Mainioita naapureita

Ovikello soi. Siellä oli naapurini. Vanharouva oli hätääntyneen oloinen ja pyysi tulemaan auttamaan, sillä "se siellä katossa oli ruvennut soimaan".

Olinkin jo hetken ollut kuulevinani sireenin ääntä, mutta olin ajatellut, että varmaankin se on ambulanssi. Töölöntorilla kuulee usein hälytysajoneuvoja. Nyt ei voinut erehtyä. Vanhanrouvan asunnossa piippaa palohälytin.

Huoneessa oli käryä. Selvisi, että rouva oli ollut paistamassa silakoita. Vähän oli tainnut palaa pohjaan. Sen suurempaa hätää en huoneistosta löytänyt. Rouva oli yrittänyt sohia hälytintä mopin varrella hiljaiseksi, mutta ei ollut onnistunut. Sen verran hän on huono jaloistaan, että ei ollut päässyt nousemaan tuolille. Minultakin kesti hetken ennen kuin onnistuin kurkottamaan laitteen katosta ja irrottamaan patterin. Siihen ehti tulla jo muitakin naapureita katsomaan, mikä on hätänä.

*  *  * 

Usein väitetään, että me helsinkiläiset olemme niin epäsosiaalisia, että kerrostaloissa ihmiset eivät edes tunne naapureitaan. Meidän talossamme tämä väite ei kovin hyvin pidä paikkaansa. Minä ainakin tunnen useimmat oman taloyhtiöni asukkaat. En silti voi väittää itseäni kovin sosiaaliseksi.

Ei ole kovin kauan siitä, kun sama vanharouva jäi jumiin hissiin kerrosten väliin. Sen jälkeen hän ei ole uskaltanut mennä yksin hissiin. Niinpä meitä on useampi naapuri, jotka olemme luvanneet tulla kaveriksi hissiin aina kun hän tarvitsee. Usein hän tarvitseekin. Minäkin olen kyllä myös alkanut vähän arastella hissiä, sillä se on aika epäluotettava. Olen ruvennut kävelemään portaita, mutta vain ylöspäin. Portaat viisi kerrosta alaspäin aiheuttavat kipua polvessa.

*   *   * 

Ei ole kovin kauan siitäkään, kun naapurini olivat tehdä suuren typeryyden, mutta onnistuin estämään sen. Yhtiökokouksessa eräs nimittäin keksi ehdottaa minua taloyhtiön hallitukseen, ja ehdotusta vieläpä kannatettiin. Perusteluksi mainittiin, että minä olen suunnilleen ainoa pitkään talossa asunut, joka ei ole koskaan ollut hallituksessa. Tasapuolisuuden vuoksi minunkin kuuluisi.

Minä en ole tasapuolisuuden kannattaja, en ainakaan tällaisessa asiassa. Olen asiantuntevuuden kannattaja. Minua osaamattomampaa ei helposti löydä. Taloyhtiön hallituksessa pitää olla ihmisiä, jotka ymmärtävät rakentamisesta, tekniikasta, taloudenpidosta, juridiikasta. Minä olen tavallinen humanistiretku, jolle kaikki tuollainen on vierasta. Ja tulossa olisi ainakin ilmastointitekniikan uusiminen, katon korjaaminen. Ja hissiremontti! Kauhistuttaa ajatuskin, että minä olisin sellaisista päättämässä. Linnunpönttö on vaativin rakennusprojetini, ja siitäkin tuli vino.

Käytin pontevan puheenvuoron valintaani vastaan. Siteerasin soveltaen Marxia (ei Karl vaan Groucho): "En halua asua sellaisessa talossa, joka hyväksyy hallitukseensa minun kaltaiseni jäsenen."

Urheiluhullu?

Aina välillä joku kysyy minulta, mitä yritän ilmaista sillä, että en muka ole innostunut urheilusta. Onko se diivailua? Ylimielisyyttä? Teeskentelyä?

En oikein ole osannut vastata. Pikkupoikana olin hyvinkin innokas. Osasin (ja osaan vieläkin) ulkoa yleisurheilun ennätykset ja voittajat 60-lubulta. Seurasin myös hiihtoa ja mäkihyppyä. Kuuntelin kaikki urheilulähetykset, Pekka Tiilikaisen (kuva) ja Paavo Noposen selostukset. Kävin katsomassa Jyväskylän seudulla pidettyjä kisoja ja keräsin urheilijoiden nimikirjoituksia. Aikuisenakin olen seurannut urheilua, mutta vain kaikkein suurimmat kisat.

Eilen luultavasti tein aikuisikäni ennätyksen. Katsoin televisiosta olympiakisoja yhteen putkeen kuutisen tuntia. Olin saanut asiantuntevan vihjeen, että nyt jos koskaan.

Vihje osoittautui päteväksi. Hiihdosta tuli kultaa ja hopeaa jääkiekossa kaatui Venäjä.

Minäkö muka urheilun vastustaja?

Täytyy myöntää, että tällaiseen menee väistämättä tunteella mukaan, kun tilanne on päällä. Ei varmaankaan mihinkään muuhun pääse samalla tunteen intensiteetillä. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voi vaatia?

Pystyin kuitenkin hetkittäin tunnekuohun seassa tarkkailemaan itseäni. Mietin, pysyisinkö sulkemaan television viisi minuuttia ennen jääkiekko-ottelun viimeisen erän loppumista ja ryhtymään muihin puuhiin. Entä pysyisinkö tunnetasolla siirtymään irti nationalistisesta asenteesta ja kannustamaan vastustajan joukkuetta? Vaikeata olisi.

Otin laatikosta esiin verenpainemittarin ja katsoin, miltä paine näyttää. Minulla kun verenpainemittaukset eivät ole näyttäneet hyviä lukemia. Ei näyttänyt nytkään, entistä huonompaan suuntaan on mennyt. Jääkiekko-ottelu Suomi - Venäjä on siis vähintään yhtä epäsuositeltavaa kuin suolan käytön lisääminen.

Sitten on vielä se addiktio. Minä olen välillä ollut havaitsevani, että kaikkeen, mihin tunteella menen mukaan, siihen syntyy addiktio. Tätä pitää aivan erityisen tarkkaan varoa. Toisaalta yleissivistykseen kuuluu tuntea elämänpiirinsä tapahtumia, ainakin pääpiirteittäin. Olympialaiset lasken yleissivistykseen kuuluvaksi elämäpiiriksi. Addiktio vai yleissivistys?

Testi on edessä tänään, perjantaina. Asiantunteva vihje kertoi, että luvassa on entistäkin innostavampaa jääkiekkoa. Klo 13.45 näen, mihin asteeseen addiktoitumiseni on edennyt. Avaanko television vai ryhdynkö vaikkapa lukemaan Trimalkion pitoja? Vai lähdenkö toteuttamaan lääkärin verenpainesuositusta ja menen kuntokävelylle?

Vapauden kaiho

En ole enää aivan vasta-alkaja osa-aikaeläkkeellä olemisessa. Sitä on jatkunut jo kohta kolme vuotta. Olen vähitellen oppinut olemaan piittaamatta siitä, mitä työpaikalla puuhataan. En enää johda mitään, en ole esimies kenellekään. Riittää kun vain hoidan omat erikseen sovittavat projektini.

Ero entiseen on kuitenkin pienempi kuin kuvittelin. Vapaa-aikani on kyllä lisääntynyt mutta ajatukseni eivät ole samalla tavalla vapaalla kuin fyysinen osa minua.

Suurimmillaan ero on niinä hetkinä, kun voin livistää kaikkein ikävimmistä tilanteista. Sellainen oli taas tänään. Tunsin suorastaan ilkimysmäistä hilpeyttä, kun poistun paikalta ja toivotin lähtiessäni hyvää päivänjatkoa.

Oli nimittäin alkamassa koulutustilaisuus.

Niistä minä en pidä. Sillä tavalla olen hankala ihminen, että en erityisemmin usko konsulttifirmojen järjestämiin koulutuksiin, joiden tavoitteena on organisaation kehittäminen.

Tiedän kyllä, ettei niihin usko juuri kukaan muukaan. Silti niitä järjestetään kaiken aikaa. Niihin on budjetoitu määrärahaa, siksi niitä välttämättä kuuluu järjestää. Miltä kuulostaisi organisaatio / työyhteisö, jonka vuosikertomuksessa ei mainittaisi dynaamista koututtautumista?

Listasta luin, että menossa oli kolmas vaihe projektissa, jonka tavoitteena on pitkäjänteinen ja systemaattinen kehittyminen, muutosvastarinnan esteiden tunnistaminen ja voittaminen. Vuorovaikutuistaitoja on tarkoitus parantaa, jotta yhteishenki kääntyisi nousuun ja yhteinen tahtotila löytyisi. Prosessikonsultoinnin kerrotaan auttavan organisaation uudistumisessa  ja työinnovaatioiden löytymisessä ja työtä ohjaavien  ja tukevien puitteiden tarkoituksenmukaistamisessa.

Tehdään siellä jotakin omitustakin. Listassa on yllättäviä sanoja, kuten coaching. Olen luullut, että sitä tehdään vain jääkiekossa. Implementaatio, Fail - fast-periaate. Mitähän ne ovat?

Minä en siis jäänyt koututtautumaan vaan lähdin pois. Tein niin kuin viisaassa mietelauseessa suositellaan. Puolieläkeläiseläisellä ei ole velvollisuutta osallistua tällaiseen. Harmikseni en onnistunut pelastamaan entistä sihteeriäni neiti B:tä karkuun tilaisuudesta, sillä hänelle oli määrätty jokin työtehtävä siellä. Sen sijaan menin Akateemisen kirjakaupan Aalto-kahvilaan ja tilasin herkkuja. 

Menen sitten viimeistään perjantaina työpaikalle katsomaan, onko kehitystä tapahtunut ja visio selkiytynyt.

Poikkesin kotimatkalla vielä divariin. Löysin Trimalkion pidot -kirjan (Petronius Arbiter suom. Edwin Linkomies). Se on antiikin Roomasta ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta, keisari Neron ajalta.

Kotona huomasin, että suunnilleen puolet kirjasta on vielä auki leikkaamatta. Vanhojen kirjojen tapaan painoarkit pitää paperiveitsellä leikata reunoista auki ennen kuin sivut saa auki yksi kerrallaan. En vielä ryhtynyt leikkaamaan, se tuntuu vähän julkealta, suorastaan rivolta. Jos kirja on vuosikymmenet ollut neitseellisessä tilassa, mikä minä olen sitä avaamaan. Harkitsen vielä. Kansikuva on kyllä kiinnostusta herättävä. Siitä on aistittavissa ikiaikainen vapauden kaiho, jota minäkin kai poden.