Kulta-aika

 

Olen katsellut televisiota, kuten kuvasta näkyy. Yle-Teemalta on tullut neljä päivää kestänyt elokuvafestivaali.  

 

 

On syytä kiittää Yleä tällaisesta. Festivaalin ohjelma osoitti ammattimaista osaamista ja näkemystä. Tällaista herkkua on harvoin tarjolla. Osan elokuvista olen katsonut suorana, loput olen ottanut talteen myöhempää katsomista varten.  

Olen huomannut, että kahta elokuvaa enempää ei pidä kerralla ahnehtia, muutoin tarkkaavaisuus kärsii. Tähän mennessä olen katsonut Carl Th. Dreyerin "Jeanne D´Arcin kärsimykset", Rossellinin "Rooma -avoin kaupunki", Franjun "Silmät ilman kasvoja", Mankiewiczin "Kaikki Eevasta", Melvillen "Punainen ympyrä" ja lisäksi Zizekin dokumentin "Elokuvan salattu ideologia".  

Myöhempää katsomista jäävät odottamaan von Trierin "Melancholia", Dessinin "Rififi", Alfredsonin "Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja", Almodóvarin "Iho jossa elän", Sophia Coppolan "Somewhere", Malickin "Elämän puu" ja Buñuelin "Kulta-aika", joka tätä kirjoittaessani juuri tulee tallennukseen ja josta lainaan tälle tekstille otsikon.  

Monet näistä elokuvista olen nähnyt ennenkin. Muistelisin, että ainakin Dreyer, Rossellini, Melville , Dessin ja Buñuel tulivat tutuiksi jo teinien elokuvakerhossa Jyväskylässä. Sellaisia kerhoja ei enää ole - kaupallinen viihde-elokuva on jyrännyt yli. Suuri vahinko.  

Elokuvamaku on tietenkin yksilöllistä ja satunnaisella seikalla - kuten väsymyksellä - on suuri vaikutus katsomiskokemukseen. Listalla on kaksi ohjaajaa, joiden sopivuudesta itselleni en ole aivan vakuuttunut: von Trier ja Almodóvar. Kummankaan tuotantoon en ole suuressa mitassa syttynyt, vaikka olenkin aika monta nähnyt. Mutta kuten sanottu, sattumalla on voinut olla vaikutusta, sillä tunnen useita fiksuja ihmisiä, jotka arvostavat näitä suuresti. Molemmilla on kulttiohjaajan mainetta.  

Päivän Hesarissa Alma-median toimitusjohtaja marmatti tuttuun tapaan Ylen saamasta rahoituksesta, jota hän pitää liioiteltuna. Minä olen täysin toista mieltä. Mielestäni eduskunta teki harvinaisen viisaan päätöksen Ylen rahoituksesta ja vieläpä yksimielisesti, mitä pidän yllättävänä. Yksi puolue näyttää nyt jälkikäteen kyllä rimpuilevan irti alkuperäisestä päätöksestä - totta kai. Siinä mediatalot ovat kyllä kritiikissään oikeassa, että ALV:n määrääminen sanomalehdille juuri nyt keskellä murroskautta oli huonosti harkittu toimenpide.  

Jos Ylen rahoitus menisi niin kuin kaupallinen media toivoo, ensimmäiseksi lakkautuslistalle joutuisi varmasti juuri Teema-kanava, jonka tarjonta ei ole katsojamäärien kärjessä. Jäisivät elokuvafestivaalit ja muut kulttuuriohjelmat näkemättä.  

Tilalle saisimme kaupallisten kanavien herkkuantia. Katsoin ohjelmalehdestä, millaista se olisi ollut festivaalielokuvien aikaan.  Mm. tällaista: Ruotsin miljonääriäidit, Mystinen ihmisjahti, Miten Jethro Rostedt myy asuntoja hypnoosissa, Paljasta pintaa, Sexcetera - touhua Tonavalla, Rekkakuskit jäällä, Scandal - naisen raivo, Paris Hiltonin maailma, Tatuointistudio Helsinki, Massiivinen tuho, Maksulliset miehet jne.  

Onneksi meillä on Yle.

 

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 3

Sanomalehti valisti minua tässä eräänä päivänä, että Helsingin ravintolatarjonta monipuolistuu entisestäänkin. Maihinnousun tekee amerikkalainen maineikas ravintolaketju nimeltä Burger King.  

Sijaintipaikaksi uudelle herkkutarjonnalle on luvattu Rautatieaseman pääaulassa sijaitseva tila, joka nykyisin tunnetaan nimellä Eliel. Nimi viittaa rakennuksen suunnitelleeseen arkkitehtiin. Uuden ravintolan nimestä ei ole vielä tiedotettu. Ehkä ElielBurger?   

Ravintolan sijainti on erinomainen. Rautatieaseman läpi kulkee vuorokaudessa keskimäärin 200 000 ihmistä. Aika moni heistä poikkeaa junaa odotellessaan viereiseen ravintolaan. Jostain muistan lukeneeni, että tämä on ravintolatila, jolla on käynyt eniten asiakkaita Suomen historiassa. Se on helppo uskoa, sillä kohta sata vuotta sen editse on kulkenut ainainen väenpaljous.  

Minäkin olen siellä poikennut, mutta en kovin usein, kun ottaa huomioon, että olen pari vuosikymmentä kävellyt siitä vieritse jokaisena työpäivänä matkallani Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Aivan tavallista on, että kävelen sisäkautta asemahallin läpi Elielinaukion puolelta Rautatientorin puolelle. Kaivokadun ylitän yleensä Ateneumin suojatietä.  

On syytä olettaa, että nyt uuden ravintolan avattua käyntini siellä lisääntyvät. Oletus perustuu sihteerini neiti B:n vakiintuneeseen käytäntöön valita ravintola kahdenkeskisiin työpalavereihimme. Hän valitsee aina hampurilaispaikan. Se kuulemma virkistää minun kaavoihin kangistunutta imagoani. Tulee svengiä.  

Saattaa olla niin. Olen todella tuntenut itseni teinikolliksi imiessäni pillillä kolajuomaa korkealla jakkaralla Sokoksen hampurilaisbaarin näyteikkunassa. Itse ruoka-annos on kyllä hankala partamiehelle. Servettejä kuluu, kun töhkää tarttuu viiksiin. Mutta sihteeri päättää, näin on sovittu. Vakiintunut käytäntö on, että hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.  

Aseman ravintolan seinällä on suurikokoinen fresko. Sen nimi on Maisema Kolilta. Tekijä on Eero Järnefelt (1911). Nykyisin se on onnistuttu aika hyvin piilottamaan häiritsemästä asiakkaita, sillä salin keskelle on rakennettu myyntitiski, jonka katos peittää näkymän. Alemmassa kuvassa, joka on otettu ovelta, siitä näkyy katoksen yläpuolella vain pieni siivu. Pitää kiertää myyntitiski ja mennä aivan freskon alapuolelle, jos sen aikoo nähdä kokonaan.  

Aseman taide on muutenkin ollut pois silmistä. Pääovea reunustavat Kiviukot eli Lyhdynkantajat ovat poissa. Niitä ja seinää kunnostetaan. Vain VR:n junalippumainoksissa ne ovat olleet esillä.   

Jännittävää on nähdä, millaisen kohtelun Järnefeltin ja kumppaneiden fresko saa uudessa ravintolassa. Museovirasto väittää ohjaavansa uudistusta, mutta kokemus on osoittanut, että Disneyland-virikkeinen kulttuurikäsitys ei ole ohjattavissa.

 

 

 

Oraakkelit

 

Luin kaksi utopiateosta. Pitäähän sitä näkemys tulevaisuuteen olla, jos se sattuisi olemaan vielä nykyaikaakin parempi.  

Vanhempi utopia oli Francis Baconin Uusi Atlantis (1627), nuorempi Pekka Himasen ja työryhmän Kestävän kehityksen malli - globaali näkökulma (2013). Molemmat olivat aika lailla samalla asialla. Molemmat suuntaavat sanansa ennen kaikkea oman aikansa nuorille. Niin pitääkin, tulevaisuus on heidän.  

Baconin yleisiä mielenkiinnon kohteita ovat sellaiset käytännölliset aihekokonaisuudet kuin kiskurikorot, rikkaat, aateli, maailmanvaltakunta, viisaalta näyttäminen ja kunnianhimo. Hänen utooppisella saarellaan vallitsee siveellisyys ja harmonia. Tiede on siellä suuressa kunniassa, varsinkin luonnontiede ja yhteiskuntatiede. "Tiede on valtaa."  

Himasen ajattelun keskiössä ovat sellaiset aiheet kuin kulttuurin kukoistus, henkinen kestävyysvaje, arvokas elämä, ekologinen talous ja työkulttuurin muutos.  

Oikein hyviä ja tarpeellisia aihepiirejä pohdittavaksi kaikki.  

Olen ihmetellen seurannut, millainen mölinä Himasen tekstin julkaisusta on seurannut. Kun nyt olen itse asiaan perehtynyt, minun on sanottava, että tuote on parempi kuin sen maine. Tällä en ota kantaa tutkimuksen tilaamiseen liittyviin vaiheisiin enkä siihen, mitä luokittelunimeä lopputuloksesta pitäisi käyttää; tutkimus, pamfletti, essee vai jokin muu.  

Minulle riittää tekstissä esiin nouseva eetos, ja se pääosin miellyttää minua.  

Molempien tekijöiden, Baconin ja Himasen, persoonaan taitaa liittyä epäsovinnaisia piirteitä. Molemmat ovat saaneet jonkinlaisen lapsineron epäkiitollisen leiman, Bacon hyökkäili ajatuksillaan sinne tänne ja vaikuttaa muotokuvasta päätellen aika epäsympaattiselta. Häntä pidettiin kyynisenä kiipijänä. Himasesta tuli jonkinlainen miraakkelioraakkeli. Hän näyttäytyy jonkinlaisena uuden sukupolven kummajaisena, joka notkuu samanmielisten kanssa trendikahviloissa lattea litkien ja tietoverkoissa viisastellen kaulahuivi boheemisti olan yli heitettynä.  

Sellaisella imagolla ei Suomessa menestytä. Pitää lähteä suureen maailmaan menestymään.  

Onko Himasen visiolla toteutumismahdollisuutta sen enempää kuin Baconin Uudella Atlantiksella?   

Ei ole, en usko, vaikka se hyväksi Suomelle ja maailmalle olisikin. Toteutumiselle on monta estettä. Yksi vaikeimmista on, että tutkimuksen tilaajan pitäisi kiireesti muuttaa puolueensa ideologia aika lailla toisenlaiseksi. Ei sellainen ole realistista. Utopiaa.  

Kuvassa ei ole Bacon eikä Himanen vaan kolmas oraakkeli, nimittäin se kuuluisa Delfoin oraakkeli. Huomaattehan, että pää on pilvessä, vai missä lie maakaasuissa.