanut, teksti löytyy täältä . Waltari kuului Paavolaisen Tulenkantajat-ryhmään, joten vierailut puolin ja toisin ovat olleet vilkkaita. Waltarin pitkäaikainen koti sijaitsee sekin aivan lähellä, osoitteessa Tunturikatu 13.

Seuraavaan kohteeseen on kilometsin verran matkaa. Jos kävely väsyttää, melkein ovelta ovelle pääsee myös raitiovaunulla. Osoite on Fredrikinkatu 75. Juovuttavia juomia sielläkin käytettiin - jopa huomattavan runsaasti -  mutta eksoottista itämaista tunnelmaa ei ollut vaan jäyhää pohjoishämäläistä jurotusta. Frans Emil Sillanpää asui tässä sillä hetkellä, kun sai puhelimitse tiedon, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Puhelinsoitto tuli Tukholmasta syksyllä 1939. Hänet oli valittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Aiheeseen liittyvä vanha kirjoitukseni löytyy täältä .

Seuraava käyntikohde on aivan vieressä, Freesenkatu 4 (kuva . Se on menneiden vuosikymmenten merkillisin seurapiiripaikka. Minna Craucher -niminen naishenkilö onnistui valloittamaan aikansa taiteilijapiirit pitämällä tässä osoitteessa "kirjallista salonkia", jossa oli aina runsaat kestitykset taiteilijoille. Siellä kävivät kaikki merkkihenkilöt, Paavolaisesta ja Waltarista alkaen. Meno oli vähintään yhtä eksoottista kuin Paavolaisella. Emännällä oli rikollisia taipumuksia ja prostituutio oli osa hänen vaikutusvaltaansa. Waltari kirjoitti "Suuri illuusioni" -kirjassaan myrkyllisen kuvauksen tämän salongin ihmisistä. Päähenkilö oli siinä nimeltään madame Spindel. Craucher onnistui myöhemmin saamaan vaikutusvaltaansa äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajat. Siinä kävi huonosti. Madame murhattiin. Tästä ovesta siihen salonkiin kuljettiin (kuva 3).

Kierroksen lopuksi palataan lähtöpisteeseen ja siirrytään nykyaikaan. Kansallismuseon takana, osoitteessa Nervanderinkatu 11, sijaitsee Helsingin ylivoimaisesti kiinnostavin antikvaarinen kirjakauppa, Arkadia international bookshop. Olen siitäkin kirjoittanut aikaisemmin, mutta se on muuttanut osoitetta. Sitä pitävät englantilaissyntyinen Ian Bourgeot ja hänen koiransa Lola. Paikka on kirjakaupan lisäksi paljon muutakin: tapaamispaikka jossa on tarjolla teetä ja istuskelua, taidepaikka, jossa on kaiken aikaa konsertteja ja muita esityksiä, keskustelufoorumi, jossa on tarjolla vaikka mitä. Katsokaa täältä  , mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja ketkä kaikki ovat siellä käyneet esiintymässä.

Helmi Helsingin 2

[jatkuu]

Jokseenkin tarkasti 85 vuotta on kulunut siitä, kun kuvassa 1 näkyvä puisto, Vuorimiehenpuisto Helsingin Ullanlinnan kaupunginosassa, nousi suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tarkalleen se tapahtui 7. huhtikuuta 1929.

16-vuotias Saima Harmaja asui kuvassa näkyvässä talossa (Saiman huone oven yläpuolella kolmannessa kerroksessa). Perhe oli Helsingin hienostoa, isä professori ja äiti senaattorin tytär. Asunto oli tilava. Nuori Saima oli yritellyt jo pitkään runojen kirjoittamista.

Vastapäätä puiston toisella laidalla asui muuan Mika Waltari -niminen nuorukainen, Saimaa viitisen vuotta vanhempi. Mika oli saanut käsiinsä Saiman runoja ja päätti soittaa tälle ja kutsua käymään.

Professori-isän mielestä ei tullut kuuloonkaan, että tytär menee kyläilemään nuoren miehen luo. Ei varsinkaan sellaisen kuin Waltari, joka oli maineeltaan kovin villi ja kirjoittanut kirjan, joka pursusi erotiikkaa. Hänhän oli jo lukioiässä saavuttanut outoa mainetta kirjoitettuaan Uuteen Suomeen kirjoituksen, jossa puolusti naisten tupakointia. Nimimerkki oli "Kauniimman sukupuolen ihailija". Että sen sortin poikamies...

Niinpä Saima joutui salaa livahtamaan keittiön puoleisesta palvelijattarien portaasta. Hän käveli puiston poikki Waltarin kotiin (kuva 2, neljäs kerros, mikä ikkuna, sitä en ole onnistunut selvittämään). Sisäänkäynti oli nurkan takana Tehtaankadun puolella.

Siitä luvattomasta puiston läpi kävelystä alkoi Saiman lyhyt mutta intensiivinen runoilijanura, jota erityisesti Suomen naispuolinen lukijakunta on osannut arvostaa. Waltarista oli ihan oikeasti apua alkuun pääsyssä. 

Saiman ura jäi lyhyeksi, hän sairastui ja kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana. Hänellä kuitenkin ehti olla yksi toiveikas romanssikin, jonka ydin oli salaiset pussailukäynnit viereisellä Tähtitorninmäellä. Pettymykseen se kuitenkin päättyi. Runoja voi luonnehtia tunnesävyiltään vahvoiksi mutta häilyviksi, on masennuksen ja epätoivon sävyjä, jotka vaihtuvat välillä innostuvaan ja säkenöivään toiveikkuuteen.

Saman puiston laidalla Korkeavuorenkadun puolella asui kolmaskin nuori kirjailijanalku: Arvo Turtiainen. Stadin Arskana tunnettu kirjailija tuli sen verran tutuksi Waltarin kanssa, että he pysyivät kavereina ikämiehiksi asti, vaikka aatteet ja asenteet kovasti poikkesivatkin.

Nykyaikanakaan Vuorimiehenpuisto ei ole vailla kirjallisia yhteyksiä. Puiston nurkalla Kapteeninkadun puolella sijaitsee ravintola Sea Horse eli "Sikala". Se on yksi Helsingin tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä taiteilijakapakoista, osa kuuluisaa "bermudan kolmiota" - Sea Horse, Kosmos ja Bulevardia). Se on perustettu 1934, joten Saima ehti nähdä sen ennen kuolemaansa. Nykyiset tupakoivat kapakkavieraat joutuvat käyttämään puiston nurkkaa tupakointipaikkanaan.

Kolme kirjallisuuden nobelistiakin on Sikalassa istunut: Jean-Paul Sartre, Pablo Neruda ja Gabriel García Márquez, suomentajiensa seurassa. Ravintolassa on kaksi maankuulua ruoka-annosta: "rapeaksi paistetut silakat" ja muusi ja punajuuri (16,50 e) ja sipulipihvi (25,50 e). Jälkimmäisen jopa Finacial Times valitsi takavuosina maailman top ten -pihvilistalleen.

Kun vielä muistaa, että aivan vieressä sijaitsee kotimaiseen draamakirjallisuuteen viime vuosina erikoistunut Kom-teatteri, voinee sanoa, että tämä puisto on helsinkiläinen kirjallisuuskohde.

Teen ehdotuksen. Samalla tavalla kuin Katajanokanpuiston nimi muutettiin Tove Janssonin puistoksi, Vuorimiehenpuiston nimi voitaisiin muuttaa Saima Harmajan puistoksi.

Helmi Helsingin 1

Perinnetietoisen kunnon kansalaisten kuuluisi vaeltaa vappuaamuna kuohupullo kädessä Tähtitorninmäelle laulamaan leivosista ja nostamaan maljaa. Se on vähän samanlainen velvollisuus kuin vaeltaa itsenäisyyspäivän pimeydessä soihtu kädessä sankarihaudoille laulamaan siniristilippua.

Minä en ole koskaan oikein innostunut tällaisista. Väiin ovat jääneet. Kiertelen kyllä mielelläni Tähtitorninmäellä ja Hietaniemessä ja muissakin puistoissa, mutta hiljaisempaan aikaan. Puistot ovat Helsingin helmiä, niin kuin vanhassa laulussa sanotaan. Aivan hiljattain vaeltelin kamera kädessä kahdessakin puistossa, joilla on yhtymäkohta kirjallisuuteen.

Katajanokalla, aivan Uspenskin katedraalin kupeessa, on pieni puisto, jonka nimi on juuri muuttumassa Tove Janssonin puistoksi. Pidän päätöstä hienona oivalluksena. Helsinki todellakin ansaitsee tälle maailmanmaineeseen nousseelle kirjailija-taiteilijalle omistetun paikan.

Paikka on hyvä. Toven lapsuudenkoti on siinä lähellä Luotsikadulla. Turistivirtojakin on odotettavissa, sillä viereinen ortodoksinen katedraali (kuvassa se vähän pilkistää puiden ja talon takaa) on yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Kauppatorikaan ei ole kaukana. Helsingin uusi uljas maailmanpyörä, josta kirjoitin aivan äskettäin ("Huvinsa kullakin 25.4.2014), sijaitsee myös nurkan takana.

Hyvä vaihtoehto olisi ollut Ullanlinnankadun nimen muuttaminen Tove Janssonin kaduksi. Siellä sijaitsi hänen torniateljeensa (siihen paikkaan liittyvä kirjoitukseni ja kuvat löytyvät  täältä ).

Katajanokan puisto ei ole kovin näyttävä, ei ainakaan näin keväällä, lehdettömään aikaan. Pari puistokäytävää ristiin, puita harvakseltaan. Varhaiskevään kukkia. Puiden tunnistaminen onnistuisi paremmin lehtien perusteella, paljaista rungoista se on minulle vaikeaa. Patsas on nimeltään Vedenkantaja (Viktor Malmberg 1923). Puisto vaatisi kyllä kohennusta, sillä tällaisena turistille jää aika vaisu elämys. Jotain nimikkohenkilöön viittaavaa pitäisi saada.

[jatkuu]