Kännykkä hajosi

Kännykkä hajosi. Tai ei oikeastaan koko kännykkä vaan kännykän kamera. Kun kävelin Hietaniemen hautausmaalla ja aioin ottaa kuvan eräästä hautapaadesta, se ei onnistunutkaan. Kun avasin kameran, ruudusta näkyi pelkkää tasaista vihreää. Koko iso näyttöruutu pelkkää vihreää.  

Ei auttanut vaikka suljin ja avasin uudestaan. Ei valokuvaa, ei videota, ei Nokian "älykästä kuvausta". Kameran muistissa olevat kuvat kyllä näkyivät mutta uutta en voinut ottaa. Vihreä ruutu aina.  

Tässäkö se nyt oli, uusi maineikas Lumia 920, se kaikkein painavin malli? Se on ollut minulla vasta puolisen vuotta, ensimmäinen älypuhelimeni. Olen kyllä hyvin tietoinen nykytekniikan lyhytkestoisuudesta, mutta olisi se sentään edes vuoden saanut kestää. Erityisesti Lumian kameraa on testeissä kehuttu.  

Menin kotiin ja etsin takuulapun. Onneksi olen systemaattinen luonne - tarpeelliset kuitit löytyvät aina. Takuu 24 kuukautta. Nyt saavat vaativan asiakkaan.  

Seuraavana päivänä menin Lumian ja takuulapun kanssa Nokian myymälään Aleksanterinkadulle. Sijaintipaikka on maineikas: siinä samassa huoneistossa tuotettiin Suomen pankkikriisi 1990-luvun alussa. Siinä sijaitsi pahamaineinen SKOP-pankin pääkonttori. Muistattehan valuuttalainat, kasinopelit, nurkanvaltaukset ja muut ketkut? Nyt siinä siis sijaitsee Nokian lippulaiva. Taasko talousromahdus liittyy siihen paikkaan.  

Ynseän oloinen herra kuunteli valitukseni eikä vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta, kun ymmärsi, etten ollut tullut ostoksille. Hän osoitti alentuvasti peukalollaan suunnan, johon minun pitäisi mennä. Saman korttelin toisessa laidassa sijaitsi firma, jossa kännyköitä korjataan.   

Korjaamossa tiskin takana seisoi nuori heppu, tuskin parikymppinen. Selitin hänelle ongelman. En ehtinyt edes takuulappua kaivaa esiin lompakosta, kun hän oli näppäillyt jotain kännykkääni.   

- Kokeiles nyt. Anna ensin PIN.  

Siinä se oli. Kameran ruudulla näkyi taas oikea kuva.  

Toimenpide kesti noin viisi sekuntia, ja valmista tuli. Häkellyin, olin valmistautunut, että kyllä siinä viikko voi mennä jos ei enemmänkin. Kysyin palvelun hintaa. - Antaa olla, vastasi heppu.  Kiitin kauniisti.

Kuvassa on vähän Lumiaa vanhemman mallin mainos.

 

 

 

Kulta-aika

 

Olen katsellut televisiota, kuten kuvasta näkyy. Yle-Teemalta on tullut neljä päivää kestänyt elokuvafestivaali.  

 

 

On syytä kiittää Yleä tällaisesta. Festivaalin ohjelma osoitti ammattimaista osaamista ja näkemystä. Tällaista herkkua on harvoin tarjolla. Osan elokuvista olen katsonut suorana, loput olen ottanut talteen myöhempää katsomista varten.  

Olen huomannut, että kahta elokuvaa enempää ei pidä kerralla ahnehtia, muutoin tarkkaavaisuus kärsii. Tähän mennessä olen katsonut Carl Th. Dreyerin "Jeanne D´Arcin kärsimykset", Rossellinin "Rooma -avoin kaupunki", Franjun "Silmät ilman kasvoja", Mankiewiczin "Kaikki Eevasta", Melvillen "Punainen ympyrä" ja lisäksi Zizekin dokumentin "Elokuvan salattu ideologia".  

Myöhempää katsomista jäävät odottamaan von Trierin "Melancholia", Dessinin "Rififi", Alfredsonin "Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja", Almodóvarin "Iho jossa elän", Sophia Coppolan "Somewhere", Malickin "Elämän puu" ja Buñuelin "Kulta-aika", joka tätä kirjoittaessani juuri tulee tallennukseen ja josta lainaan tälle tekstille otsikon.  

Monet näistä elokuvista olen nähnyt ennenkin. Muistelisin, että ainakin Dreyer, Rossellini, Melville , Dessin ja Buñuel tulivat tutuiksi jo teinien elokuvakerhossa Jyväskylässä. Sellaisia kerhoja ei enää ole - kaupallinen viihde-elokuva on jyrännyt yli. Suuri vahinko.  

Elokuvamaku on tietenkin yksilöllistä ja satunnaisella seikalla - kuten väsymyksellä - on suuri vaikutus katsomiskokemukseen. Listalla on kaksi ohjaajaa, joiden sopivuudesta itselleni en ole aivan vakuuttunut: von Trier ja Almodóvar. Kummankaan tuotantoon en ole suuressa mitassa syttynyt, vaikka olenkin aika monta nähnyt. Mutta kuten sanottu, sattumalla on voinut olla vaikutusta, sillä tunnen useita fiksuja ihmisiä, jotka arvostavat näitä suuresti. Molemmilla on kulttiohjaajan mainetta.  

Päivän Hesarissa Alma-median toimitusjohtaja marmatti tuttuun tapaan Ylen saamasta rahoituksesta, jota hän pitää liioiteltuna. Minä olen täysin toista mieltä. Mielestäni eduskunta teki harvinaisen viisaan päätöksen Ylen rahoituksesta ja vieläpä yksimielisesti, mitä pidän yllättävänä. Yksi puolue näyttää nyt jälkikäteen kyllä rimpuilevan irti alkuperäisestä päätöksestä - totta kai. Siinä mediatalot ovat kyllä kritiikissään oikeassa, että ALV:n määrääminen sanomalehdille juuri nyt keskellä murroskautta oli huonosti harkittu toimenpide.  

Jos Ylen rahoitus menisi niin kuin kaupallinen media toivoo, ensimmäiseksi lakkautuslistalle joutuisi varmasti juuri Teema-kanava, jonka tarjonta ei ole katsojamäärien kärjessä. Jäisivät elokuvafestivaalit ja muut kulttuuriohjelmat näkemättä.  

Tilalle saisimme kaupallisten kanavien herkkuantia. Katsoin ohjelmalehdestä, millaista se olisi ollut festivaalielokuvien aikaan.  Mm. tällaista: Ruotsin miljonääriäidit, Mystinen ihmisjahti, Miten Jethro Rostedt myy asuntoja hypnoosissa, Paljasta pintaa, Sexcetera - touhua Tonavalla, Rekkakuskit jäällä, Scandal - naisen raivo, Paris Hiltonin maailma, Tatuointistudio Helsinki, Massiivinen tuho, Maksulliset miehet jne.  

Onneksi meillä on Yle.

 

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 3

Sanomalehti valisti minua tässä eräänä päivänä, että Helsingin ravintolatarjonta monipuolistuu entisestäänkin. Maihinnousun tekee amerikkalainen maineikas ravintolaketju nimeltä Burger King.  

Sijaintipaikaksi uudelle herkkutarjonnalle on luvattu Rautatieaseman pääaulassa sijaitseva tila, joka nykyisin tunnetaan nimellä Eliel. Nimi viittaa rakennuksen suunnitelleeseen arkkitehtiin. Uuden ravintolan nimestä ei ole vielä tiedotettu. Ehkä ElielBurger?   

Ravintolan sijainti on erinomainen. Rautatieaseman läpi kulkee vuorokaudessa keskimäärin 200 000 ihmistä. Aika moni heistä poikkeaa junaa odotellessaan viereiseen ravintolaan. Jostain muistan lukeneeni, että tämä on ravintolatila, jolla on käynyt eniten asiakkaita Suomen historiassa. Se on helppo uskoa, sillä kohta sata vuotta sen editse on kulkenut ainainen väenpaljous.  

Minäkin olen siellä poikennut, mutta en kovin usein, kun ottaa huomioon, että olen pari vuosikymmentä kävellyt siitä vieritse jokaisena työpäivänä matkallani Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Aivan tavallista on, että kävelen sisäkautta asemahallin läpi Elielinaukion puolelta Rautatientorin puolelle. Kaivokadun ylitän yleensä Ateneumin suojatietä.  

On syytä olettaa, että nyt uuden ravintolan avattua käyntini siellä lisääntyvät. Oletus perustuu sihteerini neiti B:n vakiintuneeseen käytäntöön valita ravintola kahdenkeskisiin työpalavereihimme. Hän valitsee aina hampurilaispaikan. Se kuulemma virkistää minun kaavoihin kangistunutta imagoani. Tulee svengiä.  

Saattaa olla niin. Olen todella tuntenut itseni teinikolliksi imiessäni pillillä kolajuomaa korkealla jakkaralla Sokoksen hampurilaisbaarin näyteikkunassa. Itse ruoka-annos on kyllä hankala partamiehelle. Servettejä kuluu, kun töhkää tarttuu viiksiin. Mutta sihteeri päättää, näin on sovittu. Vakiintunut käytäntö on, että hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.  

Aseman ravintolan seinällä on suurikokoinen fresko. Sen nimi on Maisema Kolilta. Tekijä on Eero Järnefelt (1911). Nykyisin se on onnistuttu aika hyvin piilottamaan häiritsemästä asiakkaita, sillä salin keskelle on rakennettu myyntitiski, jonka katos peittää näkymän. Alemmassa kuvassa, joka on otettu ovelta, siitä näkyy katoksen yläpuolella vain pieni siivu. Pitää kiertää myyntitiski ja mennä aivan freskon alapuolelle, jos sen aikoo nähdä kokonaan.  

Aseman taide on muutenkin ollut pois silmistä. Pääovea reunustavat Kiviukot eli Lyhdynkantajat ovat poissa. Niitä ja seinää kunnostetaan. Vain VR:n junalippumainoksissa ne ovat olleet esillä.   

Jännittävää on nähdä, millaisen kohtelun Järnefeltin ja kumppaneiden fresko saa uudessa ravintolassa. Museovirasto väittää ohjaavansa uudistusta, mutta kokemus on osoittanut, että Disneyland-virikkeinen kulttuurikäsitys ei ole ohjattavissa.