Jonotusta

Yhdessä päivässä jouduin jonottamaan kolmessa eri paikassa. Pisin jono kesti vähän toista tuntia, lyhin pari minuuttia. Kyllä sellaiset vielä menettelivät. En tullut pahantuuliseksi. En tullut aggressiiviseksi, en alkanut potkia tai töniä edellä olevia.

Ensin jonotin verotoimistossa. Halusin muutoksen veroprosenttiini.  Teen nykyisin puolieläkeläisenä pelkästään erikseen sovittavia keikkaprojekteja, ja niiden palkkiot ovat olleet vaikeasti ennakoitavia. Viimeksi sain veronpalautusta lähes viisi tonnia. Nyt ehkä osuu paremmin kohdalleen.

Seuraavaksi jonotin terveyskeskukseen. Vein lopultakin paperin, joka on pyörinyt pöydälläni pari kuukautta, aina siitä asti kun kävin ottamassa kausi-influenssarokotuksen. Paperissa annan luvan sähköiseen asiointiin terveysasemilla. Jotenkin outoa byrokratiaa. Miksi tuollaiseenkin tarvitaan lupa? Ohjepaperissa sanottiin, että henkilöllisyys pitää todistaa. Vastaanoton täti sanoi henkilöllisyystodistusta ojentaessani, että ei tarvitse, hän kyllä tuntee minut. Se oli yllättävää, sillä minä en tuntenut häntä. En ole edes sillä asemalla käynyt moneen vuoteen. Mutta en ruvennut asiasta valittamaan.

Kolmas jono oli Alkon kassalle. Ostin kaksitoista pulloa viiniä. En itse juurikaan juo viiniä, mutta on oletettavaa, että vieraita käy. Viinivarastoni on käynyt vähiin. Viinien tuntemukseni on huononpuoleinen, joten valitessani pulloja etikettien ulkonäöllä oli merkittävä vaikutus. Niitä on aika jännittävän näköisiä.

Sekä verotoimistossa että terveyskeskuksessa oli jonotuslaput. Verotoimiston koje toimi hyvin, terveyskeskuksen kojeessa rullasta repäistävä lappu oli jotenkin juuttunut kojeen sisään. Oli hankala kaivaa pyörivän lappunauhan pää esiin.

Molemmissa kojeissa huomasin, että numerokojeen päälle oli joku kiireinen jättänyt oman vuoronumeronsa muiden käyttöön. Olivat kai kyllästyneet odottamaan. Siinäpä moraaliongelma. Onko se kaunis ele jollekin tuntemattomalle, joka ilahtuu saadessaan jonotusedun? Vai onko se ansaitsematon mahdollisuus etuilla jonossa?

En ottanut lappua. Huomasin, että minun jälkeeni jonoon tullut otti sen ja pääsi palveluun ennen minua. En ryhtynyt siitäkään valittamaan. On minulla aikaa odotella.

Valoa ja vaaroja

- Montako Dessua tarvitaan vaihtamaan työhuoneen kattolamppu?

Vastaus: ei yhtään, sillä kyllä neiti B. vaihtaa sen.

Kulunut vitsi tuli ajankohtaiseksi, kun astuin joulutauon jälkeen työhuoneeseeni, eikä sohvaryhmän yläpuolella kiikkuva kattolamppu syttynyt. Tärkeä vieras oli tulossa istumaan siihen lampun alle, joten minulle tuli kiire korjata vika.

Kiiruhdin hakemaan vahtimestaria, mutta hän ei ollut kopissaan. Päätin vaihtaa lampun itse ja hain keittiötikkat, sellaiset joissa on putkijalat, kaksi porrasta ja taso, jolla täpärästi mahtuu seisomaan.

Juuri silloin siihen saapui entinen sihteerini neiti B ja ihmetteli puuhaani. Selitin ongelman. Siihen hän sanoi nuo alussa siteeratut vitsin sanat ja jatkoi: - Työturvallisuus ennen kaikkea!

Olen ennenkin havainnut, että neiti jostakin syystä pitää minua kömpelönä. Epäili selvästi, että putoaisin.

Keittiötikkaat eivät kelvanneet, piti päästä korkeammalle, sillä vanhan talon huoneet ovat korkeat. Hain varastosta pitkät tikkaat. Neiti riisui korkokenkänsä, kiipesi ensimmäiset askelmat ja komensi minut kääntymään selin ja katselemaan ikkunasta ulos. Lyhyehkö kolttu, ei saa tirkistellä. Ja juuri olin ajatellut pyytää lupaa ottaa kännykkäkameralla kuvan julkaistavaksi sarjassa Vuoronvarausviraston sihteerien monipuoliset työtehtävät.

Mutta tuli toinenkin ongelma. Huoneessa oli hämärää eikä neiti nähnyt. Tarvittiin taskulamppu. Sellainen oli laatikossa. Sain uuden käskyn seisoa tikkaiden vieressä ja näyttää lampulla valoa ylös

Hirvitti kyllä. Neiti keikkui tikkailla korkealla ja tarvitsi molemmat kädet työhön. Varauduin nappaamaan kopin, jos hän putoaisi. Toisaalta tiesin, että hän on taitava apinanhommissa, hän on käynyt sirkuskoulun, pärjää trapetsilla, osaa heittää voltteja ja kävellä käsillään. Olen nähnyt.

Ei pudonnut. Enkä tirkistellyt! Lamppu tuli vaihdetuksi ja valo syttyi.

Vanha lamppu oli ollut vanhaa mallia, uusi oli uutta mallia, raskas ja iso pötikkä. Mielestäni ei kovin kaunis sohvaryhmän yläpuolella, ei edes virastossa saati sitten kodissa. Energiaa se kyllä säästää, ja se on tietysti pääasia. Ihmettelen, eikö noita voisi tehdä myös esteettisesti kelvollisiksi.

Otin kuvan vasta kun työ oli valmis ja neiti mennyt. Kuten kuvasta näkyy, lamppurakennelman ylin kupu jäi vähän vinoon. Ei se noin voi jäädä. Jonkun pitää kiivetä oikaisemaan.

Sitten tuli vielä tieto, että tärkeä vieras ei päässytkään tulemaan vaan tapaaminen siirtyi.

Perinteisin menoin

 

Varhaisin muistikuvani Helsingistä on peräisin jostakin 1950-luvun jälkipuoliskolta. Pääsin äitini kanssa sukulaiskäynnille pääkaupunkiin. Junamatka Jyväskylästä oli pitkä ja vaivalloinen, mutta perillä oli odotettavissa jotain vaivan arvoista. Lehdessä oli ollut siitä kuva.  

Odotuksen ykköskohde oli Stockmannin jouluikkuna. Kyllä se hieno olikin. Se jäi pysyvästi muistiin.  

Ei siis ole ihme, että jouluikkunaa minun pitää poiketa katsomaan vielä nytkin. Päivittäinen työmatkakävelyni menee siitä ohi, joten vaivaa ei koidu. Ei tosin erityisempää innostustakaan. 

Vaikea sanoa, kummassa on vika, ikkunassa vai katsojassa. Aika on tehnyt tehtävänsä, tuskin nykylapsetkaan kokevat suuria elämyksiä katsellessaan ikkunaa, jossa veivaa ja pyörii erilaisia olentoja koristeellisessa maisemassa.   

Annan kuitenkin arvoa Stockmannin somistusosaston linjalle, jossa tietoinen vanhanaikaisuus on edelleen käytössä. Luin tavaratalon infosta, että koristelun mekanismi on pysynyt samana vuosikymmenet. Ei ole siirrytty digiaikaan, vaikka efektejä saisi tietysti sillä tavalla lisää. Sisällä leluosastolla muutos on sitäkin suurempi. 50-luvun hengestä ei siellä ole jäljellä puupalikan vertaa.  

 

*   *   *   

 

Joulukalenteri sen sijaan saisi uudistua. Joka aamu nousen avaamaan uuden luukun ja toivon salaa mielessäni, että luukusta löytyisi jotakin yllättävää, mutta ei. Jäljellä on vielä kaksi luukkua, mutta luulen jo arvaavani, mitä niistä löytyy.  

Kuvassa on kalenterini luukkujen kansia. Niistä koostuu palapeli. Senkin kokonaiskuva alkaa jo hahmottua, vaikka kaksi osaa puuttuu.   

 

 

*   *   *    

Lähetin toistakymmentä joulukorttia. Punaiseen korttikirjekuoreen ne eivät ehtineet, kun en huomannut, että määräaika loppui kovin aikaisin. Iäkkäälle sukulaistädilleni kävin taas kerran kirjoittamassa useiden kymmenien korttien osoitteet, sillä hänen oma kätensä vapisee liikaa.   

Kauppojen ja kioskien joulukortit ovat ikävystyttäviä. En mitenkään voi lähettää kavereilleni kovin kimaltelevia ja makeilevia kortteja. Ensi jouluksi minun pitää muistaa ostaa vahaliidut, jotta voin piirtää ja värittää kortit itse.  

Onneksi apu korttipulmaan löytyi Kotiliesi-lehdestä. Kieku ja Kaiku ovat siinä joulunvietossa. Nuoremmat lukijat eivät ehkä tunne tätä vanhaa sarjakuvaa, joten heille tiedoksi, että Asmo Alhon piirroksien tekstit kirjoitti itse Mika Waltari. Tämän kortin myötä toivotan lukijoilleni Hyvää joulua. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta ja erityisen paljon kiitän kommenteista. Poistun kohtapuoliin valtakunnasta kohti Belgiaa - laivalla ja junalla tietysti. Palaan kunhan viitsin.