Impulssiostos

 

En yleensä ole altis impulssiostoksille, mutta loppukesästä maalla olin. Ostin kirpputorilta vanhan radion. Ei se kallis ollut, maksoi kympin. Myyjä vakuutteli, että kyllä se toimii, ainakin oli toiminut viime syksynä kuolleen mummon piirongin päällä.  

Innostukseni perustui nostalgiaan, sillä minun lapsuudenkodissani Jyväskylässä oli 60-luvulla samanlainen. Radion nimi on Celeston. Se on tyylikäs lisä vanhan kesäkotini sisustukseen.  

Juuri tuollaisesta radiosta olen 60-luvun alkupuolella kuullut ensimmäiset Beatles-kappaleet, ja ne veivät nuoren miehen mennessään. Radioon liitettiin levysoitin. Siihen tarvittiin banaanikoskettimet. Opin vuolemaan piuhan päästä kuorta irti ja kiinnittämään hyvin pienellä ruuvilla koskettimeen.  

Seuraavaksi tuli avokelamagnetofoni. Markku Veijalaisen, Markku Helismaan ja Pentti Kemppaisen Poppamies-ohjelmista sekä Paavo Einiön Kaleidoskoopista ja Eino Virtasen Kahdeksan kärjessä -ohjelmista otettiin nauhalle talteen kaikki mikä voitiin. Aluksi se piti tehdä mirofonilla, ja äänen taso jäi heikoksi.  

Radio Luxemburgia ja muita maailman kanavia haettiin yömyöhällä. Jotain kuuluikin kohinan ja rätinän seassa. Radion etupanelissa on melkoinen määrä radioasemien nimiä (kuvan saa suuremmaksi ja asemaluettelon lukukelpoiseksi klikkaamalla). Sitä asemaluetteloa olen kai aikoinaan tarkastellut niin paljon, että se tuntui nyt vuosikymmenten jälkeenkin aivan tutulta. Jostain muistin hämärästä kumpusi kuitenkin yksi puuttuva nimi. Rohkenisin väittää, että minun lapsuudenkotini Celestonissa oli kaikkien näiden lisäksi vielä yksi: Motala. Mihin se on tästä kadonnut? Vai muistanko väärin.  

Aika pian Celeston jäi kuitenkin vanhempieni käyttöön, sillä minä sain huoneeseeni oman matkaradion. Vasta siitä kunnon 60-luvun rieha repesi.   

Toin kirpputorilta löytämäni nostalgiaradion kesäasunnolleni ja rupesin kokeilemaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä töpseli ei sopinut pistorasiaan. Olen kovin osaamaton sähköteknisissä asioissa, mutta jostakin olen joskus päässyt käsitykseen, että tällaisella ongelmalla on tekemistä maadotuksen kanssa. Pistorasian reunoissa on pienet väkäset ja niille pitäisi pistokkeessa olla vastaavat kolot. Minun Celestonissani ei ole.  

Sinne Längelmäveden rannalla sijaitsevaan torppaan jäi radio talveksi odottamaan, jos jostakin saisin talven mittaan ymmärrystä ongelman ratkaisemiseen.

 

 

 

Muutos suunnitelmaan

 

 

Elämä ei aina suju niin kuin oli tarkoitus. Jos sujuisi, istuisin tällä hetkellä lentokoneessa matkalla Egyptiin. Mutta en istu lentokoneessa vaan työhuoneessani Töölöntorin laidalla, vaikka kalenterissani tämän päivän kohdalla yksiselitteisesti lukee "Lähtö Egyptiin". Vedin siihen ruksit päälle. Mistä sen tietää, vaikka joku jälkeenjäävä joskus tutkii kalentereitani ja ihmettelee, että ehtikö se Dessu sielläkin käydä.  

Täytyy myöntää, että olen juuri tällä hetkellä sisimmässäni tyytyväinen, että saan pysyä kotona. En tunne olevani matkustustuulella. Sama tunne on tosin saanut valtaa jokaisen matkalle lähdön alla. Vaikka olen työni vuoksi matkustanut paljon pitkin ja poikin maailmaa, en ole mikään intohimoinen reissumies. Siinä on aina oma stressinsä. Erityinen stressin aiheuttaja on lentäminen. Ei minulla varsinaista lentopelkoa ole, mutta ei se mitään mielipuuhaakaan ole.  

Matkoilta palattua on sitten yleensä asenne muuttunut, sillä lähdön stressi on unohtunut. Melkein aina tuntuu, että hyvä kun lähdin.  

Egyptiin lähdöstä sovittiin pienellä porukalla viime maaliskuussa. Silloin ei tiedetty, mitä Egyptin politiikassa oli tulossa. Lähtö peruuntui syistä, jotka lienevät jokaisen uutisia seuraavan tiedossa. En ole koskaan käynyt siinä maassa - pyramidit ovat näkemättä ja taitavat nyt jäädäkin.   

Kaikenlaista muinaiseen Egyptiin liittyvää kirjallisuutta ehdin jo lukeakin, jopa Sinuhen uudestaan. Grimbergin Kansojen historiaa olin juuri aloittamassa, kun poliittinen mullistus alkoi. Jostakin osui silmiin jopa Uuno Kailaan runo, jonka siteeraan tähän tervehdyksenä faaraoille, joita runoilija puhuttelee. 

 

Kuva on vuodelta 1890, ja siinä seisoo pyramidien äärellä joukko arvovaltaista väkeä, yksi erityisen arvovaltainen, kuten kuvatekstistä käy ilmi. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.  

          Uuno Kailas:

           Pyramiidilaulu

Te faaraot, uneksijat
pyramidi-unien,
te olkaa tervehdityt
yli vuosien tuhanten.

Ohi kuoleman ahnehtivan,
ajan kaukaisuuksia päin
te unenne sinkositte
pyramiideja pystyttäin.

Te olkaa tervehdityt
yli vuosien tuhanten.
Sinis nousevat pyramiidit,
kunis elää ihminen.

Kukin meistäkin mittansa mukaan
pyramiidin pystyttää.
Ja sen sydämessä unta
pian nukumme sikeää.

kuin faaraot, hiljaisina,
kuin toukat kuoressaan.
Pyramiidi pysyy ja nähdään.
Mutta faarao unohdetaan.

           (Kokoelmasta Paljain jaloin 1928)

 

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 1

 

Viime vuoden elokuussa palatessani kesälaitumelta Helsinkiin kirjoitin tänne viisiosaisen sarjan "Kävelyretkiä Helsingissä". Kuljin siinä kameran kanssa katsomassa kesän aikana kaupunkiin ilmestyneitä uusia kohteita. Kuvattavaa löytyikin paljon: Baana, Hauen laulu -patsas Musiikkitalon vieressä, uusi design-raitiovaunukatos Tennispalatsin nurkalla, villalangasta tehdyt graffitit ruttopuiston puissa, Kampin kappeli.  

Tämän vuoden paluu kaupunkiin ei mahdollistanut samaa. Mielelläni olisin taas kiertänyt kameran kanssa katsomassa, mitä uutta kaupunkiin on kesän mittaan valmistunut. Ei löytynyt mitään kuvaamisen arvoista. Aika on tunnetusti keploteltu huonoksi. 

Kameran kanssa kiertämisestä en silti luopunut. Piti vain tyytyä vanhaan.  

Toissailtaisessa blogissa kävin vanhan bändin konsertissa. Se maistui mainiolta, jopa Helsingin Sanomat noteerasi sen tänään myönteisesti. On arvostettavaa, että joku jaksaa kiertää maailmaa vielä 45 vuotta superhittinsä ilmestymisen jälkeen ja säilyttää tasonsa. 

Muutama päivä sitten kävin katsomassa vielä Procol Harumiakin vanhempaa kohdetta. Sillä on ikää 151 vuotta. Sen nimi on Ritarihuone. Se sijaitsee Aleksanterinkadulla presidentinlinnan takana. 

Ritarihuoneella pidettiin avoimet ovat, joten minäkin pääsin sisään, vaikka en kuulu mainittuun säätyyn. Olen kyllä käynyt rakennuksen juhlasalissa muutaman kerran aikaisemminkin, sillä siellä pidetään julkisia konsertteja. Muistan käynneistä kirkkaimmin Carmina Burana -konsertin, joka oli poikkeuksellisen nautittava, siitäkin huolimatta, että tuolit olivat poikkeuksellisen epämukavia - joskin tyylikkäitä. Ritarisäädyllehän ei varsinaisesti ole ominaista käytännönläheinen ja rento kalustustyyli. 

Nyt siis tarjoutui tilaisuus opastetulle kierrokselle rakennuksen tiloihin, muuallekin kuin juhlasaliin. Kiinnostava kokemus. Liitän tähän kaksi kuvaa, jotka on otettu samasta pisteestä, Mariankadulta päävartion nurkalta. Vanha kuva on rakennuksen valmistumisvuodelta 1862. Uudempi on tältä päivältä.  

Kun uutta ei nyt ole tarjolla, yritän tehdä näistä Helsingin vanhoista kävelykohteistani jonkinlaisen sarjan tässä syksyn ja talven mittaan.