Kun ymmärrys ei riitä

 

1.  

Kuvassa on kuuluisa ovenkahva. Suomalaista design-taidetta parhaimmillaan. Maailmankuulun mestarin suunnittelema. Helsingin kuuluisimpia rakennuksia, johon ulkomailta tulevat arkkitehdit ja turistit käyvät tutustumassa. 

 

Tiedättekö, mihin pääsee, kun tarttuu kahvaan, avaa oven ja astuu sisään?  

Vastaus: siitä pääsee amerikkalaiseen ketjukahvilaan, jossa juodaan kahvia pahvimukista. Kahvila sijaitsee Pohjois-Esplanadilla. Oven päällä lukee "Akateeminen kirjakauppa". Rakennuksen ja kahvan suunnittelija on Alvar Aalto.  

Piti oikein mennä katsomaan, kun tästä uudesta kahvilasta on niin kohistu. Sinne kuulemma jonotetaan. Se osoittautui todeksi. Jonoa oli kadulle asti. Enimmäkseen teini-ikäisiä. Hetken aioin mennä jonoon kokeillakseni, mikä siellä on niin ihmeellistä, mutta en kuitenkaan viitsinyt.  Sihteerini neiti B. varmaankin vie minut joskus sinne - hän pitää kaikesta tuollaisesta.

 

Onko tämä nyt laatukirjakaupan maineelle soveliasta myynninedistämistä? Ja vieläpä siinä näyteikkunarivissä, jossa ennen oli kirjoja. Ennen siinä tilassa oli myynnissä kulttuuri- ja tiedelehtiä.

Olisin tietysti voinut ottaa kuvan jonosta ja koko talosta, mutta päädyin ovenkahvaan. Sitten kävelin kahville Ekbergille Bulevardilla. Siellä ei juoda pahvimukeista.  

2.  

Pysähdyin kahdessakin paikassa katselemaan joulukuusikauppaa. En ostaakseni vaan katsoakseni, kun siitä on niin kohistu. On kuulemma myynnissä Tanskasta tuotuja kuusia. Se osoittautui todeksi. Jonoa oli vaikka hinnat pyörivät kuudessakympissä.  

Ymmärrykseni ei riitä, miksi kuusia pitää tuoda ulkomailta. Luulisi niitä Suomestakin löytyvän. Vai eikö se ole kannattavaa? Onko tässä jokin kauppapoliittinen kiemura, jota minä en tyhmyyttäni ymmärrä. Toisen samanlaisen kummallisuuden näin kesällä, kun eräällä bensa-asemalla oli myynnissä koivuklapeja muovisäkeissä. Hyviä, kauniita, pilkottuja klapeja. Ainoa häiriötekijä oli, että ne olivat norjalaista alkuperää. En ostanut, minulla riittää mökillä itse pilkottuja saunapuita.

3.  

Blogger on ruvennut reistailemaan. Se hälyttelee outoa erroria.  

Tämän asian tuon esiin siitä syystä, että joihinkin entisiin reistailuihin olen saanut viisaan avun lukijoilta. Ehkä niin käy nytkin. Itse olen aika avuton tällaisissa.  

Kun avaan Bloggerin, ilmestyy näkyviin pahaenteinen hälytys, joka näkyy kuvassa. Kun klikkaan ok, kaikki toimii niin kuin ennenkin. Kun avaan minkä tahansa Bloggerin osa-alueen, vaikkapa kommenttilistan, sama hälytys toistuu.  

Kiitollisena otan vastaan, jos joku fiksu lukija osaa neuvoa, mistä on kysymys ja mitä pitäisi tehdä.

 

 

 

Laiska mutta huumorintajuinen

 

HS:n Kuukausiliitteessä oli pitkä artikkeli nimeltä "Laiskuus kannattaa aina". Se piti lukea, sillä olen iän karttuessa tullut aika lailla samalle kannalle. Nuorempana olin ymmärtämätön ja häsläsin turbotehoilla turhanpäiväisiä. Siitä ei hyvä seurannut.  

Artikkelin kirjoittaja Seija Sartti veivaa letkeään tyyliinsä yhtenä mylläkkänä kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Joku tiukan kurin ja tulosvastuun kannattaja voisi ärsyyntyäkin kirjoituksen moraalittomasta aiheesta. Kilpailukyky romahtaisi moisella asenteella, voitot pienenisivät ja Elinkeinoelämän keskusliitto joutuisi luopumaan tavoitteestaan lisätä suomalaisten vuotuista raadantaa parin turhan kirkkopyhän verran.  

Joutilaisuus elämänasenteena liittyy mielikuvissamme enemmän itäiseen kuin läntiseen elämäntapaan. Siksi varmaan Sartti viittaa tekstissään kiinalaisen Lin Jutangin vuonna 1937 julkaisemaan kirjaan Maallinen onni. Siinä kirjailija filosofoi kiihkeän toimeliaisuuden ja viisauden välillä olevasta jyrkästä vastakohtaisuudesta. Kirjan mukaan viisas ihminen ei voi touhuta liikaa, eikä se, joka aina touhuaa jotakin, voi olla viisas. Kulttuuri on joutoajan tuotetta ja kulttuurikelpoisia vain ne, jotka kykenevät laiskottelemaankin.   

Ajatus herätti minussa ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta tekisi mieli kannattaa Jutangin ajatusta. Toisaalta on selvää, että kaikille tämä ei käy. Kaikki eivät ole samanlaista eliittiä kuin minä, jolla on mahdollisuus jopa joutilaisuuteen. Suurin osa ihmistä joutuu käyttämään kaiken aikansa elannon hankkimiseen. Siitä näkökulmasta Jutang kirjoittaa täyttä roskaa.  

Sartin viittaukset Lin Jutangin kirjaan aiheuttivat kuitenkin sen, että kaivoin kyseisen kirjan esiin kirjahyllystäni. Siellä se on ollut koskemattomana vuosikymmenet. Joskus nuorena olen ilmeisesti sen lukenut, mutta muistijälki on niukka. Onkohan parikymppisen elämänkokemustaan ollut riittävä aiheen ymmärtämiseen?  

Selasin kirjaa. Siellä on kaiken matkaa marginaaliin merkittyjä viivoja, huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Tunnistin, että merkinnät ovat minun tekemiäni. Voin siis päätellä, että lukemiskokemukseni ei ole tuntunut yhdentekevältä.  

Ensimmäisen pysähdyksen tein sivulle, jossa oli pitkä viiva marginaalissa. Luvun otsikko oli "Huumorintaju". Siteeraan kohdan tähän.  

[ - - ] Onneksi ihmisen sielussa on kuitenkin voima, joka voi kohota kunnianhimoisten ihanteiden ja pyyteiden yläpuolelle ja hymyillä niille. Se voima on huumorintaju. Humoristi käsittelee ajatuksia ja ihanteita kuten golf- tai biljardimestari palloja  tai taitava cowboy lassoaan.  

 

Kosketuksen varmuus, helppous ja keveys paljastaa mestarin. Ainoastaan se, joka voi suhtautua ajatuksiinsa kevyesti, on ajatustensa herra ja mestari eikä niiden orja. Vakavuus on aina ponnistuksen merkki, ja ponnistus on huonon harjoituksen tai kehittymättömyyden merkki. Vakavan juhlallinen kirjailija tuntee olonsa epämukavaksi ja kiusaantuneeksi ajatustensa parissa, samoin kuin nousukas esiintyy seurapiireissä epävarmasti ja itsekylläisesti. Hän tuntee olonsa kiusalliseksi, koska hän ei hallitse ajatuksiaan.

  

Kyllä tämä kirja pitää nyt lukea kokonaan. Jos vaikka oppisi jotakin.  

Oletteko muuten koskaan tavannut ihmistä, jolla ei omasta mielestään ole hyvä huumorintaju?  

(Lähde: Lin Jutang:  Maallinen onni  - WSOY 1948 suom. Sakari Saarikivi  - Alkuteoksen nimi: The Importance of Living 1937)

 

Vilua ja nälkää

 

Otsikko ei viittaa mihinkään Balkanin vuorilla käytyyn taisteluun eikä sotilaalliseen laulumusiikkiin muutenkaan: muistattehan, että olen entinen sivari enkä kovin herkästi puhkea laulamaan. Sen sijaan otsikko viittaa hyvin yksityisluonteiseen kärsimykseen, joka onneksi jäi lyhytkestoiseksi.  

Lauantaina minulla oli aikomus käydä ruokakaupassa, joka sijaitsee Töölöntorilta katsoen aivan kulman takana. En mainitse tässä kaupan enkä ketjun nimeä enkä bonuskortin väriä, ettei lukija erehtyisi epäilemään blogiani piilomainonnasta.  Sellaiseen rooliin en periaatteellisista syistä suostu.  

Niin, piti siis mennä ruokakauppaan mutta en ehtinyt. Tulin myöhään kotiin.  

Illalla ei vielä ollut hätää, sillä lähistöllä on nakkikioskeja. Poikkesin sellaiselle. Hätä alkoi vasta aamulla, kun huomasin, että minulla ei ole mitään aamiaisaineksia. Jäljellä oleva leipä oli homeessa. Jugurttia ei ollut ollenkaan eikä oikein mitään muutakaan, ei edes näkkileipää. Minulla on ollut sellainen käsitys, ettei ruisleipä aivan äkkiä homehdu, mutta erehdyin. Sitä kai voi pitää hyvänä merkkinä leivän laadusta: ei ole liikaa lisäaineita. Jugurttini on sinisessä pikarissa olevaa bulgarianjugurttia, johon sekoitan hunajaa ja joko pakastemustikoita tai hunajamelonia. Vain hunajaa oli jäljellä. Sekoitin sitä teekuppiin, mutta ei sellaisesta nälkä lähtenyt. Jatkoin yritystä avaamalla oliivipurkin, mutta ei niitäkään kovin monta nälkään voi syödä. Liian suolaisia, ja siitä lääkäri on varoittanut.  

Onneksi ei ollut aivan varhainen aamu, joten selvisin ongelmasta siirtymällä lähiravintolaan lounaalle.  Brunssiksi sitä siellä nimitettiin.

Tuo otsikossa mainittu vilu on paremmin hallinnassa. Osasin olla kaukaa viisas. Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, kävin Vanhalla ylioppilastalolla. Siellä oli joulumyyjäiset. Tekstistä sai varmaankin  käsityksen, että kävin siellä ainoastaan nostalgisissa tunnelmissa katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja. Mutta en minä myyjäisistä tyhjin käsin ulos lähtenyt.  

Ostin peräti kahdet villasukat. Toiset ovat punaiset, tiukat ja lyhytvartiset, sellaiset joita voin pitää pakkasella kotioloissa tohveleiden sisällä. Toiset ovat harmaat, väljemmät ja pitkävartiset, sellaiset joita voin pitää vaikkapa monoissa hiihtoreissuilla - jos sellaisille alkavana talvena sattuisin innostumaan.  

Pienen hetken myyjäiskojussa sukkia katsellessani minulla kyti päässä ajatus, että mitä minä nyt villasukkia ostamaan, mitä jos kutoisin ne itse. Minä nimittäin osaan kutoa sukkia, lapasia ja kaulaliinoja.   

Vai osaankohan vielä? Edellisestä kutomiskerrasta on kulunut sukupolven verran aikaa. Uskoisin silti osaavani. Olen tästä yllättävästä(?) taidostani kertonut ennenkin blogissani. Sain silloin kommentissa jopa kutsun tulla mukaan johonkin naisten kutomiskerhoon. Menemättä jäi. Tulin nuorena miehenä oppineeksi alkeistaidot eräältä tytöltä, jonka suosioon pääsemistä sillä keinoin tavoittelin.  

Pienen pohdinnan jälkeen tulin järkiini. Parempi ostaa sukat kuin kuvitella, että saisin aikaan sellaisen itsekurin ja tahdonvoiman, että kutominen toteutuisi. Nyt olen siis hyvin varustautunut, vaikka millainen pakkastalvi olisi edessä.