Vanhentuneet tekniikat

Blogin lukijamittari raksahti uudelle kymmentuhatluvulle. 80000 on paljon, en aloittaessani olisi uskonut. Päivittäiset kävijämäärät ovat kylläkin olleet jo jonkin aikaa vähenemään päin. Parasta ennen -päivämäärä on jo ohitettu.

Yhdysvaltain turvallisuudvirasto NSA on kerännyt lehtitietojen mukaan jopa 200 miljoonaa nettiviestiä vuorokaudessa eri puolilta maailmaa. Googlen kerrotaan lukeutuvan turvallisuusviraston parhaisiin yhteistyökumppaneihin. Tästä on aavisteltavissa, että kyllä turvallisuusvirasto on minunkin sivujani käynyt kurkistamassa. Terveisiä vaan sinne NSA:n pojille, jos satutte tämänkin viestin tarkastamaan! Sitä en tiedä, näkyvätkö teidän vilkaisunne tässä minun blogini vierailijalaskurissa. Luulen, että osaatte ohittaa sen, mikä on minun kannaltani harmillista. Olisiko jo sata tuhatta täynnä, jos mittari huomaisi käyntinne?

Takavuosikymmeninä me Viron-kävijät kauhistelimme ja tunsimme moraalista närkästystä tiedosta, että Viru-hotellin yläkerrassa istuu KGB:n ukkoja luurit korvilla kuuntelemassa, mitä hotellihuoneissa puhutaan. Kuinka neitseelliseltä sellainen tuntuukaan nyt. Tekniikka, maa ja ideologia on muuttunut, mutta on jotain mikä yhdistää.

Lehtitietojen mukaan nuoriso on alkanut tuntea noloksi pysyä Facebookissa. Tilalle on tullut muuta, toimivampaa. Facebook on jäämässä isille ja äideille, sedille ja tädeille, se on vanhentumassa olevaa tekniikkaa. Nuoret viestittelevät keskenään jo toisaalla. On sellaisia kuin Instagram, WhatsApp, Kik ja ties mitä.

Minä olen vielä Facebookissa. Kavereita ei ole tullut enempää kuin yksi enkä anna peukkua mistään. Minullekin se on vanhentunutta tekniikkaa. Harkitsen siirtymistä muualle, ehkä menestys on parempi. Jossakin kuulemma voisin näyttää rohkeita kuvia itsestäni muiden arvosteltavaksi, mutta en minä taida siihen ryhtyä. Mieluummin etsin tekstipohjaista viestintää. En vain tunne, mitä nuo Instagramit ja muut ovat. Olen tässäkin pudonnut kehityksen kelkasta, kuten melkein kaikessa. Olen sitä sukupolvea.

Hyvä (huono?) esimerkki kelkasta putoamisesta ja vanhentuneesta tekniikasta on urheilu. Hyppäsin viime kesänä yhden hypyn korkeutta. Tulos ei ollut häävi, tasan yksi metri. Tein tuloksen lapsuudessa oppimallani kierähdystyylillä (kuva 1). En sentään käyttänyt saksityyliä tai sisäjalkaa, jotka ovat vielä enemmän vanhentuneita tyylejä, vähän kuin se Viru-hotellin luurikuuntelu vakoilussa. Forsbury-floppaus olisi varmaankin tuottanut paremman tuloksen, mutta en silti siirtynyt siihen. Jos joskus innostun hyppäämään hyppyrimäestä, käytän luultavasti Recknagel-tekniikkaa (kuva 2), en siirry V-tyyliin.

Irrationaalit

Naapurissani asuu ydinvoimamies. Hän on kyllä perimmältään ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri, hänellä on jopa kaksi kissaa, Hanni ja Gali (oik. Hannibal ja Caligula), jotka ovat olleet minulla joskus yöhoidossa. Oikein mukavia nekin, vanhoja, laiskoja ja lihavia.

Emme me kovin usein tapaa, mutta aina välillä. Hän sanoo vähän virnuillen, että ajatteluni on "irrationaalia", kun en osaa innostua ydinvoimasta.

Hän näkee vaivaa perustellakseen minulle ydinvoiman siunauksellisuuden. Hän selostaa minulle alan uusia innovaatioita, joiden ansiosta turvallisuus on saavuttamassa niin suuret mittasuhteet, että maailmassa ei toista niin turvallista paikkaa ole kuin ydinvoimalan naapurissa. Siellä elämä on lauhaa ja leppoisaa kuin varpailla villatohvelissa.

Olen kerran vuosia sitten käynyt retkikunnan mukana Loviisan voimalassa. Minusta se oli pelottava paikka. Pelko räjähdyksestä iski jo siinä vaiheessa kun laitos näkyi vasta kaukana horisontissa. Harmikseni en osaa väitellä naapurini kanssa teknisistä ratkaisuista, sillä ydinenergiatiede ei ole minun alaani. Minulle asia on periaatteellinen, elämänkatsomuksellinen, ei tekninen.

Naapurini mielestä tällainen on irrationaalista hörhöilyä. Sopuun emme ole päässeet, emme saa toisiamme käännytetyksi. Parempi on puhua vaikkapa kissoista.

Tunnen minäkin ihmisiä, joita pidän irrationaalisina. Yksi etäinen sukulaiseni on pappi. Hän vastustaa joustamattomasti naispappeutta ja kaikkea muuta mitä vastustaa voi. Hän ei suostunut tulemaan paikalle lapsenlapsensa häihin, koska vihkipappina oli nainen. Ei kuulemma ole liitto pätevä Herran silmissä.

Naisia tämä kirkonmies kyllä arvostaa, mutta aivan muissa tehtävissä, ja joustavakin hän osaa tarpeen tullen olla. Hän oli osannut joustavasti siirtää omaan pätevään avioliittoonsa liittyvät uskonasiat tunniksi tai pariksi kerrallaan vähemmälle huomiolle kulkiessaan takavuosina virkamatkoilla lähikaupungissa. Tuli jälkipuheita ja ongelmia ja pätevällä tavalla solmittu liitto loppui.

Kirkon tilanne ei oikeastaan minulle kuulu, sillä en ole jäsen. Voivat minun puolestani tehdä siellä niin kuin tahtovat, mutta kyllä sydän suree. Kansankirkolla olisi mielestäni tärkeä tehtävä, kunhan vain pääsisivät siellä selvyyteen tällaisista irrationaalisista asioista. Suotuisia merkkejä kyllä on.

Mielessäni on jo pitkään kytenyt idea saattaa tämä naispappeuden vastustaja joskus nokikkain sihteerini neiti B:n kanssa. Neiti on nimittäin "kiivas" miespappeuden vastustaja ja poikkeuksellisen sanavalmis persoona. Hän ei kirkkoon mene niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Voisi seurata kiinnostava keskustelu.

Kynä käteen

Lehtitietojen mukaan aikovat lopettaa käsialakirjoituksen peruskoulussa. Riittää kun lapsi osaa tekstata. Eikä varmaan tekstauskaan kohta ole tarpeellinen taito. Koneella kirjoitetaan, ei kädellä. Sellainen on visio.

Onkohan tuo nyt oikein viisasta?

Minun kansakouluaikoinani sen nimi oli kaunokirjoitus. Siitä on jossain vaiheessa poistettu tuo "kauno", ihan niin kuin kaunoluistelustakin. Kaunokirjallisuus-nimitystä olen vielä huomannut jossain käytettävän. Kaunotiede on nykyisin estetiikka. Kaunopuheisia ei liene yhtään jäljellä Kaarlo Marjasen poistuttua keskuudestamme. Neito kaunoinen saa vielä joskus juhlapäivinä laulun osakseen.

Luulen, että kaunokirjoituksen puolustaminen ei ole minulle tärkeää pelkästään siitä syystä, että olin itse hyvä siinä. Sain aina kymppejä todistukseen. Monta vuotta sitä opetusta kesti. Kansakoulussa neljä vuotta yksi tunti viikossa. Oppikoulussa vielä muutama vuosi lisää kuvaamataidon opettajan johdolla. Melkoinen määrä kaunokirjoitusvihkoja tuli täytetyksi. Oli mustekynä, mustepullo, imupaperi, terän pyyhe ja vihko.

Aikuisena olen myöhemmin käynyt pari kalligrafiakurssia. Minä olen se, joka on työpaikoilla aina saanut tehtäväkseen onnittelukorttien kirjoittamisen. Mielelläni olen sen tehnyt.

Mielestäni ihmisen pitää kasvaa käden taitoon. Se on keskeinen osa persoonallisuuden kehitystä. Kymmensormijärjestelmän osaaminen ei riitä. Käsiala on keskeinen osa persoonallisuutta. Piirtäminen, maalaaminen, käsityöt, soittaminen, askartelut - kaikki tällaiset mahdollisimman monipuolisesti kuuluvat ihmisen kasvuun, ja niitä pitää olla koulussa. Pelkkä pään kouluttaminen on epäinhimillistä ja tuhoisaa. Koneella kirjoittamiselle kaikki kunnia, mutta kyllä mielestäni myös kynän pitää pysyä kädessä.

Minulle on pysyvästi jäänyt muistiin, millainen hienostunut käsiala oli kirjeenvaihtotoverillani, joka oli noin 16-vuotias tyttö Ranskasta. Se oli erilaista kuin Suomessa opetettu. Täällä kirjoituksen piti olla vinossa oikealle, ranskalainen tyttö kirjoitti täysin pystyä. Se oli pienempää, siinä oli hienostuneita koukeroita ja hipaisumaista keveyttä. Kirje oli kuin taideteos, siinä oli sanatonta erotiikkaa. Samaan suuntaan yritin omia kirjeitänikin kehittää, pitihän yrittää tehdä vaikutus ranskalaiseen neitiin. Olen harmitellut, ettei minulle jäänyt yhtään kirjettä talteen.

Jään miettimään, miten nykynuorten romanttiset kirjeet onnistuvat koneteksteinä. Onko niissä ollenkaan jäljellä romantiikkaa. Teinitytöt saavat toki koneellakin kirjoitetuksi kirjeisiinsä pitkiä huutomerkkijonoja, mutta kuinka käy i:n pisteen korvaaminen sydämenkuvalla?

Kuvissa on arkistoistani löytynyttä aiheeseen liittyvää. Ylempi on minun omaani, alempi 1930-luvulla koulua käyneen sukulaispojan.