Sikamaista

 

Olen työskennellyt viime päivät kirjoitusprojektini kimpussa. Työhöni olen tarvinnut melkoisen pinkan lähdeteoksia. Kävin lainaamassa niitä useasta kirjastosta.  

Työ sujui muuten hyvin, mutta tuli yksi ongelma. Tiesin, mistä kirjasta eräs tarvitsemani vanha kuva löytyy. Aikomukseni oli skannata se talteen, sillä tarvitsen sitä myöhemminkin.   

Kyseessä on värikuva, joka on käsityönä liimattu paikalleen kirjan sivulle, ikään kuin liitteeksi. Selaan kirjaa edestakaisin, mutta kuvaa ei löydy. Mietin, olenko tullut vanhuudenhöperöksi, kun tiedän, että kuva kuuluu tähän kirjaan mutta en löydä sitä. Muistanko väärin? Olenko kerta kaikkiaan erehtynyt?  

Sitten keksin. Yksi sivu puuttuu.   

Se on leikattu pois niin taitavasti, että sitä ei huomaa. Jonkinlaisella terävällä veitsellä sivu on leikattu irti niin läheltä sidosreunaa, että jäljelle on jäänyt vain ohut viipale paperia, joka jää piiloon viereisten sivujen taitosten alle. Aivan huomaamaton tihutyö.  

Kun selailen kirjaa, huomaan, että puuttuvia kuvasivuja on enemmänkin.  

*   *   *     

Ensimmäinen tutustumiseni lainakirjoihin tapahtui kansakoulussa 50-luvun lopussa. Opettaja vei luokan lauantaisin opettajainhuoneen eteisessä sijaitsevan kaapin eteen. Siinä seisoimme piirissä ja opettaja avasi kaapin. Se oli täynnä kirjoja, jotka oli päällystetty ruskealla voimapaperilla. Kansikuvia ei näkynyt. Selkämykseen oli mustekynällä kirjoitettu kirjan nimi.  

Kaapista opettaja ojensi jokaiselle oppilaalle kirjan käteen. Lukuaikaa oli yksi viikko. Seuraavana lauantaina kirja piti palauttaa, ja sitten vaihdoimme kirjan vierustoverin kanssa.  

Komento oli kova. Kirjaan ei saanut jäädä minkäänlaista merkkiä siitä, että joku on siihen koskenut. Ei likaisia sormia. Jos oli nuha tai yskä, kirjaan ei saanut koskea. Erityisen tuomittavaa oli nuolaista sormea sivua kääntäessä. Eräs luokan poika joutui tiukoille, kun opettaja löysi hänen kirjastaan hiirenkorvalle taitetun sivun. Kirjastot olivat sellainen aarre, että niitä tuli kunnioittaa.  

Muistan tapauksen opiskeluajoiltani. Löysin erään tyttöystäväkokelaan hyllystä nipun kirjaston runokirjoja, joissa ei ollut palautuspäivämäärän ilmoittavaa lappua. Ihmettelin asiaa, ja kävi ilmi, että hän oli kähveltänyt kirjat. Ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen minuun, kirjallisuudenopiskelijaan. Se suhde loppui siihen - ei auttanut, vaikka hän eräiltä muilta ominaisuuksiltaan oli hyvinkin innostava.   

Ja nyt siis törmään vanhan, arvokkaaseen kirjaan, josta joku on viillellyt sivuja pois. Sikamaista, sanoisin.  

Kuvassa se vanha ohje, joka oli liimattu jokaiseen lainakirjaan. Suosittelen edellen noudatettavaksi.

 

Matkamies maan

 

Eilen luvattiin isoa lumisadetta eteläänkin. Kävin kiireesti viemässä auton talvisäilöön.  

Näin olen tehnyt jo monena talvena. Minulla on hyvä säilöpaikka kaverin tallissa naapuripitäjässä. En edes vaihda talvirenkaita vaan pistän auton kerta kaikkiaan pois liikenteestä lumiseksi ajaksi. Vakuutuksetkin pistän katkolle, kun sen voi tehdä netissä.  

Ei kuitenkaan tullut lunta vaan loskaa, joka näyttää sulavan pois. Jospa talvi ei tulekaan. Odotan vielä vakuutuksen kanssa.  

Olen tympääntynyt siihen, että kaupungissa ei ole parkkitilaa talvisin senkään vertaa kuin kesällä. Kadunvarrella seisova auto jää aina lumikasojen alle - kuten kuvassa. Esiin kaivaminen aurauspäiväksi on rasittavaa ja sitä paitsi turhaa. En tarvitse autoa mihinkään talviaikana, kun en käy kesäasunnollani.  

Kaupungissa kävelen aina kun mahdollista. Pidemmät matkat ajan raitiovaunulla, bussilla tai metrolla. Helsingissä julkinen liikenne toimii hyvin, ainakin kantakaupungissa. Ihmettelen niitä, jotka viitsivät ajaa omalla autolla vaikkapa Töölöntorilta keskustaan. Matka ei ole pitkä, mutta se on huomattavan vaivalloista. Pitää ajaa parkkiluolaan ja maksaa siitä. Kuskilla pitää olla jonkinlainen asenneongelma, sillä raitiovaunu veisi ovelta ovelle.  

Maaseudulla ja esikaupungeissa asiantila on kokonaan toinen. En yritä ehdottaa autottomuutta muualle kuin toimivan joukkoliikenteen alueille. Polkupyöräilijät ovat kyllä minun silmissäni erityisen kunnioitettava ihmislaji, mutta se ei sovellu kaikille.  

Jos kauemmaksi Helsingistä talvella lähden, menen junalla. Se on mieluisin matkantekovälineeni. Olen interreilannut nuorempana pitkin Eurooppaa ja yöpynyt milloin missäkin, kuten asemahalleissa. Olen junaillut myös Venäjällä. Oli herkkua lukea Rosa Liksomin junamatkakirja Hytti nro 6 aiheesta, josta minullakin on kokemusta, tosin vain Euroopan puoleiselta Venäjältä. Lentokone on minulle vastenmielinen matkustustapa, mutta siitä olen työni vuoksi pääsemättömissä. Lentokone on matkustamiselle sama kuin hampurilaisbaari kulinarismille.  

Oikein odotan, että saan taas matkustaa junassa. Niissä näkee kiinnostavia ihmisiä. Ravintolavaunut ovat hyvä havaintopaikka, samoin käytävillä kuljeksijat. Joskus osuu jännittävä kohtaaminen viereiselle tuolillekin.  

Aika usein junamatkalla osuu kohdalle se lapsuudesta asti tuttu näköharha. Minun juna pysähtyy asemalle. Viereen pysähtyy vastakkaiseen suuntaan menevä juna. Ikkunasta näen vain viereisen junan seinän. Siinä seisomme vierekkäin. Sitten minun junani lähtee liikkeelle. Viereisen junan seinästä näen, kuinka hitaasti vauhtini kiihtyy.  

Sitten yhtäkkiä tulee hämmentävä silmänräpäys, kun viereisen junan seinä loppuu ja avautuu avarampi näkymä. Minun junanihan seisoo paikallaan. Se oli naapurijuna, joka liikkui.  

Hieno hämmennyksen elämys. Ihan kuin jossakin M. C. Escherin näköharhakuvassa.

 

 

Dessu sai taas kahvia juodakseen

 

Vaikka en ole pappi, olen viime päivinä saanut kahvia juodakseni - liiankin kanssa. Sellainen aiheuttaa närästystä.  

En itse ole liiallista määrää kahvia keitellyt vaan olen kyläillyt. Suomalaiseen kyläilykaanoniin kuuluu itsestäänselvyytenä, että kahvia keitetään, varsinkin jos kyläilypaikassa on emäntä paikalla. Jos olisi vain isäntä, juomatarjoilu saattaisi monipuolistua.   

Olen kyllä kahvin ystävä, mutta olen pitäytynyt kohtuudessa. Vakiomääräni on kolme kertaa päivässä kupillinen + santsaus. Nyt meni moninkertaiseksi. Kun tarjotaan, olisi epäkohteliasta kieltäytyä.  

Yhdestä tarjouksesta kuitenkin kieltäydyin. Loppuviikosta soitti puhelinmyyjä. Se oli sijoitusneuvontafirman sutkilta tuntuva nuori finanssileijona, joka kutsui minut käymään saamassa sijoituksilleni ammattitaitoista neuvontaa kahvikupin ääressä.  

Ensin kysyin, onko pullaa myös. Lupasi olevan. Sitten kysyin, onko kunnon kupit vai pitääkö juoda pahvimukista.  Lupasi järjestävänsä kunnon kupit. Sitten kysyin, onko konjakkia myös. Sitä hän ei uskaltanut luvata. Minä siitä suutuin, että kahvi ilman konjakkia on iljettävä sekoitus.   

En suostunut tulemaan, jos ei luvata konjakkia. Sijoitusneuvonnasta sen sijaan ei ole väliä, sen voisivat unohtaa. Osaan kyllä itse hoitaa sijoitukseni ilman hänen firmansa palveluja. Pidin pitkän puhuttelun kelvottomasta markkinoinnista.  

*    *   *    

Ensikosketuksen kahviin sain jo lapsena. Sekoituksen nimi oli silloin pullasuttu. Konjakkia siinä ei ollut, mutta kahvitilkkaan sekoitettiin maitoa, pullaa ja sokeria. Muistan pitäneeni siitä jotenkin oudolla tavalla. Varsinaisesti hyvää se ei ollut, oikeastaan aika pahaa. Mutta silti siihen tuli himo.  

60-luvun mummot istuivat kaiken aikaa kahvittelemassa, se on osa lapsuuden muistikuvaa. Mummoilla oli kummallinen tapa kaataa kahvi kupista lautaselle ("tassille"), pistää sitten sokeripala hampaiden väliin ja imeä sitten kahvi tassilta sokeripalan läpi suuhun. Sellaista ei näe enää.  

*   *   *    

Närästystä vähentääkseni olen yrittänyt siirtyä tavallisesta paahdosta tummaan ja samalla presso-keittimeen. Siinä on totuttelemista, mutta vaikutelma on myönteinen. Tuntuu tepsivän vaivaan. Konjakkia en kahvin kanssa kaipaa - se on vain markkinamiesten kiusaamiseksi keksitty konsti. Tuntuu tepsivän.  

*   *   *    

Olen tässä ollut pitkän syksyn varsin joutilas palkkatyöni osalta, niin kuin puolieläkeläisen kuuluukin. Nyt meininki muuttuu. Lähiviikot menevät työprojektin kimpussa ja päättyvät virkamatkaan, joka suuntautuu taas kerran Berliiniin. Bloginpito taitaa tohinan keskellä jäädä hunningolle.