Oraakkelit

 

Luin kaksi utopiateosta. Pitäähän sitä näkemys tulevaisuuteen olla, jos se sattuisi olemaan vielä nykyaikaakin parempi.  

Vanhempi utopia oli Francis Baconin Uusi Atlantis (1627), nuorempi Pekka Himasen ja työryhmän Kestävän kehityksen malli - globaali näkökulma (2013). Molemmat olivat aika lailla samalla asialla. Molemmat suuntaavat sanansa ennen kaikkea oman aikansa nuorille. Niin pitääkin, tulevaisuus on heidän.  

Baconin yleisiä mielenkiinnon kohteita ovat sellaiset käytännölliset aihekokonaisuudet kuin kiskurikorot, rikkaat, aateli, maailmanvaltakunta, viisaalta näyttäminen ja kunnianhimo. Hänen utooppisella saarellaan vallitsee siveellisyys ja harmonia. Tiede on siellä suuressa kunniassa, varsinkin luonnontiede ja yhteiskuntatiede. "Tiede on valtaa."  

Himasen ajattelun keskiössä ovat sellaiset aiheet kuin kulttuurin kukoistus, henkinen kestävyysvaje, arvokas elämä, ekologinen talous ja työkulttuurin muutos.  

Oikein hyviä ja tarpeellisia aihepiirejä pohdittavaksi kaikki.  

Olen ihmetellen seurannut, millainen mölinä Himasen tekstin julkaisusta on seurannut. Kun nyt olen itse asiaan perehtynyt, minun on sanottava, että tuote on parempi kuin sen maine. Tällä en ota kantaa tutkimuksen tilaamiseen liittyviin vaiheisiin enkä siihen, mitä luokittelunimeä lopputuloksesta pitäisi käyttää; tutkimus, pamfletti, essee vai jokin muu.  

Minulle riittää tekstissä esiin nouseva eetos, ja se pääosin miellyttää minua.  

Molempien tekijöiden, Baconin ja Himasen, persoonaan taitaa liittyä epäsovinnaisia piirteitä. Molemmat ovat saaneet jonkinlaisen lapsineron epäkiitollisen leiman, Bacon hyökkäili ajatuksillaan sinne tänne ja vaikuttaa muotokuvasta päätellen aika epäsympaattiselta. Häntä pidettiin kyynisenä kiipijänä. Himasesta tuli jonkinlainen miraakkelioraakkeli. Hän näyttäytyy jonkinlaisena uuden sukupolven kummajaisena, joka notkuu samanmielisten kanssa trendikahviloissa lattea litkien ja tietoverkoissa viisastellen kaulahuivi boheemisti olan yli heitettynä.  

Sellaisella imagolla ei Suomessa menestytä. Pitää lähteä suureen maailmaan menestymään.  

Onko Himasen visiolla toteutumismahdollisuutta sen enempää kuin Baconin Uudella Atlantiksella?   

Ei ole, en usko, vaikka se hyväksi Suomelle ja maailmalle olisikin. Toteutumiselle on monta estettä. Yksi vaikeimmista on, että tutkimuksen tilaajan pitäisi kiireesti muuttaa puolueensa ideologia aika lailla toisenlaiseksi. Ei sellainen ole realistista. Utopiaa.  

Kuvassa ei ole Bacon eikä Himanen vaan kolmas oraakkeli, nimittäin se kuuluisa Delfoin oraakkeli. Huomaattehan, että pää on pilvessä, vai missä lie maakaasuissa.

 

 

 

 

 

Villiintymisen alku

 

Ajattelin, ettei se kovin vaikeaa voi olla. Kai siitä vasta-alkajakin selviää, kun kerran mummotkin.  

Tämä uhkayritys tapahtui Kannelmäen Prisman eteisaulassa. Matkustin sinne ostamaan uutta pölynimuria ja lamppuja. Syyt kerroin edellisessä postauksessani.

Eteisaulassa on rivi pelikoneita, sellaisia yksikätisiä rosvoja. En ikäpäivänä ole sellaiseen koskenut, joten epävarmuus oli vallitseva mielentila. Mutta ne mummot antoivat rohkeutta, niitä oli siinä monta pelaamassa. Pitää minunkin kerran kokeilla. Tuskin siitä edes peliriippuvuutta pääsee syntymään.  

Varasin kourallisen kolikoita jonottaessani. Katselin tarkkaavaisesti, miten mummot toimivat. Kun kone vapautui, minä rynnistin siihen. Kurkistelemalla olin nähnyt, mihin kolikot työnnetään, joten alkuun pääsin sujuvasti.  

Tempaisin kahvasta. Kuvaruudulla kuvat alkoivat pyöriä. Edessä oli rivi nappuloita, joita kuului tökkiä. Tein niin. Mitään ei tapahtunut. Uusi yritys. Ei mitään. Monta uutta yritystä. Ei mitään.  

Loppu. Poistuin tyhjin käsin. Enempää kolikoita ei ollut.  

Pisti miettimään, miksi mummot tällaista pelaavat. Tämä ei ole mikään taitokilpa, tämä perustuu arpaan. Luottavatko mummot kohtalon anteliaisuuteen? Onko kohtalo ollut riittävän usein antelias? Lapsuuteni Jyväskylässä mummot ja muutkin kulkivat pelaamassa bingoa, istuivat siellä pitkän illan ja palasivat kotiin tyytyväisenä kahvipaketin kanssa. Tuleeko tästä sama tyytyväisyys?  

Vai onko motiivina ollenkaan voitonhimo, vedonlyönnin jännitys? Ehkä motiivina onkin hyväntekeväisyys, joka on paljon ylevämpi tunne, epäitsekäs auttamisen halu, sillä rahaa kerätään johonkin avustustarkoitukseen.  

Ensikokeilustani jäi sellainen olo, että kyllä minä vielä kokeilen toisenkin kerran. Kun vieressä pelaavat mummot näyttivät voittavan, kyllä minäkin haluan kokea, miltä se tällä pelillä saavutettuna tuntuu. Siis villiinnyin.  

Jotenkin tällainen mummopelaaminen sopii huonosti yhteen mielikuvan kanssa. Minulla mummokuvaan yhdistyy säästäväisyys, sodan nähneen sukupolven työteliäisyys ja tarmokkuus, jossa kaikenlainen uhkapeli on kauhistus. Teini-ikäisille tällainen kuuluisi, ei ikäihmisille.  

Minäkin sain osani vanhemman sukupolven kielteisestä asenteesta uhkapeleihin, kun teini-iässä pelailin pajatsoa Jyväskylän kuppiloissa. Siinä pelissä sentään taidollakin on osuutta.  

Kuvissa matka menneisyyteni pajatsonostalgiaan.

 

Tekniikan armoilla

 

Ensin hajosi pölynimuri. Kyllä se imi, mutta ääni muuttui niin kuin olisi sirkkeli soinut. Ehkä vähän käryäkin tuli. Ei sellaista uskaltanut käynnissä pitää.  

No, ei se mitään, onhan minulla harja ja kihveli. Kyllä niillä siivous hoituu kunnes ehdin käydä marketissa ostamassa uuden. Olihan imuri jo useamman vuoden palvellut. Kannoin sirkkelin kellarikomeroon odottamaan pois kuljetusta.  

Sitten hajosi partatrimmeri. Se ei muuttunut sirkkeliksi vaan lopetti vähäisenkin hurinansa. No, eipä hätää tässäkään. Asianhan voi hoitaa manuaalisesti tai jättää jonkin aikaa hoitamatta kokonaan. Sanoohan tyylitietoinen sihteerini, että minulle sopisi pidempi sänki kuin nykyisen kuusimillinen. Sinne vaan partakone kellarikomeroon imurin viereen.  

Sitten poksahti työhuoneeni pöytälamppu. Se oli sellainen energiansäästölamppu, jonka oli määrä kestää 10000 tuntia tai jotain sellaista. Muistelen ottaneeni sen käyttöön pari kolme vuotta sitten. Pitääpä etsiä taskulaskin jostakin laatikon perältä ja laskea, kertyykö parissa kolmessa vuodessa 10000 tuntia.  

Enempää energiansäästölamppuja minulla ei ollut varastossa, joten ruuvasin reikään vanhanaikaisen. Poksahtanut lamppu siirtyi kellarikomeroon. Tiedän, että se on ongelmajätettä ja vaatii kuljetuksen ongelmajätekonttiin. Sellainen on Sortti-asemalla Konalassa.  

Seuraavaksi DVD alkoi oikutella. Kun työnsin levyn sisään, se kehtasi ilmoittaa, että "tuntematon levytyyppi". Ihan tavallinen levyhän se on, mutta kone taitaa luulla, että tarjoan sille meetwurstisiivua. No, kun veivaan levyä sisään - ulos - sisään - ulos useamman kerran, se lopulta tunnistaa levyn ja voin tallentaa sille televisiosta tulleen elokuvan.  

DVD-kone ei siis joudu kellariin, mutta huolestumista häiriö aiheuttaa. Uusia tallettavia DVD-koneita ei jostain käsittämättömästä syystä ei ole enää moneen vuoteen valmistettu. Minulla on kyllä kaksi varakonetta tallella, mutta molemmat vanhoja ja paljon käytettyjä. Miten sitten käy, kun ne kaikki ovat tiensä päässä?  

Kuvassa Länglmäveden kesäkotini savusaunan nurkka. Hirsien veistäjän tekninen osaaminen oli sitä luokkaa, että 108 vuotta on nurkka tuulia ja tuiskuja kestänyt eikä ole vinksalleen mennyt.